Kun hoidan mökillä puutarhaa, tuntuu kuin äiti seisoisi selän takana neuvomassa, Tiia Kiiski sanoo.
Kun hoidan mökillä puutarhaa, tuntuu kuin äiti seisoisi selän takana neuvomassa, Tiia Kiiski sanoo.

Tiia Kiiski oli vielä lapsi, kun hänen äitinsä sairastui liikehermoja rappeuttavaan tautiin. Häpeä sairaudesta vaihtui vuosien myötä tunteeseen, että äidin hoitaminen oli kuin silittäisi omaa sieluaan.

"Olen 26-vuotias ja nukun äitini vieressä. Ennen nukkumaan menoa pesen ja syötän hänet. Sitten koetan saada unen päästä kiinni ennen kuin äiti herättää ja haluaa, että käännän hänet kyljeltä toiselle. Mietin, mitä ystäväni mahtavat samaan aikaan tehdä. Kenen vierestä he heräävät?

Tuosta hetkestä vuonna 2001 kului vielä vuosia ennen kuin kapinani äidin hoitamisesta vaihtui hyväksymiseksi. Vähitellen löysin kosketuksen kautta sen äidin, jonka olin lapsena menettänyt.

Mökkijärvellä Päijänteellä 1981 isosiskon ja äidin kanssa. Olin 6-vuiotias, äiti sairastui kaksi vuotta tämän jälkeen.
 

Olin toisella luokalla koulussa, kun äiti sairastui. Meille lapsille kerrottiin äidin tilanteesta, mutta ei siitä, että tautiin menehtyisi. Sairastuminen oli äidille shokki ja hän itki joka päivä kaksi ensimmäistä vuotta. Kun äiti sulkeutui alakerran makuuhuoneeseen, painoin korvani tiiviisti yläkerran lattiaan ja kuuntelin hänen lohdutonta itkuaan. Isosiskon ja pikkuveljen kanssa odotimme, että isä tulisi kotiin ja rauhoittaisi tilanteen.

Salattu häpeä

Vaikka ALS:iin eli amyotrofiseen lateraaliskleroosiin sairastuneen eliniän ennuste on keskimäärin 3–5 vuotta, äiti sinnitteli hengissä 23 vuotta. Lihasten toimintaa ohjaavia hermosoluja rappeuttava sairaus vei ensin häneltä puhekyvyn, sitten kyvyn liikkua. Muistan, kuinka häpesin äitiäni. En kertonut sairaudesta kenellekään kuuteen vuoteen. Luulen, että häpeän tunne johtui siitä, ettei äidin sairaudesta puhuttu perheessämme. En tiennyt, miten suhtautua siihen.

Kerran luokkakaverini soitti meille kotiin niin, että äiti ehti vastata puhelimeen ennen minua. Äidin ääni oli epäselvä ja puhe kuulosti sammaltavalta. Mietin, mahtoiko uusi ystäväni luulla äidin olevan humalassa. Niin tai näin, luokkakaveri ei soittanut minulle koskaan uudestaan.

13-vuotiaana olin lähdössä sukujuhliin perheen kesken. Äidin jalka on murtunut ja siksi kipsattu.

Äidin sairastuminen muutti suhteeni molempiin vanhempiini. Kun äiti menetti puhekykynsä, hänen persoonansa jäi sairauden varjoon, eikä hän voinut ilmaista itseään samalla tavalla kuin ennen. Muutaman vuoden päästä äiti istui pyörätuolissa ja oli kokonaan muiden avun varassa. Silloin menetin äidin kosketuksen. Hän ei pystynyt omatoimisesti liikuttamaan jäseniään ja hänestä tuli riippuvainen meidän ulkopuolisten kosketuksesta. Myös isään tutustuminen jäi kesken, koska hänen roolinsa vaihtui isän roolista äidin hoitajaksi.

Minä kannoin vastuuta muiden hyvinvoinnista ja jaksamisesta. Opin tunnistamaan herkästi isän ja äidin tunteita ja toimin tarvittaessa sovittelijana, jotta ristiriitoja ei syntyisi. En usko, että muistoni äidistä olisivat yhtä läheiset, ellei kohtalo olisi puuttunut peliin.

