Helsingin Sanomat 11.5.1949, yksitoista päivää Liisa-Cristiinan syntymän jälkeen.
Helsingin Sanomat 11.5.1949, yksitoista päivää Liisa-Cristiinan syntymän jälkeen.

Tässä kuvassa on lehti-ilmoitus, jolla Liisa-Cristiina Laaksonen, 69, annettiin pois 1940-luvulla. ”Haluaisin yhä kysyä äidiltä: Miksi luovuit minusta? Mikset kertonut kellekään, kuka on isäni? Rakastitko minua?”

Kun Liisa-Cristiina Laaksoselle tuli viisivuotiaana pihaleikissä riitaa, yksi lapsista huusi hänelle: ”Älä sinä puhu mitään, ethän ole edes vanhempiesi oma lapsi.”

”Sillä tavalla minä sain tietää, että minut on adoptoitu”, Liisa-Cristiina sanoo.

Hän juoksi sisälle, portaat ylös.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Kysyin äidiltä, onko se totta. Äiti sanoi, että on.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Asiaan ei palattu, paitsi kun äiti halusi uhkailla. Se ei ollut sellainen aihe, mistä olisi voitu keskustella.”

Jos Liisa-Cristiina käyttäytyi huonosti, adoptioäiti meni puhelimen luo. Hän nosti luurin ja alkoi vääntää numeroita. Soitan, että tulevat hakemaan sinut lastenkotiin.

 

”Lapsena mietin usein, miltä äiti mahtoi näyttää. Varmaan kauniilta, arvelin.”
”Lapsena mietin usein, miltä äiti mahtoi näyttää. Varmaan kauniilta, arvelin.”

 

”Uskoin, että kun tapaan äidin ja löydän juureni, löydän paikkani elämässä. Ei se mennytkään niin.”

13-vuotiaana Liisa-Cristiina sai tietää biologisen äitinsä nimen ja osoitteen. Hän matkusti yksin junalla Helsingistä Ouluun kerran toisensa jälkeen ja seisoi äidin oven takana, muttei uskaltanut soittaa ovikelloa ennen kun parikymppisenä.

Silloin hän sai tietää, että äiti oli kuollut viikkoa aikaisemmin.

Näitä asioita Liisa-Cristiina olisi halunnut kysyä äidiltä: Miksi annoit minut pois? Mikset kertonut kenellekään, kuka on isäni? Miksi säilytit vauvakuvaani lompakossasi, kuten veli kertoi? Vai oliko kuvassa joku muu lapsi? Keksikö veli koko jutun, jotta lohduttaisi?

Miksi et rakastanut minua?

”Minulla oli uskomus, että kun tapaan äidin ja löydän juureni, löydän paikkani elämässä. Ei se mennytkään niin.”

Seuraavien 30 vuoden ajan Liisa-Cristiina etsi onnea ja rakkautta ympäri maailmaa. Rauha löytyi vasta Pohjanmaalta.

Mikä sai Liisa-Cristiinan asettumaan aloilleen ja perustamaan Ylistaroon vanhainkodin hylätyille eläimille? Löysikö hän koskaan vastauksia kysymyksiinsä? Lue Liisa-Cristiinan tarina Kodin Kuvalehdestä 2/2019. Voit lukea jutun myös digilehdestä sekä tähtiartikkelina alla olevasta linkistä:

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Riipaiseva tuo lehti-ilmoitus.

Ihan karmea ilmoitus ja karmea tarina.

Oma "äitini" (biologinen) uhkaili myös jatkuvasti minua lastenkodilla.

Sitten, kun sinne lastenkotiin vihdoin pääsin yhden kovan pahoinpitelyn jälkeen, siellä olikin aikuisia, jotka tekivät työtään sydämestään ja jotka eivät koskaan lyönet, uhkailleet tai kiristäneet. Aika lottovoitto. Siellä myös opin, että minun ei tarvitse tekeytyä mahdollisimman pieneksi tai huomaamattomaksi - ja löysin oman ääneni, pystyin opiskelemaan ja nyt olen kunnollinen veronmaksaja.

Ainoa jäi, että en koskaan uskaltanut tehdä lapsia, sillä pelkäsin joka päivä, että minusta tulee "äitini" kaltainen hirviö.

"Äiti", joka tuolla tavoin luopuu lapsestaan, ei ansaitse sitä arvonimeä.

Adoptioäiti, joka uhkailee lasta tuolla tavoin saa varmasti aikaan järkyttävän trauman siitä, ettei kukaan halua eikä rakasta lasta. Vielä pahempi asia, kuin oman äitini uhkailut. En ihmettele yhtään, että artikkelin nainen oli pitkään tuuliajolla.

Vierailija

^ Vaikka sinullakin on rankka tausta kotoa, on lohdullista kuulla, että lastenkodissa voi olla asiat noin hyvin ja sieltä voi saada hyvät eväät elämään. Olen samaa mieltä, että adoptioäidin uhkaukset olivat aivan kauheita. Miksi adoptoida lapsi, jos ei kerran edes halua?

Sisältö jatkuu mainoksen alla