Käsityökirjailija Virpi Siira oppi vasta aikuisena, että kaikkea ei saa, vaikka kuinka itkisi. Hän virkkaa jokaiseen työhönsä ainakin yhden virheen siitä ilosta, että niitä on lupa tehdä.

Kuolleen punatulkun voi säilöä työpöydän laatikkoon, jos sille ehtii järjestää hautajaiset vasta huomenna.

Kun haluaa tietää, mitä sammakon sisällä­ on, sammakon voi leikata auki.

Mökkisaaren ympäri saa meloa yksinkin, kunhan muistaa lopuksi kiskoa kanootin­ kalliolle aalloilta turvaan.

Mikäli ei osaa nuotteja, pianon päälle voi avata satukirjan ja soittaa kuvasta kehtolaulun itselleen. 

Kuusivuotiaana Virpi Siira luuli tietävänsä kaiken sen, mitä elämässä pärjätäkseen täytyy tietää. 

Sitten alkoi ekaluokka.  

Virpi ei osannut kellonaikoja tai viikonpäiviä, kuukausista puhumattakaan. Opettaja raportoi kodin ja koulun välillä kulkevaan sinikantiseen reissuvihkoon:  ”Vilkas. Ryhmätyöt vaikeita, ottaa johtajan roolin.”

Siihen aikaan ei tunnettu ADHD:ta tai vastaavia.

”Vanhemmat eivät huolestuneet häsläämisestäni. He ajattelivat, että Virpi nyt on tuollainen reipas. Tytön pitää antaa­ touhuta”, Virpi sanoo.

Lauantaiaamuisin äiti ja isä lähettivät tytön pihalle tamppaamaan mattoja. Kun tunnin tamppasi, ei hetkeen jaksanut muuta. 

Jouluun mennessä Virpistä oli tullut kympin oppilas. Hän tunsi kellon ja osasi kirjoittaa. Kun asia kiinnosti, Virpi uppoutui­ ja keskittyi.

Ennen tuntien alkamista Virpi kävi yksinäisillä aamu-uinneilla. Hän kastautui savonlinnalaisen Laitaatsillan mustimmassa vedessä, tukkilautat seilasivat samaa virtaa vähän matkan päässä.

Uintireissujen logiikka kuului: Jos pulahdan kylmään, karaistun. Sitten en sairastu. Kun en sairastu, ei tarvitse olla pois koulusta.

Pääsin kouluun :)!!

Tänään on aika tavallinen aamupäivä Sinisellä­ Verstaalla Helsingissä, taivas ulkona­ alkaa hetkeksi valostua. Täällä Virpi, käsityökirjailija ja suosittu bloggaaja, on opettanut viisitoista vuotta kädentaitoja­ työttömille nuorille ja koulupudokkaille.

On kankaanpainantaa ja -värjäystä, naamioiden, vaatteiden ja sisustusten tekemistä,­ yksin ja ryh­mässä.

On myös paljon puhetta ja kuuntelemista. Jutellaan opiskelupaikoista, eilisestä, huomisesta tai siitä, kuka aikoo ottaa­ lemmikiksi kissan eläinsuojelu­yhdistyksestä.

Virpi tietää, että vaikeista asioista on helpompi puhua, jos voi samalla tehdä käsillään jotakin.

”Pitäisi lähteä vähän aikaisemmin”, sanoo punatukkainen tyttö katse kiinni ompelutyössä. Tilkkupeitto on syntymässä.

”Saanko kysyä, miksi?” Virpi tiedustelee.

Tyttö kertoo saaneensa asunnon lastensuojelun kautta. Hän on menossa katsomaan sitä tukihenkilönsä kanssa.

”Nuoret ovat ihania. Ihan tavallisia, sellaisia kuin olin itsekin. Heillä on vain paljon enemmän tietoa nykyään. Kaikesta. Sitä on vaikea jäsentää. Tulevaisuutta koskeviin päätöksiin tarvitaan aikuisen tukea.”

Virpi tietää, että vaikeista asioista on helpompi puhua, jos voi samalla tehdä käsillään jotakin. Harjoitustöiden tekemisen lomassa Virpi yrittää saada nuoren miettimään: Mitä haluan oikeasti? Mitkä ovat vahvuuteni?

Hän muistuttaa myös, ettei tulevaisuutta ole pakko valita sen perusteella, millä alalla riittää töitä. Kaikista ei tarvitse tulla lähihoitajia. Omaa sydäntään kannattaa kuunnella.

