Tuuli Lähteenmäki etsi adoptiotyttärensä biologisen äidin Sri Lankasta

Äiti on noin pieni, ihanaa. Meillä on samanlaiset poskipäät ja vähän samanlainen nenä.

Silja Lähteenmäki, 15, katsoo Priyani-­äitiään. Yhtään ylevää ajatusta ei ole mielessä, ei yhtään niistä kysymyksistä, joita Silja on miettinyt vuosikausia. On maaliskuu 2005 ja Silja on tullut Suomesta Sri Lankaan. Hän on juuri tavannut biologisen äitinsä ensimmäisen kerran ja on vain helpottunut: Ehkä minusta ei tule aikuisena pyylevää.

Kysymättä Priyani-äiti alkaa kertoa.

Hänen miehensä kuoli vuoden 1990 alussa sisällissodassa taistelussa tamileja vastaan. Priyani oli silloin raskaana, hänellä oli yksivuotias poika ja sairas isä.

He eivät olisi selvinneet.
Priyanin oli luovuttava vauvasta, tyttärestään Kumarista.

Siitä eteenpäin Silja tietää. Tuuli-äiti on kertonut tarinan yhtä monta kertaa kuin Silja on kysynyt.

Heinäkuussa 1990 kolme nuorta srilankalaista naista oli seisonut hotellin aulassa vastasyntyneet sylissään, kun yksi suomalainen ja kaksi ruotsalaista pariskuntaa olivat tulleet portaita alas. Priyani oli sivellyt nukkuvan lapsensa otsaa, vilkaissut Tuulia nopeasti ja antanut vauvan tämän syliin.

Vauva oli ollut täydellisempi kuin Tuuli oli ikinä osannut kuvitella, vaikka lapsettomuusvuosien aikana hän oli ehtinyt kuvitella paljon. Tuuli oli tuijottanut kaunista suuta ja Veikko ehtinyt huomata, että kulmakarvatkin olivat kuin linnun siivet. Sitten vauvat oli annettu takaisin biologisille äideilleen odottamaan oikeudenkäyntiä.

Viikkoa myöhemmin punainen Taunus oli ajanut kolisten hotellin pihaan ja takapenkillä oli itkenyt Priyani. Hänen sylissään nukkui 12 päivän ikäinen
Kumari. Priyani ei ollut noussut autosta, ei ollut katsonut Tuulia, oli vain ojentanut vauvan ja itkenyt.

Kumarista tuli Silja Kumari. Tuulista tuli hänen äitinsä ja Veikosta hänen isänsä. He lensivät Ouluun ja aloittivat uuden elämän.

Kun Silja kasvoi, hän kysyi kymmeniä kertoja, miksi ensimmäinen äiti oli antanut hänet pois. 15-vuotiaana hän tiesi.

Syyllisyyden paikkausta

Ensin ryppyinen ruutupaperi oli Tuulin taskussa. Sen jälkeen lappu oli lompakossa. Tuuli Lähteenmäki ei unohtanut lappua koskaan. Siinä oli Siljan biologisen äidin osoite.

Alle kolme vuotta Siljan adoptoimisen jälkeen Tuuli, Veikko ja Silja lensivät Sri Lankaan. Kotimatkalla mukana oli kuukauden ikäinen Julius Suranga ja toinen ryppyinen osoitelappu. Silja sai pikkuveljen.

Kotona Oulussa Sri Lanka ei unohtunut. Tuuli laittoi pöydälle batiikkiliinoja ja simpukoita. Veikko naulasi rivitalo­kodin seinään srilankalaisia puunaamioita. Makaronilaatikkopäivien kanssa vuorottelivat tandoorikanapäivät.

Hetken Veikko yritti opiskella singaleesia, mutta luovutti, kun kirjaimia oli 58 ja äänteitä satoja. Lapsille näytettiin videoita Sri Lankan matkoilta. Niissä Veikko sekoittaa äidinmaidonkorviketta ja Tuuli pitää vauvaa sylissä hartiat tottumattomuudesta jäykkinä.

Tuuli haaveili biologisten äitien etsimisestä ja heidän luokseen menemisestä. Hänellähän oli jo osoitteet. Useimmat Sri Lankasta lapsen adoptoineet olivat saaneet biologisten äitien henkilötiedot: niin haluttiin ehkäistä ihmiskauppaa.

