Uusi elämä! Tanja, 36, luopui omaisuudestaan ja muutti koirien kanssa asuntoautoon: ”Vapaus on hienoin tunne”

”Kun lähden asuntoautolla reissuun, kaikki on aina valmiiksi mukana. Istun vain rattiin ja ajan minne huvittaa. Vapaus tuntuu lämmöltä, joskus pieneltä kihelmöinniltä, jännitykseltä. En aina tiedä, mikä minua odottaa. Elämäni on seikkailua.

Ennen kuljin töihin ja töistä kotiin, päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Päivät olivat samankaltaisia ja kuluivat rutiineihin. En pysähtynyt miettimään, mihin elämä menee ja onko näin hyvä.

Vuosi sitten muutin asuntoautoon. Nyt elämäni on aika vaatimatonta. Kun vesikin täytyy kantaa sisään, kaiken pitää olla harkittua. Jos ostan uuden vaatteen, pitää luopua jostakin vanhasta, koska autoon ei vain mahdu lisää tavaraa.

Tuntemattomat tulevat joskus juttelemaan. Onko kaikki pelannut auton kanssa, he kysyvät. Tai tarkenitko, he ihmettelevät, jos on ollut kylmä yö.

Toiset sanovat, että voi vitsi, kunpa minäkin joskus uskaltaisin repäistä. Toiset toteavat, että minä en kyllä ainakaan voisi. Sanon silloin, että ei sinun tarvitsekaan.

”Tuntemattomat tulevat joskus juttelemaan. Onko kaikki pelannut auton kanssa, he kysyvät.”

OTIN YHTÄ TATUOINNEISTANI neljä vuotta sitten, kun tatuoija kysyi, mikä minusta tulee isona. Vastasin, että agilityn eli koirien esteratakilpailun valmentaja – sitten, kun olen tosi hyvä.

Tatuoija kysyi, miksi en ole sitä jo. Se pisti miettimään.

Tein kolmivuorotyötä IT-firman service deskissä. Istuin koneella, ratkaisin ongelmia ja tein firman sisäisiä raportteja. Työ oli hektistä. Ihan kivaa, mutta minulla ei ollut palavaa intohimoa siihen. Oli hankala järjestää muuta elämää, kun työaikoihin ja työn sisältöön ei voinut vaikuttaa itse. Kesäloma-aikoja ei voinut valita itse.

Harrastin koirieni kanssa agilitya ja pidin siitä paljon. Agility on koirien esteratakilpailu, jossa nopeimmin ja virheettömimmin radan läpi päässyt voittaa. Treenit olivat aina tiettynä päivänä, ja niihin pääseminen oli kauheata sumplimista. Oli työkavereiden joustavuudesta kiinni, pääsinkö harrastamaan.

”Tatuoija kysyi, miksi en ole sitä jo. Se pisti miettimään.”

LOPULLINEN PÄÄTÖS KYPSYI äkkiä. Vähän yli vuosi sitten päätin, että irtisanoudun ja minusta tulee yrittäjä, koirien agility-valmentaja.

Olin ollut kahdeksan vuotta samassa työpaikassa. Joku oli koko ajan sanonut, mitä täytyy tehdä ja milloin. Kaipasin vapautta tai ainakin sitä, että voin vaikuttaa elämääni.

Jotkut työkavereista olivat huolissaan, miten pärjään. Mietin sitä itsekin. Kerrostalokaksion vuokra ja eläminen oli maksettava, mutta palkkaa ei enää tullutkaan.

Ensimmäiseksi tein omalle firmalleni nettisivut ja ilmoitin tulevista koirien agility-kursseista Facebookin harrastajaryhmissä. Koska olin kouluttanut agilitya aiemmin harrastuksena, minulla oli jo joitakin kontakteja.

Joka kerta, kun ilmoitin uudesta kurssista, mietin, tuleeko se täyteen. Aina tuli. Lopulta niin täyteen, että kaikki eivät mahtuneet.

Aluksi sanoin kaikelle kyllä. Tein ihan hurjasti töitä, jotta varmasti selviän. Vähitellen kasvoi luottamus, että asiakkaita riittää.

