Käsityökirjailija Virpi Siira oppi vasta aikuisena, että kaikkea ei saa, vaikka kuinka itkisi. Hän virkkaa jokaiseen työhönsä ainakin yhden virheen siitä ilosta, että niitä on lupa tehdä.

Kuolleen punatulkun voi säilöä työpöydän laatikkoon, jos sille ehtii järjestää hautajaiset vasta huomenna.

Kun haluaa tietää, mitä sammakon sisällä­ on, sammakon voi leikata auki.

Mökkisaaren ympäri saa meloa yksinkin, kunhan muistaa lopuksi kiskoa kanootin­ kalliolle aalloilta turvaan.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Mikäli ei osaa nuotteja, pianon päälle voi avata satukirjan ja soittaa kuvasta kehtolaulun itselleen. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kuusivuotiaana Virpi Siira luuli tietävänsä kaiken sen, mitä elämässä pärjätäkseen täytyy tietää. 

Sitten alkoi ekaluokka.  

Virpi ei osannut kellonaikoja tai viikonpäiviä, kuukausista puhumattakaan. Opettaja raportoi kodin ja koulun välillä kulkevaan sinikantiseen reissuvihkoon:  ”Vilkas. Ryhmätyöt vaikeita, ottaa johtajan roolin.”

Siihen aikaan ei tunnettu ADHD:ta tai vastaavia.

”Vanhemmat eivät huolestuneet häsläämisestäni. He ajattelivat, että Virpi nyt on tuollainen reipas. Tytön pitää antaa­ touhuta”, Virpi sanoo.

Lauantaiaamuisin äiti ja isä lähettivät tytön pihalle tamppaamaan mattoja. Kun tunnin tamppasi, ei hetkeen jaksanut muuta. 

Jouluun mennessä Virpistä oli tullut kympin oppilas. Hän tunsi kellon ja osasi kirjoittaa. Kun asia kiinnosti, Virpi uppoutui­ ja keskittyi.

Ennen tuntien alkamista Virpi kävi yksinäisillä aamu-uinneilla. Hän kastautui savonlinnalaisen Laitaatsillan mustimmassa vedessä, tukkilautat seilasivat samaa virtaa vähän matkan päässä.

Uintireissujen logiikka kuului: Jos pulahdan kylmään, karaistun. Sitten en sairastu. Kun en sairastu, ei tarvitse olla pois koulusta.

Pääsin kouluun :)!!

Tänään on aika tavallinen aamupäivä Sinisellä­ Verstaalla Helsingissä, taivas ulkona­ alkaa hetkeksi valostua. Täällä Virpi, käsityökirjailija ja suosittu bloggaaja, on opettanut viisitoista vuotta kädentaitoja­ työttömille nuorille ja koulupudokkaille.

On kankaanpainantaa ja -värjäystä, naamioiden, vaatteiden ja sisustusten tekemistä,­ yksin ja ryh­mässä.

On myös paljon puhetta ja kuuntelemista. Jutellaan opiskelupaikoista, eilisestä, huomisesta tai siitä, kuka aikoo ottaa­ lemmikiksi kissan eläinsuojelu­yhdistyksestä.

Virpi tietää, että vaikeista asioista on helpompi puhua, jos voi samalla tehdä käsillään jotakin.

”Pitäisi lähteä vähän aikaisemmin”, sanoo punatukkainen tyttö katse kiinni ompelutyössä. Tilkkupeitto on syntymässä.

”Saanko kysyä, miksi?” Virpi tiedustelee.

Tyttö kertoo saaneensa asunnon lastensuojelun kautta. Hän on menossa katsomaan sitä tukihenkilönsä kanssa.

”Nuoret ovat ihania. Ihan tavallisia, sellaisia kuin olin itsekin. Heillä on vain paljon enemmän tietoa nykyään. Kaikesta. Sitä on vaikea jäsentää. Tulevaisuutta koskeviin päätöksiin tarvitaan aikuisen tukea.”

