Jos joskus elämässäni joudun ohjaamaan savuavaa konetta, haluan toimia kuten kapteeni Tammie.
Yhtenä huhtikuisena lauantaina huomasin Helsingin Sanomien ulkomaansivuilla seuraavan pikku-uutisen:
Ensimmäinen ajatukseni oli: jos joudun joskus tekemään hätälaskun, haluan olla lentokapteeni Tammie.
Hänen koneensa oli osittain tulessa, moottori hajonnut ja yksi matkustaja kuollut. Ei ollut hänen syytään, että kone oli rikki, mutta oli hänen vastuullaan laskeutua turvallisesti.
Tammie tuskin oli sataprosenttisen varma, selviytyvätkö matkustajat hengissä. Silti hän vakuutti heille: ”Laskeudumme, emme putoa, olkaa vain rauhallisia.”
Teeskentely oli viisasta, rakkauden teko ja hyvän kapteenin merkki. Rauhallisuus nimittäin tarttuu, oli se aitoa tai teeskenneltyä.
Käsittämättömän rauhalliselta hänen äänensä kuulosti myös nauhoitetun hätäpuhelun aikana.
Todennäköisesti Tammie ohjasi konettaan paremmin, kun pakottautui pysymään rauhallisena. Tai ehkä hän vain teeskenteli rauhallista.
Minusta teeskentely oli viisasta, rakkauden teko ja hyvän kapteenin merkki. Rauhallisuus nimittäin tarttuu, oli se aitoa tai teeskenneltyä.
Todennäköisesti kapteenin äänensävy lievensi edes vähän traumoja, joita matkustajille tilanteesta tuli. Ja jos hätälasku olisikin mennyt pieleen, olisi ollut kivempi rysähtää mereen Tammien rauhoittava ääni korvissaan.
Ehkä kannattaisi itsekin opetella puhumaan Tammie-tyyliin. Etenkin kun on ohjattava savuavaa konetta ja pelkää kuollakseen, voi toistella itselleen ja rakkailleen: ”Laskeudun, en putoa, laskeudun, en putoa.”
Putosi tai ei, rohkeus suojaa aina.