Yllättävä käänne

Olin muuttanut omilleni Helsingin Torpparinmäestä Vallilaan, kun isä kerran haki minut autolla käymään vanhempien luona. Autossa oli oudon hiljaista, eikä isä lähtenyt ajamaan. En arvannut, että kuulisin elämäni pahimmat sanat. Isä oli juuri saanut kuulla syyn outoon laihtumiseensa: pitkälle edennyt haimasyöpä.  Minä kaappasin isän tiukkaan rutistukseen. Se oli ensimmäinen kerta, kun muistan halanneeni häntä. Olin silloin 25-vuotias.

Vain muutaman viikon päästä isä kuoli. Kuolinvuoteellaan hän sanoi rakastavansa meitä lapsiaan ja äitiä. Minä istuin sängyn vieressä lauloin tuttuja partiolauluja. Ne pulppusivat vuolaana virtana. Se oli minun tapani puhua isälle, koska sanoja ei enää ollut. Laulussa on ihmeellinen voima: se pystyy kantamaan sisällään niin paljon.

Isä oli aina hoitanut äitiä nöyrästi ja pitänyt sitä itsestäänselvyytenä. Ulkopuoliset avustajat auttoivat isää hoidossa, mutta meiltä lapsilta äiti ei suostunut ottamaan apua vastaan. Niin sinnikäs ja itsepäinenkin hän oli. Niinpä isän sairauden selvittyä minulla ja sisaruksillani oli vain muutama viikko aikaa opetella äitimme hoitoa: täytyi harjoitella nostotekniikat, pesemiset ja muut rutiinit. Arjesta piti selvitä. Ei ollut aikaa surra isän kuolemaa.

Äidin siirtäminen kotoa laitokseen ei ollut vaihtoehto. Olimme nähneet, kuinka luontevasti isä oli hoitanut äitiä ja tiesimme, kuinka rakas oma koti äidille oli. Hoidin ensin äitiä yhdessä isosiskoni ja sitten pikkuveljeni kanssa. Nukuin äidin vieressä ja heräsin öisin kääntämään häntä sängyssä.

Erityisen tärkeä äidille oli puutarha, jota hän ei pystynyt hoitamaan. Muistan, kuinka paljon minua harmitti, kun äiti halusi minun kitkevän ruusupenkkiä, kun samaan aikaan oma kiireeni yliopiston lopputyön kanssa painoi päälle. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että esteetikkona puutarha oli äidilleni yksi niistä asioista, jotka pitivät hänet kiinni elämässä.

Äidin hoitamisen ensimmäiset vuodet olivat raskaimpia. Siitä huolimatta vuosiin liittyy myös iloisia muistoja. Liikehermoja rappeuttava ALS tekee ihmisistä normaalia herkempiä naurulle ja itkulle. Niinpä saatoimme istua äidin kanssa aamupalapöydässä ja nauraa hekottaa yhdessä puolikin tuntia.

Kapina laantuu

Isäni kuoleman aikaan ystäväni alkoivat seurustella ja perustivat perheitä. Kun kaverini lähtivät juhlimaan, minä poljin pakkasessa pyörällä äidin luokse pesemään vuorollani hänen hiuksiaan ja laittamaan hänet nukkumaan.
Vaikka lähtö äidin luo otti joka ilta koville, alkoi oma kiukkuni laantua hiljalleen perille päästyäni. Pesin äidin, rasvasin hänen ihonsa ja hieroin hänen kylmät jalkansa lämpimiksi. Sitten kampasin äidin permanenttikiharat hänen haluamallaan tavalla ja föönasin tukan. Rituaalit toistuivat viikosta toiseen.

Äidin ensimmäinen lapsenlapsi, siskoni tyttö Kaisa, rakasti sähköpyörätuolin välkkyviä valoja ja outoja ääniä.

Hetki hetkeltä huomasin nauttivani yhteisistä kokemuksistamme. Opin nopeasti, millaisesta kosketuksesta äiti piti. Tiesin saavani hänelle aikaan hyvän olon ja tavoitin itse saman tunteen. Kosketuksen kautta opin elämään hetkessä. En enää taistellut mielessäni äidin hoitamista vastaan.