Virpi tietää, että vaikeista asioista on helpompi puhua, jos voi samalla tehdä käsillään jotakin. Harjoitustöiden tekemisen lomassa Virpi yrittää saada nuoren miettimään: Mitä haluan oikeasti? Mitkä ovat vahvuuteni?

Hän muistuttaa myös, ettei tulevaisuutta ole pakko valita sen perusteella, millä alalla riittää töitä. Kaikista ei tarvitse tulla lähihoitajia. Omaa sydäntään kannattaa kuunnella.

Toisinaan käy niin, että Virpi saa Facebookin­ kautta viestin, jossa lukee: Pääsin sisään sinne kouluun!! :)!

Viestejä tulee nuorilta, joiden peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo on  saattanut olla tasan viisi. Nuori on tehnyt Virpin kanssa todistuksen korvikkeeksi portfolion, joka osoittaa hänen olevan lahjakas ompelemisessa ja taitava ryhmätöissä.

”Kun vitosen keskiarvon tyyppi sitten pääsee kouluun, johon todella haluaa, hän loistaa siellä.” 

Silloin Virpikin loistaa.

”Vaikeista asioista on helpompi puhua, jos sormet käyvät samalla. Puhumatta ei pidä olla.” 

 

Lapsi otti ja lähti

Lapsena perjantait olivat parhaita. Silloin tuli mummi, heti aamusta, ja ryhtyi keittämään riisipuuroa. 

Koulun jälkeen karjalanpiirakat olivat valmiit. Niitä syömään sai pyytää kaikki kaverit, ja koska kaverit asuivat samassa­ talossa, he kipaisivat kylään sukkasillaan.

Mummilla oli aina mukanaan käsityökassi. Kun mummi kutoi, Virpi kurkki hänen olkansa yli.

Tarpeeksi vakoiltuaan Virpi osasi neuloa itse. Syntyi ensimmäinen käsityö, lyhyt,­ havunvihreä kaulahuivi lahjaksi isälle.

Kahdeksanvuotiaalle Virpille maailma tuntui olevan avoin: Kaikki on mahdollista oppia, kun harjoittelee. Mitä tahansa voi tehdä, jos vain haluaa. 

Neljätoistavuotiaana Virpi meni kihloihin ja lähti pois kotoa, ensin isovanhempien luo. 

”Vanhempani olivat sokissa, tietysti. Mutta pidin pääni. Jos lapsen on kasvattanut itsenäiseksi ja korostanut, että omia rohkeita valintoja pitää tehdä, on aika mahdotonta vetää oppeja takaisin myöhemmin.” 

"Jos lapseen luotetaan, hän osoittautuu aika usein luottamuksen arvoiseksi.”

Kihlapari muutti pian yhteen, koti löytyi vanhan puutalon yläkerrasta. Poika kävi töissä ja soitti bändissä rumpuja. Illalla ajeltiin ympäri Savonlinnaa ja kuunneltiin autostereoita.

Vielä vähän aikaa sitten luokanopettajaäiti oli suunnitellut ja ommellut Virpille, kolme vuotta nuoremmalle siskolle ja itselleen samanlaiset kevätjuhla­mekot. Nyt Virpi asui omillaan ja ompeli itselleen mummin vanhoista verhoista pitkän rokkitakin.

”Uskon, että jos lapseen holhoamisen sijasta luotetaan, hän osoittautuu aika usein luottamuksen arvoiseksi.”

Ainakin Virpi osoittautui. 

Hän kävi taidelukion ja pääsi ensi yrittämällä opiskelemaan Lahden muotoiluinstituuttiin. Neuloi toppatakkiinsa turkisten tilalle kirjavan kauluksen. Valmistui vaatesuunnittelijaksi. Työskenteli puvustajana ja somistajana.

Kihlaus takatukkaisen rumpalin kanssa kesti yhdeksän vuotta.

Opiskeluaikoina Virpi tapasi ihmisiä, jotka osasivat maalata akvarelleilla huikeita kuvituksia tai tekivät käsittämättömän pikkutarkkoja kultasepäntöitä. Virpi huomasi: en kykene samaan.