Toisinaan käy niin, että Virpi saa Facebookin­ kautta viestin, jossa lukee: Pääsin sisään sinne kouluun!! :)!

Viestejä tulee nuorilta, joiden peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo on  saattanut olla tasan viisi. Nuori on tehnyt Virpin kanssa todistuksen korvikkeeksi portfolion, joka osoittaa hänen olevan lahjakas ompelemisessa ja taitava ryhmätöissä.

”Kun vitosen keskiarvon tyyppi sitten pääsee kouluun, johon todella haluaa, hän loistaa siellä.” 

Silloin Virpikin loistaa.

”Vaikeista asioista on helpompi puhua, jos sormet käyvät samalla. Puhumatta ei pidä olla.” 

 

Lapsi otti ja lähti

Lapsena perjantait olivat parhaita. Silloin tuli mummi, heti aamusta, ja ryhtyi keittämään riisipuuroa. 

Koulun jälkeen karjalanpiirakat olivat valmiit. Niitä syömään sai pyytää kaikki kaverit, ja koska kaverit asuivat samassa­ talossa, he kipaisivat kylään sukkasillaan.

Mummilla oli aina mukanaan käsityökassi. Kun mummi kutoi, Virpi kurkki hänen olkansa yli.

Tarpeeksi vakoiltuaan Virpi osasi neuloa itse. Syntyi ensimmäinen käsityö, lyhyt,­ havunvihreä kaulahuivi lahjaksi isälle.

Kahdeksanvuotiaalle Virpille maailma tuntui olevan avoin: Kaikki on mahdollista oppia, kun harjoittelee. Mitä tahansa voi tehdä, jos vain haluaa. 

Neljätoistavuotiaana Virpi meni kihloihin ja lähti pois kotoa, ensin isovanhempien luo. 

”Vanhempani olivat sokissa, tietysti. Mutta pidin pääni. Jos lapsen on kasvattanut itsenäiseksi ja korostanut, että omia rohkeita valintoja pitää tehdä, on aika mahdotonta vetää oppeja takaisin myöhemmin.” 

"Jos lapseen luotetaan, hän osoittautuu aika usein luottamuksen arvoiseksi.”

Kihlapari muutti pian yhteen, koti löytyi vanhan puutalon yläkerrasta. Poika kävi töissä ja soitti bändissä rumpuja. Illalla ajeltiin ympäri Savonlinnaa ja kuunneltiin autostereoita.

Vielä vähän aikaa sitten luokanopettajaäiti oli suunnitellut ja ommellut Virpille, kolme vuotta nuoremmalle siskolle ja itselleen samanlaiset kevätjuhla­mekot. Nyt Virpi asui omillaan ja ompeli itselleen mummin vanhoista verhoista pitkän rokkitakin.

”Uskon, että jos lapseen holhoamisen sijasta luotetaan, hän osoittautuu aika usein luottamuksen arvoiseksi.”

Ainakin Virpi osoittautui. 

Hän kävi taidelukion ja pääsi ensi yrittämällä opiskelemaan Lahden muotoiluinstituuttiin. Neuloi toppatakkiinsa turkisten tilalle kirjavan kauluksen. Valmistui vaatesuunnittelijaksi. Työskenteli puvustajana ja somistajana.

Kihlaus takatukkaisen rumpalin kanssa kesti yhdeksän vuotta.

Opiskeluaikoina Virpi tapasi ihmisiä, jotka osasivat maalata akvarelleilla huikeita kuvituksia tai tekivät käsittämättömän pikkutarkkoja kultasepäntöitä. Virpi huomasi: en kykene samaan.

Oivallus ei ahdistanut, vaan kannusti yrittämään, harjoittelemaan ja panemaan parastaan.  

Virpi oppi vasta myöhemmin, että tärkeimpiäkään asioita ei välttämättä saa vaikka kuinka haluaisi, vaikka mitä tekisi, vaikka miten paljon itkisi.

Kori kuin tyhjä kohtu

Joskus lapsen tekemiseen tarvitaan työrauhaa, päättää Virpi vuonna 2009 ja jää vuorotteluvapaalle Siniseltä Verstaalta. Lapsettomuushoidot vaativat hormonipistoksia pari kertaa päivässä. Pistokset tekevät Virpin olon raskaaksi, tunteet ailahtelevat.­

Ajatukset ovat vauvassa, jota Virpi ja hänen puolisonsa Jarkko toivovat. Toivovat, toivovat, toivovat.

