”Tärkeintä on, että Maija tykkää itsestään eikä ajattele, että hänen pitäisi jotenkin muuttua", sanoo Maijan äiti Heidi.
”Tärkeintä on, että Maija tykkää itsestään eikä ajattele, että hänen pitäisi jotenkin muuttua", sanoo Maijan äiti Heidi.

Päiväkodissa sanottiin, että Maija vetäytyy isossa ryhmässä liikaa taka-alalle. Ensin Maijan äiti huolestui. ”Sitten aloin ajatella, ettei ujous ole huono asia, josta pitäisi oppia pois. Ehkä ujo lapsi onkin oikeastaan aika viisas, kun ei tohota ja jaa luottamustaan jokaiselle vastaantulijalle.”

Veikö kissa kielen?

Menes nyt reippaasti mukaan muiden lasten kanssa.

Tuo tyttö ei kyllä tee itsestään numeroa, osaako se pitää edes puoliaan?

Tällaisiin kommentteihin Maijan äiti Heidi törmäsi, kun liikkui parivuotiaan tyttärensä kanssa leikkipuistoissa.

Aivan vieraiden ihmisten mielestä Maijan olisi pitänyt olla sosiaalisempi jo alle kolmen ikäisenä.

Maija viihtyi Heidin lähellä, teki hiekkakakkuja ja seuraili muiden leikkejä. Välillä hän tuli äidin syliin ja istui siinä rauhassa.

”Aivan vieraiden ihmisten mielestä Maijan olisi pitänyt olla sosiaalisempi jo alle kolmen ikäisenä”, Heidi sanoo.

Heidi ajatteli, että tuntee tyttärensä paremmin, ja lapsella on kaikki hyvin. 

”En pannut muiden kommenteille paljon painoa, mutta päiväkodissa niitä ei enää ollutkaan yhtä helppo ohittaa.”

Tuntuuko sinusta, ettet uskalla mennä mukaan?

Maija aloitti päivähoidossa vähän ennen kuin täytti neljä vuotta. Hän vaikutti menevän hoitopaikkaan mielellään ja kotiin tuli hyväntuulinen, usein tosin aika väsynyt tyttö.

Kotona Maija käpertyi hetkeksi äidin tai isän kainaloon sohvalle ja meni sitten piirtelemään tai leikkimään.

”Päiväkodin ensimmäisessä varhaiskasvatuskeskustelussa sain sitten kuulla, että Maijan käytöksestä on herännyt huoli. Hätäännyin tietysti kamalasti.”

Henkilökunnan mielestä Maija viihtyi liikaa omissa oloissaan. Isommissa ryhmätilanteissa hän vetäytyi taka-alalle, eikä koskaan ottanut leikin johtajan roolia.

Ahdistuimme molemmat kaikesta kyselemisestäni. Mutta olin niin huolissani.

”Maija on esikoisemme, eikä minulla ollut paljon kokemuksia lapsista muutenkaan. Aloin tosissani miettiä, että tytössä on jokin vika, kun kerran ammattilaiset niin sanoivat.”

Heidi alkoi kysellä Maijalta iltaisin asioita, joiden kuvitteli olevan vialla.

Kiusataanko sinua? Kenen kanssa leikit tänään, leikitkö kenenkään kanssa? Tuntuuko sinusta, ettet uskalla mennä mukaan?

Maijan mielestä kaikki oli ihan hyvin, joka päivä.

”Ahdistuimme molemmat kaikesta kyselemisestäni. Nyt jälkeenpäin kaduttaa ja hävettääkin, että pistin lapsen sellaiseen prässiin. Mutta olin niin huolissani.”

Tavallisen hyväntuulinen tyttö, sittenkin

Eräänä iltana Maija otti asian puheeksi lapsuudenystävänsä kanssa.

”Tilitin ja vatvoin vaikka kuinka pitkään. Silloin ystävä yhtäkkiä kysyi: Etkö muista, että olit itse pienenä ihan samanlainen kuin Maija nyt?”

Ystävän sanat saivat ajattelemaan tilannetta uudesta näkökulmasta, Heidi miettii nyt. Ne rohkaisivat ja lohduttivat.

Hän kirjoitti paperille itseään eniten huolettavat kysymykset ja ilmoitti päiväkotiin, että haluaa tulla keskustelemaan Maijan asioista.

Kysyin suoraan, miksi Maijasta on oltu huolissaan. Lastentarhanopettaja ei oikein osannut vastata.

Tällaiset olivat kysymykset – ja vastaukset:

Onko Maijalla kavereita? On. Maija leikkii mielellään yhden kaverin kanssa kerrallaan ja erityisesti pari tyttöä tuntuvat olevan Maijan kanssa läheisiä.

Vaikuttaako Maija iloiselta vai surulliselta päiväkodissa ollessaan? Maija on tavallisen hyväntuulinen tyttö.

Uskaltaako Maija kertoa, jos hänellä on jokin pyyntö tai muuta mielessään? Uskaltaa. Maija menee silloin mieluummin aikuisen luokse itse, eikä yritä saada ääntään kuuluville meluisassa ryhmässä.

”Kun sain vastaukset, kysyin suoraan vielä, että miksi Maijasta sitten on oltu huolissaan. Lastentarhanopettaja ei oikein osannut vastata.”

Ujo voi viihtyä ujona

Heidin huoli hellitti hiljalleen. Hän lakkasi tivaamasta Maijalta joka päivä, onko kaikki hyvin.

”Pidin tietysti tuntosarvet herkkinä, mutta en jatkuvasti etsimällä etsinyt ongelmia. Aloin ymmärtää, että Maija yksinkertaisesti on luonteeltaan ujo. Nykyään puhutaan introverteista ja erityisherkistä, mutta minusta ujo on ihan hyvä sana.”

Ujo-sanalla on Heidin mielestä liian huono kaiku. Hiljainen ja rauhallinen lapsi tarvitsee enemmän aikaa ennen kuin lämpenee uusille ihmisille.

Pahinta, mitä ujolle lapselle voi tehdä, on pakottaa hänet reipastumaan väkisin.

”Ei se ole mikään huono asia, josta pitäisi oppia pois. Ehkä ujo lapsi onkin oikeastaan aika viisas, kun ei mene ja tohota ja jaa luottamustaan jokaiselle vastaantulijalle.”

Nykyään Heidi ajattelee, että pahinta, mitä ujolle lapselle voi tehdä, on pakottaa hänet reipastumaan väkisin.

”Jos lapsi on sairaalloisen ujo ja kärsii siitä itse, tilanne on tietysti toinen.”

Mutta eivät kaikki ujot halua muuttua. He ovat sinut itsensä kanssa.

Maailmassa tarvitaan rohkelikkoja ja kuuntelijoita

Maija on nyt koululainen – ja ujo edelleen. Hänellä on pari läheistä ystävää, joiden kanssa hän koulun jälkeen harjoittelee trampoliinilla voltteja ja kihisee omia juttujaan. 

Maija juttelee ihmisten kanssa mieluiten pienessä porukassa, mutta jos jokin asia on hänelle tärkeä, hän sanoo sanottavansa myös suuren joukon kuullen.

Maija harrastaa pianonsoittoa ja esiintyy mielellään, kun on harjoitellut mielestään tarpeeksi hyvin. Hän viihtyy koulussa ja on saanut onnekseen opettajan, joka osaa antaa luokassa tilaa erilaisille persoonallisuuksille.

”Joskus tuntuu, ettei tässä maailmassa ole tilaa muuta kuin supersosiaalisille lapsille ja aikuisille. Se on väärin”, Heidi sanoo.

Maija harrastaa pianonsoittoa ja esiintyy mielellään.

Hän ajattelee, että kaikkia tarvitaan. Rohkelikkoja ja kuuntelijoita, herkkiä tunnelmoijia ja aktiivisia toimijoita.

”Tärkeintä on, että Maija tykkää itsestään eikä ajattele, että hänen pitäisi jotenkin muuttua.”

Maijan ja Heidin nimet on muutettu.

Lapseni ei leiki muiden kanssa.

Ujon Maijan, 9, äiti: ”Onneksi ymmärsin, ettei lapseni tarvitse reipastua väkisin, vaikka muut sanoisivat mitä”

Muistan hyvin lapsestani käydyn tarhakeskustelun. Vieläkin hieman ihmettelen mikä sen agenda oli. Sen suoritti hoitotäti, ei siis lastentarhanopettaja, kahden kesken kanssani. Menin tapaamiseen hyvillä mielin, sillä luulin, että kaikki on hyvin. Siellä siten sain kuulla että lapseni ei leiki muiden. kanssa. Sitä hoitaja sitten jankutti muutaman kerran. Lapseni on kuitenkin aina ollut hyväntuulinen ja reipas, eikä nyt mitenkään eristäytyvä. En osannut selittää lapseni käytöstä, mutta ilmeisen...
Lue kommentti

Taija Tyynmaa eli kuusi vuotta kaduilla. Raitistumisen jälkeen alkoi uusi elämä. 

