Ville Haapasalo on näyttelijä, joka asuu Helsingissä ja Moskovassa. Hän on töissä Moskovassa useita kuukausia vuodessa.
Ville Haapasalo on näyttelijä, joka asuu Helsingissä ja Moskovassa. Hän on töissä Moskovassa useita kuukausia vuodessa.

Näyttelijä Ville Haapasalo ehti yhdessä päivässä osallistua tv-visailuun, käydä kahdessa haastattelussa, katsoa työn vuoksi elokuvan ja poiketa parissa iltajuhlassa. Olipa päivä -sarjassa tutut ihmiset kertovat, miten päivä sujui.

AUTONKULJETTAJA TULI hakemaan minut kahdeksalta asunnoltani Mosko­vassa. Sitä ennen ehdin käydä suihkussa ja pestä hampaat.

Autonkuljettajani on aina sama. Hän on myös turvamieheni. Työnantaja haluaa, että joku on siinä vieressä.

Muut suunnittelevat päiväni Mosko­vassa. Agenttini ahtavat päivät niin täy­teen kuin pystyvät, joten ne venyvät aika pitkiksi.

PÄIVÄ KÄYNNISTYI PALAVEREILLA tuotantoyhtiön ja parin firman kanssa.

Kuvauksiin menin yhdeksitoista niin kuin useimmiten Moskovassa. Ne ovat virkariesa: televisio-ohjelmat, mainok­set, vierailut ja haastattelut.

Nyt osallistuin Arvaa melodia -nimiseen ohjel­maan. Hämmästelin vähän, miksi minut oli pyydetty mukaan, sillä tunnen huo­nosti venäläisiä lauluja.

Nauhoitukset alkoivat vasta kahdeltatoista, siis tunnin myöhässä.

MINULTA MENI HERMOT. Kun myöhästyn jostain, olen myöhässä kaik­kialta koko loppupäivän ja sitten syylli­nen olen vain minä.

Suutuin siis, mutta toisaalta Venäjällä julkkiksen pitääkin aina silloin tällöin järjestää pieni skandaali. Pitää vähän ärjähtää ja paiskata vaikka ovea drama­tiikan lisäämiseksi.

Ohjelmassa soitettiin aina muutama nuotti, joista pitäisi arvata kappale. Tai­sin arvata vain kaksi. Kappaleesta piti vielä hyräillä melodiaa, eikä minulla ole lauluääntä lainkaan.

LOUNAALLE PÄÄSIN kahden jälkeen. Ulkona oli 12 astetta pakkasta ja teki mieli raskasta ruokaa. Höyryävät pelmenit smetanan kanssa ovat loistava talvi-ruoka. Kävin ukrainalaisessa ravintolassa, koska siellä pelmenit ovat isoimpia.

Sain syödä rauhassa. Moskovan ulko­puolella ihmiset haluavat ottaa minusta kiinni, mutta Moskovassa liikkuu paljon julkisuuden henkilöitä.

Lounaan jälkeen olin kahdessa radio­haastattelussa valtiollisella kanavalla. Onneksi välissä soitettiin musiikkia ja ehdin hakea teetä.

Ennen poltin kolme askia päivässä.

ILLALLISPALAVERIIN MENIN elokuvateatterin ravintolaan. Vastapuoli halusi tavata siellä, koska keskustelimme elokuvan rahoituksesta. Pari tuntia höpöteltiin.

Minusta on hauskaa, ettei Venäjällä tarvitse polttaa räntäsateessa. Voin sytyt­tää piipun vaikka palaverissa.

Ennen poltin kolme askia päivässä, mutta lopetin savukkeiden polttamisen puolitoista vuotta sitten. Nyt annan itsel­leni luvan yhteen piipulliseen päivässä, mutta en polta lainkaan päiväkausiin.

Toinen nautintoni on tee. Venäläiset sekoittavat teehen sitruunaa, sokeria ja hunajaa, minusta se on hyvää.

VENÄLÄISELOKUVAN ENSI-ILTA alkoi yhdeksältä. Minut oli varattu käymään siellä, mutta en katsonut leffaa loppuun. Se oli sotaelokuva, näitä ihme vampyyri­tarinoita. En ollut ihan kohdeyleisöä.

Päivän päätteeksi oli kaksi iltajuhlaa. Ensimmäisiin tulin yhdeltätoista, toisiin siirryin puolitoista tuntia myöhemmin. Kämpille ehdin puoli neljän aikaan.

Seuraavana aamuna kahdeksalta tuli taas autonkuljettaja ja aloitin päiväni murmelina.

YRITÄN HUOLEHTIA SIITÄ, että vuorokaudessa on neljä tuntia vapaata joko päi­vällä tai yöllä. Että voisi vaikka nukkua.

Ei tämä elämä kauhean terveellistä ole, mutta jokainen valitsee ammattinsa. On helppoa, kun joku muu järjestää päivän, mutta ei se hauskaa ole. Olen tehnyt tätä niin pitkään.

Ajattelen, että ai kun pääsisi kotiin tiskaamaan.

Kaipaan arkea. Kotona Hel­singissä olen tavallinen perheenisä, jon­ka velvollisuuksiin kuuluvat kaupassa käynti ja ruuanlaitto.

Tällaisessa elämässä olisi helppo menettää suhteellisuudentajunsa. En haluaisi olla kuin Vladimir Putin, joka jon­kin median mukaan ihmetteli, miksi Moskovasta ovat hävinneet ruuhkat. Tiet tyhjennetään Putinia varten.

TYÖNANTAJAN NÄKÖKULMASTA annan päivän arvosanaksi 9. Olin aika hauska nauhoituksissa, ja neuvottelut menivät hyvin.

Minun näkökulmastani arvosana on 5+. Pelmenit olivat se plussa. Kaikki sujui, mutta en nauttinut.

Mielui­ten olisin tekemättä töitä. Heittelisin kiviä takapihalla ja viheltelisin."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/2014.

Lue myös:

Miten näyttelijä saa itsensä itkemään?

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."