He ovat olleet yhdessä kymmenen vuotta. Ensitapaamisella kulttuuribaarissa Virpi näki kitaraa soittavan miehen. Hän tiesi jo alle kouluikäisenä, että haluaa jakaa elämänsä ihmisen kanssa, joka osaa soittaa kitaraa.

Ja nyt ollaan tässä, katsotaan kellosta, koska on aika ottaa seuraava lääke lapsettomuuteen. 

Virpillä ja Jarkolla on kaksi kotia. Helsingin-kodissa on valkoisia seiniä ja villalankakeriä. Kotkan-kodissa seinät ovat mustat, siellä on paljon kitaroita, piuhavyyhtejä lattioilla. 

Jarkko työskentelee Kotkassa näyttelijänä, Virpin työ on Helsingissä. Kerran kuukaudessa he katsovat kalenterista, koska ehtivät tavata ja missä. Sekä ennen­ kaikkea: kumman luona Robert-kissa viettää aikansa.

Lapsettomuushoidot lopetetaan, kun Virpi täyttää 41 vuotta. 

Vuorotteluvapaavuotta seuraa virkavapaavuosi. Rahat riittävät, kun elää säästäväisesti, ja käyhän Jarkko töissä. Virpi asuu kaksi vuotta Kotkassa, kävelee merenrannalla, tekee keramiikkaa, kuvaa mitä näkee, nauttii eikä kiirehdi. Hän perustaa OmA KOPPA -nimisen käsityöblogin. 

”Nimi tarkoittaa ensisijaisesti omaa päätä, vasta toiseksi käsityökoppaa.”

Hän alkaa myös virkata kukkaympyröitä. Monen värisiä ja kokoisia. Malli on oikeastaan aika helppo, Virpin kehittämä. Kun ympyrät yhdistää toisiinsa, syntyy mitä tahansa, poncho tai pöytäliina.

Hän ei virkkaa ainuttakaan vauvanvaatetta. 

Lapsettomuushoidot lopetetaan, kun Virpi täyttää 41 vuotta. Koskaan ei selviä, miksi Virpi ei voi saada lasta.

”Tätä asiaa olen itkenyt paljon ja kokenut­ suurta epäonnistumisen tunnetta. Olen miettinyt, olenko vajavainen nainen ja kelpaanko enää Jarkolle.”

Tässä vaiheessa elämää Virpi ymmärtää: kukaan ei kykene kaikkeen, vaikka lapsena niin uskookin.

”En koskaan synnytä vauvoja. Mutta synnytän käsitöitä ja kirjoja.”

Virpin ensimmäisen käsityökirjan kuvituksena on valkoinen, virkattu, liimavesitärkillä kovetettu kori. Se on kuin väärin päin käännetty raskaana olevan naisen vatsa, mutta tyhjä. 

Jarkko ei häviä viereltä minnekään. 

Ensin Virpi julkaisi kirjan virkatuista ympyröistä, sitten neliöistä. Niistä voi syntyä vaikka takki.

 

ADHD? Ei kiinnosta

Nykyään Virpi virkkaa tahallaan töihinsä ainakin yhden virheen, oman puumerkin. Ihan vain, jotta inhimillisyys ja lupa tehdä virheitä säilyisivät. Näkyisi käsillä tekemisen jälki. 

”Virkkauskonetta ei ole vieläkään keksitty, vaikka tietokoneet ja avaruusraketit keksittiin jo ajat sitten.”

Virpi virkkaa melkein joka päivä. Kun sohvan ympärille, käden ulottuville, on koottu paljon lankoja, sohvasta tulee oma tila.

Silloin voi laittaa Facebookiin kuvan keristä: ”Koko ilta omaa aikaa. Ihanat langat ja vapaus tehdä mitä vain. Vapaus­ katsoa telkkarista poliisisarjoja ja mennä nukkumaan, koska huvittaa.” 

Koukku kädessä Virpi on onnellinen. 

”Kroppaan leviää turvallinen olo. Aivot­ ruksuttavat paremmin.”

"Olen tyyppi, joka pystyy tekemään seitsemää asiaa yhtä aikaa."

Raitiovaunut kolisevat kadulla, Virpi virkkaa kukkaympyrää. Polttaa tupakan, virkkaa toisen ympyrän. Yhteen kuluu aikaa noin seitsemäntoista minuuttia. Juo kupin kahvia, virkkaa yhden vielä. Kissa hyppää syliin.

Kun villalanka muodostaa hiljalleen kuvion, Virpillä ei ole hoppu. Mieleen alkaa­ tulla ajatuksia. Sellaisia, joihin ei kiireen keskellä osaa muuten mennä. Hän rauhoittuu.

”ADHD:ta ei lopulta koskaan tutkittu. Ei oikeastaan kiinnostakaan, onko minulla se. Tärkeämpää on tajuta, että olen tyyppi, joka pystyy tekemään seitsemää asiaa yhtä aikaa. Ja että se on oikeastaan­ tosi hienoa.”

Jotkut Virpin projekteista toteutuvat, toiset eivät. Jotkut muuttavat muotoaan, kukkaympyrämekosta tuleekin tuolinpäällys. Sekin on oikeastaan hienoa. Ettei­ kaikki elämässä toteudu.

Tulee uusia värejä

Jos Virpi näkee ihanan ulpukan tai oksankäkkyrän, hän huokailee Jarkolle: miten inspiroiva muoto, hae kulta se minulle. 

Aina Jarkko ei hae. Mutta silloinkin hän katsoo Virpiä kauniisti. Hän ei koskaan sano, että tuohan on pelkkä käkkyrä. Pelkkä rikkaruoho. Pelkkä kukkaympyrä. 

Virpi rakastaa näitä sanoja: Näppituntuma. Roso. Aukinainen sielu. Avoin sydän.­ Lapsenmieli. Rakkaus.

Niihin sisältyy oikeastaan melkein kaikki. 

Ihminen tuntee olevansa olemassa, kun kädet käyvät. Ihminen muuttuu lempeämmäksi, jos hyväksyy rosoisuuden itsessään ja muissa. Ihmisellä on hauskempaa, jos hän innostuu taivuttelemaan rautalangasta lampaita ja kehtaa ulkoiluttaa niitä keskellä kaupungin katua.­ Kuten Virpi.

Olohuoneen seinällä, Helsingin-kodissa sohvan yläpuolella, on suuri pyöreä virkkaustyö. Se on nimeltään Virpin omA elämä. 

Ympyrä alkaa keskeltä, omasta navasta. Sitten kierretään yhä laajempaa kaarta. Värit vaihtuvat. 

Punertava pätkä on poikaystävän kitaran lakkapinnan sävy. Harmaa muistuttaa opiskelijavuosista, jotka tuntuivat aikoinaan reteiltä, mutta joita sittenkin väritti ahdistus. Punainen pätkä merkitsee ensitapaamista Jarkon kanssa.  

Koukku on kiinni ympyrän reunassa. Työ jatkuu, elämä jatkuu, tulee uusia sävyjä ja värejä.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/2015.

Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.

MINÄ KUUNTELEN 4/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Vantaalainen puhelinmyyjä Mia Maurer, 46, myy työkseen lehtiä, mutta samalla hän kuulee monta surullista elämäntarinaa.

"En koskaan tiedä, kuka puhelimeen vastaa ja missä. Yksi on ehkä kesämökkirannassa saunaa lämmittämässä, toinen kotimatkalla riidan jälkeen, itku pistelemässä silmien takana. Nuori tai vanha, jonkun tytär tai äiti tai veli.

Yksikään heistä ei ole vain ääni puhelimessa. Jokaisella heillä on oma elämänsä.

Joku voisi ajatella, että mitä väliä minulle on sillä, kenen kanssa puhun. Kunhan yritän saada lehtitilauksen kaupaksi vaikka puolipakolla ja sanon sitten heipat. Ei se niin mene. Voin tehdä aika paljon myyntipuheen ohessa.

Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa.

Voin kuunnella.

Suomessa on hurja määrä yksinäisiä. Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa. Muun ajan kännykkä on hiljaa. Kukaan ei kaipaa, kotona on äänetöntä ja tyhjää.

Silloin ihmisellä on tarve puhua. Olen saanut kuulla tuntemattomien ihmisten avioeroista, puolison kuolemasta, sairauksista ja työttömyydestä. Kaikista niistä isoista asioista, jotka vievät meiltä yhtäkkiä maton jalkojen alta.