Adoptiojärjestön mielestä yhteyden ottaminen ei kuitenkaan ollut hyvä ajatus. Olisi parempi odottaa, kunnes lapset olisivat täysi-ikäisiä ja päättäisivät itse.­ Melkein kaikki tekivät niin, antoivat asian olla.

Tuuli yritti ajatella samoin.

Se ei onnistunut. Hän ei saanut mielestään Siljan biologisen äidin surua.

Tuuli oli tutustunut tutkimukseen, joka­ kertoi, että suurin osa biologisista äideistä haluaisi tietoa adoptoiduiksi annetuista lapsistaan. Tuuli ajatteli lastensa kaukaisia äitejä, mutta vielä enemmän hän ajatteli lapsiaan.

”Halusin antaa lapsilleni juuret ennen kuin kasvatan heille siivet.”

Oli siinä muutakin.

”Tahdoin paikata syyllisyyttäni. Vähintä, mitä voin niille äideille tehdä, on kertoa, että heidän lapsensa voivat hyvin.”

Tuuli kirjoitti Sri Lankaan kirjeen. Siihen ei tullut vastausta. Kului kaksi vuotta, ja

Tuuli yritti uudestaan.
Hän kirjoitti Siljan äidille, että Kumari on seitsemänvuotias, laulaa paljon ja soittaa viulua. Hän kirjoitti Juliuksen äidille, että Suranga on nelivuotias ja rakastaa sinistä väriä niin, että pikkuautojen ja vaatteiden pitäisi kaikkien olla sinisiä.

Myös Silja kirjoitti:

”Hei Priyani äiti, mitä sinulle kuuluu, minulle kuuluu hyvää. Meillä on iso talo ja runsaasti ruokaa.”

Alle Silja piirsi itsensä ja Priyani-äidin ja taivaan, josta satoi punaisia sydämiä.
Samana päivänä heinäkuussa 1997 kaksi srilankalaista äitiä vastasi kirjeisiin. Siljan biologinen äiti pyysi Siljaa ja perhettä luokseen vierailulle ja muistutti Siljaa käymään koulua hyvin. Juliuksen äiti kirjoitti, että haluaisi nähdä Surangan ja kysyi, miksi tämä pitää sinisestä väristä.

”Minun Kumarini, onko hän onnellinen?” varmisti Siljan biologinen äiti.

”Miten Suranga jaksaa? Onko hän onnellinen?” varmisti Juliuksen biologinen äiti.

Liian ruskea poski

He olivat onnellisia, Silja ja Julius, silloin kun eivät olleet suuttuneita tai jotakin muuta.

Kun tuli riitoja ja äiti komensi, seitsemänvuotias Silja meuhkasi ja paiskoi ovia. Nelivuotias Julius oli hiljaa, mutta seuraavana aamuna Tuuli huomasi, että hänen aamutakkinsa vyö oli leikattu pieniksi pätkiksi.

”Julius ja isä ovat rauhallisia, äiti ja minä tulipäitä”, Silja sanoo.

Kun Silja aloitti koulun, alkoivat kavereiden kysymykset: Miksi sinä olet tuon värinen, miten sinä osaat suomea?

Toisella luokalla jotkut kavereista eivät­ enää vain kysyneet vaan kertoivat: Sinun äitisi ja isäsi eivät ole sinun oikeat äiti ja isä.

Niinä iltoina Silja silitti Tuulin poskea ja kysyi, miksi hänen oma poskensa on ruskea. Tuulista tuntui, että oli aika lähteä matkaan. Priyani-äiti kirjoitti odottavansa heitä.

”Ajattelin lähteä ulkomaille meidän köyhyytemme vuoksi. Odotan niin kauan­ kuin tulette. Haluan vain nähdä lapseni. Kumarin äiti Priyani.”

Jouluna 1998 Tuuli, Veikko, Silja ja Julius matkustivat lasten juurille. Siljan biologista äitiä he eivät tavanneet. Kirjeet olivat menneet ristiin, ja Priyani-äiti oli juuri lähtenyt kahdeksi vuodeksi Saudi-Arabiaan kodinhoitajaksi. Ruutupaperille kirjoitetusta osoitteesta hedelmäpuun varjosta löytyivät Siljan vuotta vanhempi veli, täti miehensä kanssa ja kaksi serkkua.