Vasta äidin elämän viimeisenä kesänä pystyin vilpittömästi suremaan. Tunsin, että olin antanut kaiken sen, minkä pystyin. En enää ollut katkera siitä, että olin joutunut kasvamaan naiseksi ilman äidin kosketusta ja varsinaista naisen mallia. Asiat olivat menneet niin kuin niiden kuului mennä. Muutoin en olisi se ihminen, joka nyt olen.

Sisäinen rauha

Äidin kuoleman jälkeen etsin omaa tapaani elää ja muutin Helsingistä Kainuuseen. Olen onnellisimmillani, kun hiihdän talvella yksin Säynäjäsuon hangilla ja kuuntelen suksien suhinaa, korppien raakuntaa ja käpylintujen kujerrusta.  Kesäisin vietän aikaa perheemme mökillä ja huolehdin siitä, etteivät myyrät syö äidin istuttamia pioneja. Kun revin kukkapenkistä vuohenputkia, tuntuu joskus siltä kuin äiti seisoisi selkäni takana ja ohjeistaisi minua kiskomaan rikkaruohoja vielä tarkemmin.

Äidin kuoleman jälkeen minulla oli pitkään olo, etten halua hoitaa ketään. Sisarukset, ystävät ja sukulaiset ovat minulle tärkeitä, mutta en pelkää yksinäisyyttä. Äidin hoitaminen opetti minulle, että huonoissa asioissa on usein jotakin hyvää ja ettei vaikeita asioita tulisi pelätä.

On hassua, että suomalaisille läheisten luonteva kosketus on niin vaikeaa. Eihän vauvallekaan ole hyväksi kasvaa ilman sitä. Jos jää ilman kosketusta, voi olla vaikeaa ymmärtää, mitä se voi parhaimmillaan antaa.

Vaikka minun ja äitini roolit kääntyivät äidin sairastumisen takia, löysin kosketuksen kautta aikuisena uudelleen sen äidin, jonka lapsena menetin. Äidin hoitaminen tuntui minusta lopulta siltä kuin olisin silittänyt omaa sieluani. Siinä on sama ajatus, jonka kirjoitin äidin hautajaiskimppuun. Siinä luki: 'Luulimme, että me hoidimme sinua, mutta se olitkin sinä, joka hoidit meitä'."

Lue lisää Kodin Kuvalehden halausteemasta.

Miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen saa ihmisen tuntemaan itsensä kunnottomaksi?

Voi ei, taas on SE päivä vuodesta.

Kunnon ihmiset ovat kirjoittaneet joulukortit viimeistään viime viikonloppuna. He postittavat ne viimeistään tänään. Hyräilevät jouluyöjuhlayötä samalla, kun kopsauttavat kortit laatikkoon.

Minä kunnoton olen hankkinut vasta listallisen joulupostimerkkejä. Jos päässä ylipäänsä soi jokin joululaulu, niin sitten se, jossa ihmetellään, missä joulukorttilista viimevuotinen, mä tänne laatikkooni aivan varmaan talteen panin sen. Kun se olisikin joulukorttihuolistani suurin.

Miksi, oi miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen aiheuttaa niin paljon syyllisyyttä? Pohdimme asiaa parin muun kunnottoman kanssa. Päädyimme yhdessä siihen, että jokavuotinen joulukorttisouvi saa meidät tuntemaan vähintään kuudenlaista syyllisyyttä.

1. Jos päätän olla lähettämättä korttia jollekulle,

saan sitäkin varmemmin kortin häneltä. Tilanteen ratkaisemiseksi on vain huonoja vaihtoehtoja:

a) Lähetän hänelle kortin ykkösmerkillä, jolloin hän arvaa, etten aikonutkaan lähettää hänelle korttia.

b) Jätän kortin lähettämättä, jolloin hän todennäköisesti ei lähetä minulle korttia enää ensi vuonna mutta loukkaantuu tänä vuonna.

c) Lähetän hänelle joulutervehdyksen tekstiviestinä jouluaattona ja toivon hänen kuvittelevan, että juuri sillä tavalla minä aioinkin lähettää joulutervehdykset.

2. Jos lähetän kortin jollekulle, joka ei lähetäkään korttia minulle,

saatan hänet kiusalliseen tilanteeseen (ks. edellinen kohta).