Minusta tuntuu, että pärjään, vaikka mitä tulisi vastaan.

Miltä vakituisesta työpaikasta lähteminen tuntui? Aluksi jännittävältä ja haikealta, mutta myös hyvältä. Jos en olisi tehnyt sitä, miettisin aina, että entä jos. Sitä paitsi elämänmuutoksen ei ole pakko olla peruuttamaton. Aina voi palata vanhaan. Se ajatus lohdutti äitiäni.

Itselläni ei ollut plan b:tä, varasuunnitelmaa. Ajattelin vain, että tavalla tai toisella kaikki järjestyy.

”En ollut koskaan nukkunut yhtään yötä asuntoautossa. En tiennyt niistä mitään.”

ASUNTOAUTOON MUUTTAMINEN ei ollut alun perin suunniteltu juttu. Olin ajatellut, että haluan reissata ja kouluttaa agilitya ympäri Suomea, mutta en tiennyt, miten se järjestyisi. Yksin elävä pystyisi kulkemaan, mutta minulla on koirani, Bingo, Kyy, Nano ja Nuka.

Yhtenä iltana olin kahvittelemassa ystävieni luona. Aloin puhua heille, että asuntoauton kanssa olisi kätevä kiertää kouluttamassa eri paikoissa. Ystäväni sanoi, että sehän on loistava idea. Koirillani olisi autossa lämmin ja hyvä olla, ja saisin ne aina mukaani. Ei tarvitsisi järjestellä hoitoa ja kiirehtiä kotiin.

Tajusin, että asuntoautoon muuttaminen ratkaisee kaikki ongelmani.

En vain ollut koskaan nukkunut yhtään yötä asuntoautossa. En tiennyt niistä mitään. Voiko niissä ylipäätään asua? Tarkeneeko? Mistä tiedän, mitä mikäkin vipstaakeli tarkoittaa?

Luin nettipalstoja ja tein listan, mitä autossa pitää olla, että siinä pärjää talvella. Halusin, että auto on takavetoinen eikä jää jumiin jokaiseen liukkaaseen mäkeen. Lisäksi halusin vesikiertoisen lämmityksen ja lämpimän takatallin koirille.

Ostaa päjäytin auton netistä löytämästäni ilmoituksesta. Aluksi oli paljon opeteltavaa. Autoa oli vaikea ajaa, koska se on valtavan kokoinen. Vesikiertoinen lämmitys ei toiminut, enkä saanut sen vesiä pysymään sisällä. Pari kertaa heräsin siihen, että oli melkein pakkasta, kun kaasu oli loppunut tai jotain muuta sattunut.

Jälkikäteen ne tuntuvat pieniltä murheilta.

MINUN OLI LUOVUTTAVA tavaroista. Kaksioni oli kohtuullisen tilava, lähes 70 neliötä. Asuntoautossa neliöitä on alle kymmenen. Sinne ei mahdu sohvaa tai kirjahyllyä.

Laitoin Tori.fi-sivustolle ilmoituksen: annetaan sohva. Kun herra tuli hakemaan sitä, kävi ilmi, että he tarvitsivat myös kirjoituspöydän, tuolin ja kirjahyllyn. Pakkasimme peräkärryn niin täyteen kuin vain pystyimme.

On hienoa, että minulle turhaksi tulleet tavarat auttoivat jotakuta muuta.

Annoin pois huonekalut, astiat, suuren osan vaatteista. En juuri piittaa rahasta. Se on minulle välttämätön pakko, jota ilman ei selviä. Siksi antaminen oli myymistä luontevampaa.

”Tavaroista luopuminen tuntui vapauttavalta. Ikinä ei tarvitse pakata tai purkaa.”

Yhdestä koiran pedistä luopuminen oli vaikeaa. Se oli kulkenut mukanamme niin kauan. Kyy oli pissannut siihen sata kertaa pentuna, ja se oli pesty yhtä monesti. Mutta peti oli niin suuri, ettei se mahtunut mukaan.