"Voin antaa heille ne muutamat minuutit"

"En näe ihmisen ilmeitä ja eleitä, kun hän kertoo elämästään. Ulkonäön voin vain arvailla. Mutta siinä hetkessä olemme hetken jotenkin tuttuja, saman asian äärellä.

En voi suoranaisesti muuttaa kenenkään hankalaa tilannetta, mutta minulla on annettavana ne muutamat käytössäni olevat minuutit.

Lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Kun puhelun päättyessä huomaan, että toista ihmistä jotenkin helpotti purkautua, niin jäähän siitä ihan pirun hyvä mieli. Ehkä hän uskaltaa taas ajatella, että kyllä tämä tästä.

Tykkään ihmisistä ja olen vähän tällainen heittäytyjätyyppi, että lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Samalla tiedän, ettei minua ole palkattu psykologiksi vaan lehtiä myymään. Täytyy tasapainotella. Ajattelen, että voin tuoda jonkun elämään pientä iloa, mutta samalla tienata elantoni, niin kuin jokaisen täytyy tienata."

"Joidenkin puheluiden jälkeen pyyhin kyyneleen"

"Suurin osa keskusteluista on hyviä. Lehti joko tilataan tai ei, ja sitten siirryn eteenpäin. Joidenkin puheluiden jälkeen joudun hengittämään vähän syvempään ja ehkä pyyhkimään kyyneleen. Ne ovat usein keskusteluja vanhempien naisten kanssa.

Naiset ovat olleet ikänsä hyviä äitejä ja vaimoja, uhrautuneet ja höösänneet muita, leiponeet pullat ja kolunneet koulun vanhempainillat. Sitten he ovat käyneet tarpeettomiksi. Lapset kasvoivat, puolisot kuolivat, kukaan ei enää välitä.

Olen ymmärtänyt, että me naiset olemme usein liian kilttejä. Siitä roolista ei ole helppo päästä eroon. Jos vanhoilla päivillään paneekin stopin passaamiselle ja vaatii jotain itselleen, omaiset loukkaantuvat.

Haluaisin halata jokaista liian kilttiä naista ja sanoa, että kyllä minä kuuntelen, mutta muista itsekin olla topakkana."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Jokainen tarvitsee arvostusta

”Jos kaikki kohtelisivat toisiaan normaalisti ja mukavasti, maailma olisi paljon parempi paikka. Mitä hyödyttää, jos ihmisiä arvostelee? Myös omaa elämäänsä pitäisi arvostaa. Kun kuulen asiakkaiden vaikeista kokemuksista, muistan aina, että minulla on hyvä työ ja ihana tytär, olen terve ja suhtkoht järjissäni. Se riittää onneen. Ei kaikkea tarvitse aina olla enemmän ja paremmin.”

Maailmalla on havaittu uusi ammattitauti, blogger burnout eli bloggaajauupumus. Mikä niin kivassa työssä voi väsyttää? Suosittua Pupulandia-blogia pitävä Jenni Rotonen kertoo.

Hajutonta ja mautonta höttöä, josta ei saa mitään irti.

Suunnilleen näin Jenni Rotosen suosittua Pupulandia-blogia kommentoitiin loppuvuodesta 2015.

Jennin elämä oli tuolloin suuressa myllerryksessä. Hän kävi läpi psykoterapiaprosessin raskainta vaihetta, eroa ja muutoksia työelämässä.

Jenni oli pitänyt suosittua muoti- ja lifestyleblogiaan jo kymmenen vuotta. Nyt blogin pitäminen ei ensimmäistä kertaa huvittanut. Elämänmuutokset veivät voimia. Oli vaikea kirjoittaa itsestään ja erittäin vaikea asettua alttiiksi kritiikille.

Jenni tunsi olonsa apaattiseksi ja alakuloiseksi. Motivaatio puuttui. Väsytti.

”Tässä työssä pitäisi olla koko ajan inspiroitunut olo. Silloin ei ollut”, Jenni kertoo.

Negatiivista palautetta tuli enemmän kuin koskaan.

”Sain tosi paljon kritiikkiä siitä, että blogistani ei saa enää mitään irti. Että tämä on vain tällaista höttöä. Se oli minun tapani suojella itseäni. En pystynyt antamaan itsestäni enempää.”

”Sain tosi paljon kritiikkiä siitä, että blogistani ei saa enää mitään irti.”

Lukijat eivät sitä tienneet. Jennistä tuntui, että osa heistä tuli paikalle vain provosoituakseen ja luki tekstejä virheitä etsien. Nälvimistä oli vaikea kestää.