3. Jos ostan ajoissa halvat joulumerkit, 

huomaan taas kerran, että halpojen postimerkkien viimeinen postituspäivä oli eilen. Ei muuta kuin ostamaan täyshintaisia merkkejä.

Syyllisyyden aihe: kehno taloudenpito.

4. Jos halvat postimerkit jäävät käyttämättä,

en osaa päättää, mitä teen niillä. Nolottaa käyttää niitä ensi vuonna, kun on tänä vuonna joutunut lähettämään kortit täyteen hintaan.

Yhtä noloa on, jos niitä yrittää kuluttaa myöhemmin muihin kortteihin. Hyvää pääsiäistä, lukee kortissa, ja sen yläreunassa on joulupostimerkki ja rivi 10 sentin merkkejä.

5. Jos lähetän ihania (ja kalliita) joulukortteja,

itse saan vain tylsiä kortteja, joita ei viitsisi millään ripustaa esille.

Tiedän tiedän, ajatus on tärkein. Silti käy mielessä, että miksen pitänyt kivoja (ja kalliita) korttejani itse. Sitten taas tunnen syyllisyyttä siitä ajatuksesta.

6. Jos päätän olla lähettämättä kortteja ollenkaan,

posti tuo minulle joka päivä lisää toisten itse askartelemia tai muuten vain ajatuksella hankkimia taideteoksia. Näyttelen, ettei tunnu missään.

Kieriskeltyäni koko joulun syyllisyydessä sorrun lähettämään kortteja tapaninpäivänä halvoilla merkeillä, jotta näyttäisi, että posti on ne hukannut.

Sitten kieriskelen taas syyllisyydessä, kun mietin, joutuvatko vastaanottajat nyt lunastamaan kortit, kun niissä ei ole tarpeeksi postimerkkejä.

Kirjatoukat kertovat, mitä tänä jouluna kannattaa kääriä lahjapakettiin ja kenelle.

ROMAANIT:

Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija (Gummerus 2017)

Kertomus Maijan ja Jannen yhteisestä elämästä ulkomeren saaressa on hurjan kaunis ja liikuttava rakkaustarina, vaikkei rakkaus-sanaa mainita kertaakaan. Rakkaus on läsnä kalaverkon paikkaamisessa ja lypsykiulun kantamisessa, lasten syntymissä ja kuolemassa, arkisessa ilossa ja suruista suurimmassa. Tämän lohdullisempaa kirjaa on vaikea keksiä. Sen lukeminen on kuin söisi näkkileipää ja joisi kaakaota.

Kenelle? Äideille, tyttärille ja tarinoiden rakastajille. Jokaiselle, joka on joskus katsellut merta. (AP)

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina (Tammi 2005, uusintapainos 2017)

Jos minulta kysytään kirjasuosituksia, vastaan aina viipymättä tämän. Romaania on vaikea saada mielestään, sillä sen surumielisen kaunis tunnelma ja vähitellen auki kiertyvä tarina ovat poikkeuksellisen vangitsevia. Liikkeelle lähdetään suljetusta sisäoppilaitoksesta, mutta pian käy selville, että kyse ei ole tavallisesta ja tutusta yhteiskunnasta. 12 vuotta vanhaa kirjaa saa taas onneksi kirjakaupoistakin, sillä Ishiguro voitti juuri Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Kenelle? Hyvien tarinoiden ja mieltä kutkuttavien tulevaisuuskuvausten ystävälle. Täysi-ikäisyyttä lähestyvälle kummilapselle, jolle on vaikea keksiä pakettia. (MT)

Nathan Hill: Nix (Gummerus 2017)

Jostain syystä rakastan romaaneja, jotka ovat niin paksuja, että niitä on mahdoton kantaa laukussa ja vaikea lukea sängyssä. Amerikkalaisen Nathan Hillin 719-sivuinen esikoisromaani on sellainen. Se kertoo kirjailijaksi yrittävästä Samuelista, joka alkaa selvittää, miksi äiti aikoinaan hylkäsi hänet. Lopputulos on ilahduttava, liikuttava, juoneltaan selkeä tarina.