Oivallus ei ahdistanut, vaan kannusti yrittämään, harjoittelemaan ja panemaan parastaan.  

Virpi oppi vasta myöhemmin, että tärkeimpiäkään asioita ei välttämättä saa vaikka kuinka haluaisi, vaikka mitä tekisi, vaikka miten paljon itkisi.

Kori kuin tyhjä kohtu

Joskus lapsen tekemiseen tarvitaan työrauhaa, päättää Virpi vuonna 2009 ja jää vuorotteluvapaalle Siniseltä Verstaalta. Lapsettomuushoidot vaativat hormonipistoksia pari kertaa päivässä. Pistokset tekevät Virpin olon raskaaksi, tunteet ailahtelevat.­

Ajatukset ovat vauvassa, jota Virpi ja hänen puolisonsa Jarkko toivovat. Toivovat, toivovat, toivovat.

He ovat olleet yhdessä kymmenen vuotta. Ensitapaamisella kulttuuribaarissa Virpi näki kitaraa soittavan miehen. Hän tiesi jo alle kouluikäisenä, että haluaa jakaa elämänsä ihmisen kanssa, joka osaa soittaa kitaraa.

Ja nyt ollaan tässä, katsotaan kellosta, koska on aika ottaa seuraava lääke lapsettomuuteen. 

Virpillä ja Jarkolla on kaksi kotia. Helsingin-kodissa on valkoisia seiniä ja villalankakeriä. Kotkan-kodissa seinät ovat mustat, siellä on paljon kitaroita, piuhavyyhtejä lattioilla. 

Jarkko työskentelee Kotkassa näyttelijänä, Virpin työ on Helsingissä. Kerran kuukaudessa he katsovat kalenterista, koska ehtivät tavata ja missä. Sekä ennen­ kaikkea: kumman luona Robert-kissa viettää aikansa.

Lapsettomuushoidot lopetetaan, kun Virpi täyttää 41 vuotta. 

Vuorotteluvapaavuotta seuraa virkavapaavuosi. Rahat riittävät, kun elää säästäväisesti, ja käyhän Jarkko töissä. Virpi asuu kaksi vuotta Kotkassa, kävelee merenrannalla, tekee keramiikkaa, kuvaa mitä näkee, nauttii eikä kiirehdi. Hän perustaa OmA KOPPA -nimisen käsityöblogin. 

”Nimi tarkoittaa ensisijaisesti omaa päätä, vasta toiseksi käsityökoppaa.”

Hän alkaa myös virkata kukkaympyröitä. Monen värisiä ja kokoisia. Malli on oikeastaan aika helppo, Virpin kehittämä. Kun ympyrät yhdistää toisiinsa, syntyy mitä tahansa, poncho tai pöytäliina.

Hän ei virkkaa ainuttakaan vauvanvaatetta. 

Lapsettomuushoidot lopetetaan, kun Virpi täyttää 41 vuotta. Koskaan ei selviä, miksi Virpi ei voi saada lasta.

”Tätä asiaa olen itkenyt paljon ja kokenut­ suurta epäonnistumisen tunnetta. Olen miettinyt, olenko vajavainen nainen ja kelpaanko enää Jarkolle.”

Tässä vaiheessa elämää Virpi ymmärtää: kukaan ei kykene kaikkeen, vaikka lapsena niin uskookin.

”En koskaan synnytä vauvoja. Mutta synnytän käsitöitä ja kirjoja.”

Virpin ensimmäisen käsityökirjan kuvituksena on valkoinen, virkattu, liimavesitärkillä kovetettu kori. Se on kuin väärin päin käännetty raskaana olevan naisen vatsa, mutta tyhjä. 

Jarkko ei häviä viereltä minnekään. 

Ensin Virpi julkaisi kirjan virkatuista ympyröistä, sitten neliöistä. Niistä voi syntyä vaikka takki.

 

ADHD? Ei kiinnosta

Nykyään Virpi virkkaa tahallaan töihinsä ainakin yhden virheen, oman puumerkin. Ihan vain, jotta inhimillisyys ja lupa tehdä virheitä säilyisivät. Näkyisi käsillä tekemisen jälki. 

”Virkkauskonetta ei ole vieläkään keksitty, vaikka tietokoneet ja avaruusraketit keksittiin jo ajat sitten.”

Virpi virkkaa melkein joka päivä. Kun sohvan ympärille, käden ulottuville, on koottu paljon lankoja, sohvasta tulee oma tila.

Silloin voi laittaa Facebookiin kuvan keristä: ”Koko ilta omaa aikaa. Ihanat langat ja vapaus tehdä mitä vain. Vapaus­ katsoa telkkarista poliisisarjoja ja mennä nukkumaan, koska huvittaa.” 

Koukku kädessä Virpi on onnellinen. 

”Kroppaan leviää turvallinen olo. Aivot­ ruksuttavat paremmin.”

"Olen tyyppi, joka pystyy tekemään seitsemää asiaa yhtä aikaa."

Raitiovaunut kolisevat kadulla, Virpi virkkaa kukkaympyrää. Polttaa tupakan, virkkaa toisen ympyrän. Yhteen kuluu aikaa noin seitsemäntoista minuuttia. Juo kupin kahvia, virkkaa yhden vielä. Kissa hyppää syliin.

Kun villalanka muodostaa hiljalleen kuvion, Virpillä ei ole hoppu. Mieleen alkaa­ tulla ajatuksia. Sellaisia, joihin ei kiireen keskellä osaa muuten mennä. Hän rauhoittuu.

”ADHD:ta ei lopulta koskaan tutkittu. Ei oikeastaan kiinnostakaan, onko minulla se. Tärkeämpää on tajuta, että olen tyyppi, joka pystyy tekemään seitsemää asiaa yhtä aikaa. Ja että se on oikeastaan­ tosi hienoa.”

Jotkut Virpin projekteista toteutuvat, toiset eivät. Jotkut muuttavat muotoaan, kukkaympyrämekosta tuleekin tuolinpäällys. Sekin on oikeastaan hienoa. Ettei­ kaikki elämässä toteudu.

Tulee uusia värejä

Jos Virpi näkee ihanan ulpukan tai oksankäkkyrän, hän huokailee Jarkolle: miten inspiroiva muoto, hae kulta se minulle. 

Aina Jarkko ei hae. Mutta silloinkin hän katsoo Virpiä kauniisti. Hän ei koskaan sano, että tuohan on pelkkä käkkyrä. Pelkkä rikkaruoho. Pelkkä kukkaympyrä. 

Virpi rakastaa näitä sanoja: Näppituntuma. Roso. Aukinainen sielu. Avoin sydän.­ Lapsenmieli. Rakkaus.

Niihin sisältyy oikeastaan melkein kaikki. 

Ihminen tuntee olevansa olemassa, kun kädet käyvät. Ihminen muuttuu lempeämmäksi, jos hyväksyy rosoisuuden itsessään ja muissa. Ihmisellä on hauskempaa, jos hän innostuu taivuttelemaan rautalangasta lampaita ja kehtaa ulkoiluttaa niitä keskellä kaupungin katua.­ Kuten Virpi.

Olohuoneen seinällä, Helsingin-kodissa sohvan yläpuolella, on suuri pyöreä virkkaustyö. Se on nimeltään Virpin omA elämä. 

Ympyrä alkaa keskeltä, omasta navasta. Sitten kierretään yhä laajempaa kaarta. Värit vaihtuvat. 

Punertava pätkä on poikaystävän kitaran lakkapinnan sävy. Harmaa muistuttaa opiskelijavuosista, jotka tuntuivat aikoinaan reteiltä, mutta joita sittenkin väritti ahdistus. Punainen pätkä merkitsee ensitapaamista Jarkon kanssa.  

Koukku on kiinni ympyrän reunassa. Työ jatkuu, elämä jatkuu, tulee uusia sävyjä ja värejä.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/2015.

Sisältö jatkuu mainoksen alla