Kun muutin vuosi sitten koirien kanssa asuntoautoon, otin mukaan vain välttämättömimmät: Koirien pannat, valjaat, ruokakupit ja takit. Tietokoneen, puhelimen, jonkin verran vaatteita. Ruuvimeisselin, vasaran, sahan, pihdit. Parit lakanat, yhden kattilan ja yhden paistinpannun.

Paistinpannua en ole käyttänyt kertaakaan. Mitä vähemmän tavaraa on mukana, sitä vähemmän auto painaa ja kuluttaa.

Tavaroista luopuminen tuntui vapauttavalta. Ikinä ei tarvitse pakata tai purkaa. Ei tarvitse kantaa huolta mistään, mikä ei ole mukana. Ei asunnosta eikä tavaroista.

AINOA PAKOLLINEN RUTIININI ovat nyt koirat. Aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi menemme lenkille. Siitä rutiinista en haluakaan päästä.

Olen aina ollut hirveän eläinrakas. Kun olin viisivuotias, meille tuli sekarotuinen Santtu-koira, hirmu kultainen luonne. Se oli paras ystäväni. Kun äiti teki kartoittajan lisäopintoja iltaisin ja isä oli vuorotyössä kirjastoautonkuljettajana, nukuin joskus eteisen oven vieressä Santun kanssa ja odotin äitiä kotiin.

Agilityssä minua viehättää sen fyysisyys ja haastavuus. Koulutan ihmisiä ohjaamaan omia koiriaan paremmin. Rata on pulma, joka pitää yhdessä ratkaista. Radalla on hyppyesteitä, kiipeämistä ja putkia, joiden läpi koiran pitää juosta. Ohjaajan täytyy keksiä keinot kertoa koiralle, miten se löytää maaliin turvallisesti ja nopeasti.

”Ainoa pakollinen rutiinini ovat nyt koirat. Siitä en halua päästä.”

Radasta selviäminen on ihmisen ja koiran yhteinen riemu. Harjoituksiin pääseminen on parasta, mitä omat koirani tietävät.

Työni agility-valmentajana tuo joskus yksinäisyyttä. Olen töissä illat, kun muut ovat vapaalla ja pääsevät kursseilleni. Itse olen vapaalla päivät, kun muut ovat töissä.

Asuntoautossa asuminen on toisaalta tehnyt minusta paljon aiempaa sosiaalisemman. Ennen olin usein työpäivän jälkeen niin väsynyt, että katsoin vain telkkaria sohvalla. Nyt en vietä iltaa katsellen tv:tä tai selaten Facebookia. Se vapauttaa hirveästi aikaa.

TEEN ASUNTOAUTOSSA kaikkea, mitä ihmiset kotona tekevät. Enimmäkseen huilaan. Suihkua ei ole, paitsi ulkona auton kyljessä. Pyykkiä pesen ystävien ja siskon luona tai automaattipesuloissa. Posti tulee äidille Joensuuhun.

Koirillani on autossa omat paikkansa. Nano nukkuu aina samalla penkillä, Kyy kolossa sänkyni alla, Bingo kanssani sängyssä.

Minulla on muutama vakiopaikka, joissa voin aina yöpyä. Jotkut ystäväni ovat sanoneet, että aja pihaan ihan koska vain, vaikka keskellä yötä. Sähkön saan ottaa seinästä.

On tärkeää, että on näitä kantapaikkoja. Muuten voisi tulla juureton olo.

Ajattelen, että asun asuntoautossa niin kauan kuin tuntuu kivalta. Tämä ei ole välivaihe. Ennemmin luulen, että olen löytänyt oman juttuni.

”Suihkua ei ole, paitsi ulkona auton kyljessä.”

EROSIN TÄRKEÄSTÄ PARISUHTEESTA kymmenen vuotta sitten. Ero tuli ihan puskista, ja menin aivan palasiksi.

Silloin asetin itselleni vuoden aikajanan: ajattelin, että vuoden päästä tuntuu jo paljon paremmalta. Se toteutui.

Opin olemaan yksin. Siitä tuli mukavaa.