Kenelle? John Irvingin kirjojen ystävälle. (ASi)

Margaret Atwood: Orjattaresi (suom. 1986, uusintapainos Tammi 2017)

Modernin feminismin klassikko, josta tehtiin juuri yhtä upea HBO-sarja Handmaid's Tale. Romaanin Yhdysvalloissa vallan on kaapannut fundamentalistinen uskonlahko, joka on alistanut hedelmälliset naiset eliitin synnytyskoneiksi ja hedelmättömät sen orjatyövoimaksi. Naiset eivät saa lukea, kirjoittaa tai muuttaa maasta. Kapinaan löytyy silti keinoja. Fiktiivinen kauhukuva kätkee taakseen vavahduttavaa yhteiskuntakritiikkiä. Luulemme, että meillä on jo tasa-arvo, mutta etenkin kirjan viimeinen luku paljastaa myös nykymaailman kätkeytyneen sovinismin.

Kenelle? Hänelle, joka pitää tulevaisuusfantasioista, yhteiskunnallisista kannanotoista ja piilomerkityksin ladatusta kerronnasta (sellaisia voi romaanissa etsiä ainakin peileistä, teksteistä ja savukkeista). (SS)

Zadie Smith: Swing Time (WSOY 2017)

Brittiläisen Smithin uusi kirja kertoo nuoresta lontoolaisnaisesta, joka pääsee kovasti Madonnaa ja Angelina Jolieta muistuttavan maailmantähden henkilökohtaiseksi avustajaksi ja mukaan tämän hyväntekeväisyyshankkeeseen Länsi-Afrikkaan. Tarinassa keskeistä on havainto, kuinka olematon käsitys länsimaisella hyväntekijällä on kehitysmaan arjesta. Ja se, kuinka lapsuudenystävät saattavat pitkään olla osa toistensa aikuiselämää, vaikka välit menisivät jo nuoruudessa.

Kenelle? Verraton lukuromaani hänelle, joka haluaa pureskella lukemaansa ja etsiä tekstiin oman näkökulmansa. (JR)

Jo Nesbø: Jano (WSOY 2017)

Olen lukenut kaikki norjalaisen Nesbøn kirjoittamat Harry Hole -dekkarit, koska ne ovat loistavia. Jano on taattua Nesbø-laatua. Annan anteeksi jopa kirjan raakuudet, sillä kirjoitustyyli tempaisee mukaansa sellaisella imulla, jota harvoin kokee. Rakastan myös kirjan päähenkilöä poliisi Harry Holea kaikkine puutteineen ja ristiriitaisuuksineen. Kirjan viehätystä lisää aina sympaattinen Oslo, vaikkakin vähemmän sympaattisten tapahtumien näyttämönä.

Kenelle? Niille, jotka ovat valmiita siirtämään kaikki menonsa parilta illalta palkitsevan lukukokemuksen tähden. (ASo)

MUUT:

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta (Ursa 2017)

Kun maailma tuntuu tulleen hulluksi ja kyynisyys kolkuttaa, tähtitieteilijä Esko Valtaoja auttaa. Hän todistaa uudessa kirjassaan paitsi sen, että elämme edistyneempiä ja rauhanomaisempia aikoja kuin koskaan, myös sen, että tulevaisuus vaikuttaa kaikin puolin toiveikkaalta. Tulevaisuus on suorastaan täynnä niin upeita mahdollisuuksia, ettemme osaa niitä edes kuvitella. Meillä on myös erinomaiset mahdollisuudet saavuttaa ne, koska ”ihmiset toimivat viisaasti, kunhan ensin ovat käyttäneet loppuun kaikki muut vaihtoehdot”.

Kenelle? Jokaiselle kotoa omaan elämään muuttavalle nuorelle – ja kaikille isovanhemmille, jotka kantavat huolta lastenlasten tulevaisuudesta. (TH)

Jan Pedersen: Pohjolan eläimet äänessä (Tammi 2017)

Ihanassa kirjassa on tietoa, kuvia ja eläinten ääniä. Tämän kirjan kanssa pääset luontoretkelle kotisohvalla.

Kenelle? Kaikille, jotka rakastavat luontoa ja eläimiä. (MH)

Juha Laaksonen: Lipuva lumme ja muita kasveja (Tammi 2017)

Kirjasta on tehty nautinto monella tavalla – se jopa tuntuu käsissä suloisen sileältä. Pieni ja kauniisti kuvitettu luontokirja on niin kiva ja hauskasti kirjoitettu, että sitä teki mieli säästellä ja lukea pieninä erinä.