”Hyvä, että olet vankilassa. Niin kirjeessä luki. Kirjeen oli kirjoittanut juuri täysi-ikäiseksi tullut tyttäreni. 'Nyt minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä, milloin tulee soitto, että äiti on kuollut', tytär kirjoitti.

Silloin pohjani tuli vastaan. Ymmärsin todella, miten väärin olin tehnyt. 

”Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.”

Kesäkuussa 2016 pääsin koevapauteen ja lähdin suoraan päihderiippuvaisten Minnesota-hoitoon. Kun hoidon aikana kerroin tarinani hoitajalle, asiat loksahtivat paikoilleen. Tajusin, mitä haluan ja mitä en. Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.

Halusin raitistua, ja tein sen. Huumeet ja alkoholi jäivät.

Olin ollut asunnottomana kuusi vuotta. 

 

KUN MENIN ÖISIN rappukäytävään nukkumaan, varmistin, että rappuset olivat sellaiset, ettei minua voinut nähdä askelmien välistä.

Kun sisällä asunnoissa joku veti vessan tai kolisutteli ovia, heräsin. Kun aamuyöllä lehdenjakaja tuli jakamaan lehtiä, olin niin hiljaa kuin osasin.

”En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.”

Silloin tällöin vartija tuli keskellä yötä paikalle, läimäisi valot päälle ja käski häipyä. Yritin heittää tilanteen vitsiksi, naureskella, että hitsi kun meni ilta pitkäksi.

En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.

 

KAIKKI OLI RIISTÄYTYNYT käsistä, kun äitini kuoli yllättäen. Olin 30-vuotias, kun aloin käyttää huumeita. Aikaisemmin olin kokeillut jotain silloin tällöin. Äidin kuoleman jälkeen oli ihan sama, millä sain pääni sekaisin, kunhan sain.

Kotonani oli jatkuvasti bileet, musiikki soi yötä päivää. Jonakin selkeänä hetkenä maksoin äidin perintörahoilla kerralla vuoden vuokrat, jotta ainakin asuntoni säilyisi.

Sitten jouduin vankilaan suorittamattoman yhdyskuntapalveluksen vuoksi. Vankilassa ollessani sain kuulla, että olin saanut häädön asunnostani. Kun vapautuisin, tavaroideni pitäisi olla päivässä pois asunnostani. Ulosottomies puhui minulle lisää aikaa, neljä päivää.

Niiden päivien jälkeen olin asunnoton.

 

ISTUIN VANKILASSA huumausainerikoksista ja maksamattomista sakoista seitsemän kertaa.

Raitistumiseni jälkeen sain kaupungilta tuetun vuokra-asunnon. En alkuun meinannut uskoa sitä. Kotona oleminen täytyi opetella kokonaan alusta.

”Parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.”

Niin väärinpäin kuin se meneekin, parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.

Ensin ajattelin, että minun pitäisi esimerkiksi hyvittää kaikki lapsilleni rahallisesti. Nyt tiedän, että ainoa tapa, millä voin hyvittää tapahtunutta, on olla raitis ja vihdoin läsnä. Heidän ei tarvitse enää miettiä, missä olen tänään.”

Millaista on asunnottoman arki? Mitä Taija joutui opettelemaan, kun hän kuuden vuoden jälkeen sai taas oman kodin? Lue Taijan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

enemmän empatiaa

Asunnottomuudesta selvinnyt Taija, 39: ”Raitistuminen alkoi kirjeestä, jonka tytär lähetti vankilaan”

Hienoa! Hyvä että hän jaksoi ponnistaa ylöspäin. Nimimerkki ¨itse aiheutettu¨ - me ihmiset olemme erilaisia ja joillekin esim. toisen tärkeän ihmisen menetys on vaikeampi kuin toisille. Emme me voi antaa tuomioita sen mukaan miten joku reagoi, jos hän ei sille mitään voi. En katso että tässä on kyse itsesäälistä vaan päinvastoin, hän kertoi tarinansa lyhyesti ja ytimekkäästi.
Lue kommentti
”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.
”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.

Taija Tyynmaa oli vuosia asunnoton ja nukkui rappukäytävissä. Nyt hän siivoaa rappuja työkseen, tulee töistä omaan kotiin ja hyvittää mennyttä lapsilleen pysymällä raittiina.

”Rappukäytävään laskeutui rauha kahden aikaan aamuyöllä. Silloin talojen asukkaat olivat yleensä nukkumassa ja rappuihin oli turvallista mennä. Olin kolmikymppinen ja saanut juuri häädön asunnostani.

Avasin ulko-oven ja astuin sisään. Se oli ihan tavallinen kerrostalo,...