”Silloin oli välillä sellainen olo, että tämä on ihan kohtuutonta.”

Kivakin työ voi väsyttää

The New York Times kirjoitti syksyllä ilmiöstä nimeltä blogger burnout, bloggaajauupumus. Se on väsymystä, joka voi iskeä, kun harrastuksesta tulee elinkeino.

Bloggaajan työssä henkilökohtainen elämä ja työ sekoittuvat. Menestyvän bloggaajan päivät ovat pitkiä, ja työaikaa on vaikea rajata, koska oma elämä on samalla materiaalia blogiin.

Työtä tehdään julkisesti, ja siitä saa paljon palautetta, huonoakin. Koska bloggaajan ammatti on uusi, siihen ei ole olemassa koulutusta tai ammatillista tukiverkostoa.

Lisäksi blogi on aina vain pala kirjoittajansa elämästä. Sen halutaan näyttävän hyvältä silloinkin, kun ei mene niin hyvin.

Jenni tunnistaa bloggaajauupumuksen ilmiönä hyvin. Harrastuksena ja intohimona alkaneesta blogista on tullut yhä useammalle elinkeino, joka voi uuvuttaa siinä missä mikä tahansa muukin työ.

”Harrastaessa voi itse päättää, milloin tekee ja huvittaako tehdä. Kun blogi on elinkeino, se ei olekaan enää niin vapaaehtoista. Pitäisi löytää aikaa ja energiaa tehdä sitä silloinkin, kun ei ole niin hyvä fiilis.”

Elämä alttiina arvostelulle

Blogin lukijat odottavat uutta sisältöä jatkuvasti. Bloggaajan pitää antaa jotain itsestään joka päivä, olla luova ja pysyä kiinnostavana.

”Samaan aikaan on hyvin altis julkiselle arvostelulle. Palaute tulee suoraan kirjoittajalle, eikä se aina ole positiivista tai kovin rakentavaa”, Jenni sanoo.

Hän uskoo, että ilkeä kommentointi on monelle oman pahan olon purkamista.

”Negatiivisen palautteen hyväksyy, mutta ei keskustelupalstojen anonyymiin paskanjauhantaan koskaan totu”, Jenni sanoo.

”On välillä aika raadollista, millaisia juttuja joutuu itsestään lukemaan.”

”Ei ehkä osata nähdä, että bloggaajallakin voi olla huonoja päiviä tai vaikeita aikoja.”

Joskus Jennistä tuntuu, että bloggaaja ymmärretään tahallaan väärin. Jos naama ärsyttää, tekstejä luetaan jo valmiiksi tietyllä asenteella. Bloggaajilta vaaditaan mielipidettä silloinkin, kun keskustelu ei pysy kovin asiallisena.

”Moni lukija kokee, että bloggaaja on heille tilivelvollinen. Ei ehkä osata nähdä, että bloggaajallakin voi olla huonoja päiviä tai vaikeita aikoja. Aina pitäisi kyetä antamaan huippusuoritus”, Jenni sanoo.

”Palaute tulee eri tavalla iholle, koska ihmiset olettavat, että minun kuuluu käydä keskustelua myös niiden kommentoijien kanssa, jotka ovat itse asiattomia.”

Negatiiviset kommentoijat ovat onneksi pieni vähemmistö. Jenni kokee itsensä onnekkaaksi, kun saa blogata työkseen.

”En valita, koska bloggaaminen on minusta tosi kivaa. Suurin osa lukijoista ja kommentoijista on aivan ihania.”

Tällä hetkellä blogin pitäminen tuntuu Jennistä helpolta. ”Teen paljon töitä, koska tykkään siitä. Kun nauttii työstään, on vaikea sanoa kivoille jutuille ei.”
Tällä hetkellä blogin pitäminen tuntuu Jennistä helpolta. ”Teen paljon töitä, koska tykkään siitä. Kun nauttii työstään, on vaikea sanoa kivoille jutuille ei.”

Esikuva vai yli-ihminen?

Lukija saattaa vaatia bloggaajalta huomaamattaan paljon. Hänen on paljastettava kiinnostavia asioita itsestään, mutta ei liikaa tai väärällä tavalla.

Hänen on oltava esimerkillinen suunnannäyttäjä, esikuva, omissa elämänvalinnoissaan täydellinen. Mielipideautomaatti, jolla on näkemys asiaan kuin asiaan.

