”Pelkäänpä, että olen ollut kehno lohduttaja ja myötäeläjä. Tai ajattelematon”, kirjoittaa toimituspäällikkö Mari Markkanen.

”Tämä oli nyt tässä”, iäkäs sukulaiseni sanoi voimien hiivuttua.

Tiedän, että on vaarallista puhua taistelusta. Sairauksia ei voiteta tahdonvoimalla, vaan tehoavilla hoidoilla ja kenties hyvällä tuurilla. Mutta taistelulta hänen pitkä sairautensa oli meistä läheisistä tuntunut. Ja nyt me ajattelimme, että sinnikkäin tuntemamme ihminen oli masentunut ja antamassa periksi.

Istuin sairaalasängyn vieressä ja suustani pääsi: ”Ei luovuteta vielä!”

Hetkinen, mitä oikeastaan olin tekemässä?

Voisinko vain olla läsnä ja sietää epämukavuutta ilman ratkaisuehdotuksia tilanteessa, joka ei ole ratkaistavissani?

Tarkoitin sydämestäni pelkästään hyvää, mutta millä oikeudella vaadin kuolemansairasta vanhusta tsemppaamaan? Hän olisi ehkä kaivannut jotain muuta kuin puhetta jumppaliikkeistä ja ravintolisistä.

Lohduttaminen tai myötäeläminen on vaikea taitolaji. Pelkäänpä, että olen ollut siinä kehno. Tai paremminkin ajattelematon.

Hiljattain sukulaiseni sairasvuoteen äärellä tajusin, että kun tunnelma käy raskaaksi, kiusaus keventää sitä sutkautuksilla, höösäämisellä tai järkeilyllä on suuri.

Voisinko vain olla läsnä ja sietää epämukavuutta ilman ratkaisuehdotuksia tilanteessa, joka ei ole ratkaistavissani?

Me hölösuiset ratkaisijat tarkoitamme vilpittömästi hyvää, mutta tarkoitus ei valitettavasti aina pyhitä keinoja.

Me hölösuiset ratkaisijat tarkoitamme vilpittömästi hyvää, mutta tarkoitus ei valitettavasti aina pyhitä keinoja. Kun joku uskoutuu meille vaikeuksistaan, me tarjoamme oitis neuvojamme ja näkemyksiämme tai alamme kertoa omista tai kummin kaimamme kokemuksista.

Näin tehdessäni olen joka kerta halunnut ainoastaan auttaa ja lohduttaa. Olen yrittänyt sanoa: Sinä et ole yksin. Luulen tietäväni, miltä sinusta tuntuu. Jaan tuskasi.

Mutta olen joutunut myös pyytämään anteeksi sitä, että olen määritellyt toisen kokemusta tai tunteita omista lähtökohdistani. Pahimmillaan se on voinut tuntua pätemiseltä, jyräämiseltä, jopa mitätöimiseltä.

Voi myös miettiä, mitkä sanat itseä ovat lohduttaneet eniten silloin, kun on ollut vaikeaa.

Kysyin tutulta psykologilta neuvoa neuvomiseen. Mikä olisi fiksu ja toista kunnioittava tapa toimia?

Vinkki on yksinkertainen. Anna hänen puhua, kuuntele. Ennen kuin alat pyytämättä ohjeistaa, kannattaa kysyä lupa: Haluatko kuulla minun kokemuksistani? Saanko jakaa ajatuksen, joka voisi auttaa sinua?

Voi myös miettiä, mitkä sanat itseä ovat lohduttaneet eniten silloin, kun on ollut vaikeaa.

 Luulen, että ne ovat nämä:

”Voi rakas, en tiedä yhtään, mitä pitäisi sanoa.” (Ei tarvitsekaan, itse asiassa en kaipaa nyt neuvoja.)

”Muru, olen tosi pahoillani puolestasi.” (Kiitos, tuli tunne, että olet puolellani ja lähelläni.)

”Sano, jos voin tehdä jotain.” (Sanon, nyt kaipaisin vain kuuntelijaa, ymmärtäjää.)