Silja antoi veljelleen tuliaisiksi penaalin, vihkoja ja pikkuautoja. Tuuli yritti salata, kuinka pahoillaan oli Priyani-­äidin lähdöstä.

Juliuksen biologinen äiti ja isä tulivat viiden tunnin matkan hotelliin poikaa katsomaan. Viisivuotias Julius oli kuumeessa eikä tahtonut mennä biologisen äitinsä syliin vaan tarrautui Tuuliin. Myöhemmin biologinen äiti kirjoitti olleensa siitä iloinen:

”Suranga, vaikka sinä et ole luonani, sinun vanhemmat ovat oikein hyviä. Sen minä ymmärsin, kun tulin katsomaan sinua hotelliin ja sinä olit sairaana. Näin omin silmin, miten hyvin he hoivasivat sinua.

Minä olen iloinen, kun sinulla on kaikki hyvin. Sinä olet onnekas. Mutta samalla olen surullinen, kun toiset lapset eivät ole yhtä onnekkaita kuin sinä. Suranga, sinä olet onnekas, mutta minä menetin sinut. Minun ainoa iloni on nähdä sinun kasvot.”

Iskä hei

Nyt Julius, 21, tekee sienipiirakkaa ja Tuuli, 58, pilkkoo tomaatteja salaattiin. Julius on aloittanut syksyllä kokkiopinnot, ja Tuuli kehuu hänen pihvejään ja intialaista chicken tikkaa. Siljalla, 24, on kauhea nälkä ja kiusaus kiusata äitiä.
”Eikö täällä länsimaisessa perheessä saa tummaihoiset ruokaa”, hän nauraa.

Pitkään ihonväri ei huvittanut yhtään.

Kun Silja on kymmenvuotias, hän yrittää etsiä kaupasta ainetta, jolla saisi ihonsa vaaleaksi. 13-vuotiaana hän miettii, saako koskaan poikaystävää. 15-vuotias Silja alkaa tajuta katseita.

”Olimme usein jossakin Prismassa, kun joku mummo alkoi tuijottaa, katsoi meitä paheksuvasti vuoron perään. Silloin sanoin oikein kuuluvasti, että iskä hei ja katsoin mummoa silmiin.”

Maaliskuussa 2005 Lähteenmäet matkustavat taas Sri Lankaan. Tuulista tuntuu, että Siljalle olisi tärkeää tavata biologinen äitinsä. Silja on itse toivonut sitä,­ mutta kumipuiden ohi ajettaessa hän epäilee koko ideaa.

”Jankutin, että miksi meidän pitää sinne mennä, se äitihän on itse antanut minut pois, pysytään sitten pois. Kun sitten näin sen pikkuriikkisen äidin… tiesin, mistä tulen ja miksi näytän tältä.”

Priyani-äiti kantaa tuolit talosta pihaan hedelmäpuun varjoon. Hän sanoo hakevansa jääkaapista Coca-Colaa. Silja miettii, että heillä on siis sekä jääkaappi että Coca-Colaa.

”Siitä tuli helpotus. Perheelläni olivat asiat hyvin”, Silja muistaa.

Priyani kertoo pitävänsä uimisesta ja Silja kertoo harrastavansa uimista. Silja sanoo haluavansa aikuisena lastentarhanopettajaksi ja Priyani sanoo Siljan veljen haluavan koppimopokuskiksi.

Sitä varten Priyanin pitää vielä lähteä ulkomaille kodinhoitajaksi.
Priyani hymyilee paljon, mutta hänen isänsä alkaa itkeä nähdessään Siljan. Kumari, Kumari, Kumari, hän hokee. Myös Silja alkaa itkeä, ehkä eniten isoisän muodottomiksi turvonneita jalkoja. Tuulia itkettää toinen asia:

”Raskaana oleva nuori leski on siihen aikaan ollut aivan avuton ja isoisä perheen pää. Ehkä hän on päättänyt tyttövauvan antamisesta pois?”

Pois lähtiessä Priyani-äiti halaa Siljaa pitkään. Silja vilkuttaa autosta niin kauan kun näkee edes hedelmäpuun.

Pohjantähden alla

Kun Silja aloitti koulun, hän oli koulunsa ainoa tummaihoinen. Sen jälkeen Oulu­ on muuttunut paljon kansainvälisemmäksi. Siksi kommentit työpaikalla ravintolassa yllättävät Siljan joka kerta.