Ei ihme, jos se joskus uuvuttaa.

”Bloggaajan oletetaan helposti olevan yli-ihminen, mutta samaan aikaan kritisoidaan sitä, että blogit ovat liian siloteltuja. Se on tosi ristiriitaista. Mitä ikinä tekeekään, ei voi miellyttää kaikkia”, Jenni sanoo.

”Tiedostan itse, että vaikka en haluaisi olla esikuva, olen sitä siitä huolimatta. Minun täytyy muistaa oma vastuuni.”

”Bloggaajan oletetaan helposti olevan yli-ihminen, mutta samaan aikaan kritisoidaan sitä, että blogit ovat liian siloteltuja.”

Julkisesta työstä huolimatta Jenni on ihan tavallinen tyyppi, jolla samat murheet kuin kaikilla muillakin, yksityishenkilö, joka ei ole tilivelvollinen elämästään. Sitä voi olla vaikea ymmärtää.

”Moni ajattelee, että heillä on oikeus tietää. Jos bloggaaja on jakanut esimerkiksi jotakin seurustelusuhteestaan, lukijat ajattelevat, heillä on oikeus tietää, mitä suhteelle kuuluu ja miksi seurustelukumppania ei ole näkynyt hetkeen.”

Jennille vaikeinta on ollut kertoa blogissa esiintyneen parisuhteen kariutumisesta. Silloin puntarissa on ollut muidenkin kuin hänen yksityisyytensä.

”Ihmissuhteet ovat mutkikkaita, ja aina ei välttämättä ole itsekään tiennyt, mitä on tapahtumassa. Miten sitä voisi silloin avata tuntemattomillekaan?”

Tavoitettavissa aina

Jenni on tehnyt blogiaan täyspäiväisenä työnä syksystä 2012 lähtien. Pupulandia on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä Suomen suosituimmista blogeista. Tällä hetkellä sillä on noin 60 000 lukijaa kuussa.

”Moni lukija ei todellakaan tajua, kuinka paljon käytän blogiini aikaa”, Jenni sanoo.

”Se varmasti näyttäytyy monelle lukijalle tosi helppona. Sen kun sutaisee jotain kasaan ja ottaa pari kuvaa. Tuohonhan pystyisi kuka vain.”

Oikeasti aikaa menee esimerkiksi postausten valmisteluun, valokuvaukseen, editointiin, kirjoittamiseen, verkostoitumiseen, palavereihin, sähköpostien vaihtoon ja kirjanpitoon.

Jos blogilla haluaa elää, on tehtävä myös kaupallista sisältöä. Sen tekemiseen menee usein enemmän aikaa kuin muun sisällön, eikä kaupallisuus aina miellytä lukijoita.

”Mitä enemmän on kaupallista sisältöä, sitä enemmän pitää olla myös muuta sisältöä, jotta blogi ei ole pelkkää kaupallista sisältöä. Se tarkoittaa sitä, että jos blogilla menee hyvin, työmäärä on moninkertaisesti suurempi.”

Jenni tekee välillä jopa 12-tuntisia työpäiviä. Kiireisimpinä hetkinä hän saattaa aloittaa työt klo 7–9 välillä aamulla ja lopettaa klo 23–02 välillä illalla.

”Viikot ennen joulua ovat vuoden kiireisintä aikaa”, Jenni sanoo.

”Tuntimäärä on vaikeasti mitattavissa, koska osa tekemisestä ei suoranaisesti tunnu työltä. Saatan myös käydä välillä urheilemassa ja istua pari tuntia kaverin kanssa kahvilla.”

”Tuntimäärä on vaikeasti mitattavissa, koska osa tekemisestä ei suoranaisesti tunnu työltä.”

Yhden postauksen tekemiseen voi mennä yhteensä kahdeksan tuntia, kokonainen työpäivä. Viikossa Jenni tekee kuudesta kahdeksaan postausta.

”Se saattaa näyttää siltä, että vain olen sängyssä kotona enkä ole pukenut päälleni puoleenpäivään mennessä. Oikeasti olen saattanut aloittaa työt koneella jo seiskalta. Kotitoimistolta käsin työskennellessä ei vain tarvitse laittautua heti aamusta.”

Jenni on oppinut suunnittelemaan ja priorisoimaan työtään. ”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään.”
Jenni on oppinut suunnittelemaan ja priorisoimaan työtään. ”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään.”