Tapaan nykyisessä työssäni paljon ihania ihmisiä. Pidän ihmisistä tosi paljon, mutta parisuhde olisi kohtalaisen vaikea tällaisen elämän kanssa. Luulen, että se rajoittaisi liikaa. On paljon helpompaa olla vastuussa vain itselleen.

Joskus haaveilen suhteesta, mutta tällä hetkellä sen hinta olisi liian kallis. Vapaus on isompi asia, hienoin tunne.

Joskus mietin, millaista elämäni on kymmenen vuoden päästä. Unelmani olisi, että minulla on silloin oma agilityhalli ja pihalla uudenkarhea asuntoauto. Sellainen vähän isompi.

”Onneksi koirat liikuttavat minua. Yksin en todellakaan lenkkeilisi kolmesti päivässä.”

OLEN MUUTTANUT elämässäni varmaankin 35 kertaa. Usein muuttoon on ollut käytännön syy, joskus olen vain kaivannut vaihtelua.

Minulle se, että asun jossakin, ei tuo juuria. Tiedän, mistä olen kotoisin ja missä perheeni asuu. Käyn lapsuuden kotikulmillani Joensuussa pari kertaa vuodessa.

Minulla oli pari vuotta omakotitalo ja iso piha Sastamalassa. Se tuntui aluksi ihanalta. Ajattelin, että ei vitsi, nämä puutkin ovat minun.

Piha oli niin iso, että minulta saattoi mennä kaksi tuntia illasta sen kolaamiseen. En ehtinyt tehdä muuta kuin pitää huolta talosta. Opin, etten haluan elää niin.

En koe mitään kaupunkia kotikaupungikseni, mutta Suomi on kotimaani. Olen ajanut kuluneen vuoden aikana yli 50 000 kilometriä. Olen käynyt Etelä-Suomessa, Pohjanmaalla ja Keski-Suomessa, Pellossa, Sodankylässä, Raahessa, Kiteellä. Edelleen olen tosi huono suunnistamaan.

Olen korkeintaan neljä yötä samassa paikassa: yleensä agility-kurssien vuoksi kolme päivää viikosta Lempäälässä, kaksi Turussa, kaksi milloin missäkin. Mitään pihaa en asuntoauton eteen tee koskaan. Olisi kauhea homma roudata tuoleja ulos ja takaisin.

Ajaminen on joskus raskasta. Jos alkaa hirveästi väsyttää, laitan auton parkkiin ja käyn nukkumaan. Kun koti on mukana, aina voi pysähtyä.

”Onnen hetkiä tulee joka päivä.”

ELÄMÄÄ EN STRESSAA, töitä välillä. Stressi on silti erilaista kuin aiemmassa elämässä. Hetkittäistä, ohimenevää.

En ole millään lailla yrittäjähenkinen. Raha ei kiinnosta minua, ja minun on vaikea hinnoitella itseäni. Tekisi mieli sanoa kaikille, että ei tarvitse maksaa, tarjotkaa joskus kahvit. Mutta työstä on pakko saada rahaa, että voi elää ja ostaa koirille ruokaa.

Parhaat hetket ovat niitä, jolloin olen tosi kivassa paikassa yötä. Avaan oven aamulla, päästän koirat ulos. Aurinko paistaa ja juon aamukahvit järven rannalla.

Onnen hetkiä tulee joka päivä. Ilahdun, kun ystävä pyytää luokseen syömään tai kun saan vettä huoltoasemalta.

Minulla on kaikki, mitä tarvitsen ja kaikista rakkaimmat mukanani koko ajan. Koirat ovat perheeni. Ne aistivat, jos minulla on huono päivä. Nykyään harvoin on.

En muista, milloin olisin ollut huonolla tuulella. Vaikka välillä on rankkaa, elämä näin on ihan sairaan siistiä. Koko ajan.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2017.

Tanja Kurikka

36-vuotias agility-kouluttaja asuu asuntoautossa neljän bordercollien Bingon, Kyyn, Nanon ja Nukan kanssa. Tanja kiertää kouluttamassa koiria ympäri Suomea ja pysäköi auton yöksi milloin minnekin. Paras paikka on järven rannalla tai metsän reunassa.