Puhutpa hyvin suomea, asiakkaat saattavat kiittää, kun Silja kertoo heille lounastarjouksesta.

Mistä olet kotoisin, toiset kysyvät, kun Silja kysyy heiltä juomatilausta. Silja vastaa olevansa suomalainen ja asuneensa Oulussa parin viikon ikäisestä.

”Vielä sen jälkeenkin jotkut kysyvät, miten viihdyn Suomessa. Sanon, että ihan okei, vaikka voisihan veroja maksaa vähän vähemmän.”

Siljasta ei tullut lastentarhanopettajaa: työharjoittelu päiväkodissa riitti. Haave psykologin työstä jäi, kun avoimen yliopiston psykologian luennot eivät olleetkaan ihmisläheisiä. Ravintolatyössä ja markkinoinnin tunneilla Silja viihtyi heti, ja nyt esimiesopintoja on jäljellä vajaa vuosi.

Neljä vuotta sitten Silja muutti lapsuudenkodista omaan kotiin. Nykyisessä kaksiossa on myös kihlattu ja paljon Ikean kalusteita, mutta ei palaakaan batiikkia. Kun Tuuli toi sinne srilankalaiset tyynynpäälliset, Silja vaihtoi ne Marimekkoon.

Vapaina sunnuntai-iltoina Silja katsoo telkkarista Kadonneen jäljillä -ohjelmaa. Silloin hän miettii, että onneksi ei itse tarvitse olla kaivamassa aikuisena juuriaan.

”Kun sain vastauksia siihen, kuka olen, voin antaa asian rauhassa olla.”
Ikinä hän ei jossittele, millaista elämä olisi voinut olla ilman adoptiota.

”Ehkä olisin kouluja käymätön, järjestettyyn avioliittoon mennyt monen lapsen äiti, joka tottelisi miestään. Näin länsimaiselle aika kauhea ajatus, morjens.”

Äidin tyttö

Alun perin Tuuli keräsi vanhaan kapsäkkiin muistoja vain lapsiansa varten. Tallessa ovat pienet vaaleat paidat, jotka lapsilla olivat, kun Tuuli näki heidät ensimmäisen kerran. Kaikki Sri Lankasta tulleet kirjeet ovat silkkinauhalla sidottuna nippuna.

Pari vuotta sitten Tuuli alkoi kirjoittaa niistä muistoista. Kerro että äidillä on ikävä -kirja julkaistiin keväällä. Siihen on talletettu äitien kirjeet ja kohtaamiset.
Vasta äitinsä kirjoittamaa kirjaa lukiessaan Silja ymmärsi, ettei adoptio ollut vaikeaa vain hänelle. Vaikka hänelle oli kerrottu adoptiosta kaikki, mitä hän oli ikinä kysynyt, kaikkea ei sittenkään.

”En ollut koskaan ymmärtänyt, miten ristiriitainen tilanne oli äidille ja isälle.”
Siitä ristiriidasta Tuuli ei pääse koskaan. Äidiksi tulo on ollut hänen elämänsä onnellisin ja vaikein hetki.

”Siljaa hakiessamme oli monta kertaa mielessä, onko se väärin. Mietimme, pitäisikö meidän jättää rahamme itkevälle biologiselle äidille, jotta hän voisi pitää lapsensa. Onko sitä ihan hirviö, jos vie toiselta lapsen.”

Välillä hän miettii sitä vieläkin.

”Oma itsekkyys voitti. Toisaalta emme voineet ottaa vastuullemme sitäkään, että olisimme jättäneet lapsen sinne.”

Tuulille oli tärkeää, että hän saattoi näyttää lastensa biologisille äideille Siljan ja Juliuksen voivan hyvin. Hän on jatkanut Sri Lankaan kirjoittamista harvakseltaan, mutta Siljan biologisesta perheestä ei ole kuulunut mitään moneen vuoteen.

Tuuli miettii, miten he voivat, ja haluaisi lähteä katsomaan.

Siljan mielestä Sri Lanka olisi mukava näyttää avomiehelle, mutta muuten hän matkustaisi mieluummin vaikka Thaimaan rannoille.

Sen jälkeen kun Silja tapasi Priyani-äitinsä, hän lakkasi kutsumasta tätä äidiksi.

Äiti on se, joka lyhentää lahkeet ja ostaa­ D-vitamiineja aikuiselle lapsel-
leen.