Kritisoijat saivat selityksen

Loppiaisena 2016 Jenni kirjoitti postauksen, jonka julkaiseminen pelotti:

”Kun on tottunut vaatimaan itseltään valtavasti, on loppujen lopuksi aika vaikeaa myöntää tai hyväksyä tarvitsevansa tai ennen kaikkea ansaitsevansa apua. Terapiaan hakeutuessani minulla ei ollut minkäänlaista akuuttia hätätilannetta elämässäni ja kyseenalaistin kovasti, mahtaisiko koko hommasta olla mitään hyötyäkään. Ennen kaikkea kyseenalaistin kuitenkin oman oikeuteni pyytää apua. Minähän pärjäsin.”

Blogipostaus syntyi hetken mielijohteesta. Jenni kertoi siinä aloittaneensa terapian ja avasi, miksi blogin pitäminen oli tuntunut edellisenä vuonna niin vaikealta.

Hajuttomaksi ja mauttomaksi kritisoineet lukijat saivat selityksen.

”Jotakuta harmitti oma pisteliäs kritiikkinsä, kun avasin tilanteeni taustoja. Sain myös paljon myötätuntoa”, Jenni sanoo.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun avasin blogissa jotakin todella henkilökohtaista. Oli koskettavaa, miten ihmiset suhtautuivat, miten myötätuntoisia he olivat ja miten paljon voimaa minun avautumiseni selvästi antoi monelle muulle.”

Siksi postaus kannatti kirjoittaa, Jenni ajattelee nyt. Sittemmin hän on kirjoittanut muistakin hyvin henkilökohtaisista aiheista, esimerkiksi nuorena sairastamastaan masennuksesta.

”Kyllä se on myös pelottanut. On eri asia puhua ystäville kuin kymmenien tuhansien ihmisten yleisölle. Siellä voi olla myös ihmisiä, jotka eivät välttämättä halua minulle hyvää.”

”On eri asia puhua ystäville kuin kymmenien tuhansien ihmisten yleisölle.”

Pelko on osoittautunut turhaksi. Palaute on ollut lähes kokonaan positiivista, ilahtunutta. Vihdoinkin joku puhuu.

Kirjoittamalla omista kokemuksistaan Jenni on antanut mielenterveysongelmille kasvot, normalisoinut niitä ja rikkonut tabua.

”Samalla se on tapa näyttää ihmisille, että vaikka elämäni näyttäisi päällepäin täydelliseltä, loppujen lopuksi minusta tiedetään tosi vähän.”

Unelmahommissa

Jenni ei ole koskaan harkinnut bloginsa lopettamista. Se on harvinaista. Moni menestyneistä bloggaajista on pitänyt taukoa, aloittanut puhtaalta pöydältä uudella bloginimellä tai lopettanut kokonaan.

Jenni uskoo jaksavansa, koska on opetellut priorisoimaan, suunnittelemaan ja tekemään työtä niin, ettei se kuormita tai stressaa liikaa.

Viime kesänä Jenni piti ensimmäisen lomansa kuuteen vuoteen.

”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään”, Jenni sanoo.

”Vaikka teen tosi paljon töitä, voin paremmin kuin koskaan. Psykoterapia on auttanut elämänhallintaprosessissa tosi paljon.”

Välillä blogin pitäminen tietenkin väsyttää. Joka päivä on keksittävä jotain, mistä kirjoittaa.

”Eihän missään muussakaan työssä voi vain sanoa, että nyt ei huvita, en tule töihin.”

”Eihän missään muussakaan työssä voi vain sanoa, että nyt ei huvita, en tule töihin.”

Kun Jenni aloitti blogin pitämisen reilut kymmenen vuotta sitten, muotiblogit olivat hyvin pienen piirin harrastus. Kukaan ei kuvitellut, että niillä voisi joskus tienata elantonsa.

Vaikka nyt voi, suosio ei välttämättä kestä ikuisesti.

”Vaikka minulla on suht vankka asema, koko ajan tulee uusia lahjakkaita tyyppejä. Voi olla, että jossain vaiheessa minun tekemiseni eivät kiinnosta ihmisiä enää, ja se on minulle ihan ok”, Jenni sanoo.

”Nautin tästä niin kauan kuin voin. Koen edelleen, että olen tosi onnekas, unelmatyössäni.”