Kenelle? Kirja on nimetty ”koko perheen luontokirjaksi”, mutta ihan pienille perheenjäsenille siinä on turhan paljon tekstiä. Luonnosta kiinnostuneelle nuorelle kirja voisi kolahtaa, mutta niin se tekee myös aikuiselle luonnonystävälle.

Kaupunkisaunoja (Gummerus 2017)

Lempipaikkojani Helsingissä on Yrjönkadun uimahalli saunoineen. Kaupunkisaunoja-kirja kertoo siitä ja 18 muusta yleisestä saunasta pääkaupunkiseudulla, Turussa, Tampereella ja Kotkassa. Teos tarjoilee tietoa ja tunnelmia tarinoiden ja lämminhenkisten valokuvien kautta. Kirjan ovat koonneet Helen Moster, Leena Filpus, Susa Junnola, Riitta Saarinen, Pauliina Susi, Liisa Takala ja Tiina Torppa.

Kenelle? Saunomista rakastavalle. (AS)

 

ÄÄNIKIRJAT:

Antti Holma: Kauheimmat joululaulut (Otava 2017) 

Eih, uh, armoa, tämä ottaa naurulihaksiin! Näyttelijä Antti Holma on niin tohkeissaan, kun hän lukee joulurunoja runoilija Antti Holman (sama mies) teoksesta. Värssyjen tekijöiksi on mainittu muun muassa Karin Toisiks-Paraske ja Kaarlo Antero Heteromies, joista jälkimmäiseltä kuullaan jouluklassikot Minun kulkuseni ja Äitini torttu. Kesto: 1 h 28 min. (TH)

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu ja Rubensin veljekset (Tammi 2016)

En ole ennen tajunnutkaan, miten mukava satuääni Vuokko Hovatalla on, yhtä aikaa reipas ja lämmin. Se sopii Heinähattu ja Vilttitossu -tarinaan, joka on nyt myös elokuvateattereissa. Kesto: 2 h 4 min. (TH)

Pierre Lemaitre: Silmukka (Minerva 2017)

Tarina on melkein liian kamala. 12-vuotias poika tappaa vahingossa 6-vuotiaan naapurinpojan ja kätkee hädissään ruumiin. Syyllisyyttä, paljastumisen pelkoa, sovituksen tarvetta… Ei tätä kestäisi, ellei lukija Markus Bäckman kuulostaisi niin rauhoittavalta ja myötätuntoiselta. Kesto: 6 h 24 min. (TH)

Maaret Kallio: Inhimillisiä kohtaamisia (WSOY 2017)

Pimeänä vuodenaikana tekee hyvää kuunnella punnittuja ajatuksia siitä, miten osaisi olla itselleen armollinen ja viisas ystävä. Lukijana on psykoterapeutti Maaret Kallio, joka tietää, mistä puhuu. Hänhän kirjan kirjoittikin. Kesto: 7 h 13 min. (TH)

Kimmo Ohtonen: Karhu – voimaeläin (Docendo 2017)

Aika vänkä kontrasti: fyysisesti istun paikallisjunassa unisten työmatkalaisten joukossa, mutta luureista kuuluu kertomuksia syviltä korpimailta. Pekka Strangin lukijaäänessä on hauskasti himppu suomenruotsalaista aksenttia. Kesto 3 h 45 min. (TH)

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (WSOY 2016)

Miten rakastankaan näyttelijä Erja Mannon ystävällistä ääntä, tuttua niin monista kuunnelmista. Karu Napoli-sarjakin kuulostaa lohdullisemmalta Erjan lukemana. Kesto 12 h 7 min. (TH)

Suosittelijat: Tarja Hirvasnoro, toimittaja (TH), Marjaana Huhtamäki, toimituksen assistentti (MH), Arja Kuittinen, community manager (AK), Anna Pihlajaniemi, toimittaja (AP), Jenni Rinkinen, toimittaja (JR), Anu Salo, graafikko (AS), Anne Soininen, toimittajaharjoittelija (ASo) Salla Stotesbury, toimituspäällikkö (SS), Maria Tuominen, toimituspäällikkö (MT)

Arviot on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/2017.