Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

Kun olin pieni, pimeydessä vaanivat Aku Ankka -tarinan luuranko ja aikuisten televisio-ohjelmasta korviini jäänyt ilkeä nauru. Ne kiertelivät vuoteeni ympärillä, vaikka käperryin umpisukkeluksiin peiton alle, ja hävisivät vasta, kun äiti ja isä tulivat nukkumaan.

Vähän isompana sain oman huoneen, ja pimeyteen oli pakko ryhtyä totuttelemaan. Aika pian huomasin, että yölamppu ei siinä taistelussa auta. Valon ulkopuolella yö oli vain entistä mustempi.

Siedätyshoito tehosi hiukan paremmin. Vaikka sydän löi puseron läpi, tein kävelylenkkejä pimeässä syysillassa. Siis tosi pimeässä. Asuimme kilometrin päässä lähimmästä naapurista ja 18 kilometrin päässä katulampuista. Lenkin jälkeen olo tuntui pitkään rohkealta – siihen saakka, kunnes taas perehdyimme parhaan ystäväni kanssa johonkin spiritismiaiheiseen laatukirjaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kuuntelin, miten ystävällisesti metsä humisi pihavalon reunan takana.

En tiedä tarkkaan, milloin se tapahtui, mutta jossain vaiheessa elämää pimeän kauhut laimenivat. Havahduin siihen, kun muutama vuosi sitten vietin talviöitä yksin mökillä. Pimeys rauhoitti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vilvoittelin ulkona saunan jälkeen ja kuuntelin, miten ystävällisesti metsä humisi pihavalon reunan takana. Sisällä mökissä jätin lamput sammuksiin. Yhden ainoan kynttilän liekki riitti valaisemaan huoneen niin kirkkaaksi, että silmiin sattui.

Rakas, armollinen keskitalven pimeys, tervetuloa. Sinun suojissasi on niin hyvä laskea sykettä ja olla vain, piilossa kaikelta.

Sillä ihan kohta päivät alkavat pidentyä, kevätaurinko paistaa ikkunaan ja muistan, että tuokin se pitäisi taas pestä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla