Peto on irti! Tässä virkkaa Saara Törmä, jonka ajatuksia rakkaudesta sinäkin olet tietämättäsi kuullut

Irina, miten voit tietää, miltä minusta tuntuu?

Emme ole koskaan tavanneet. Silti tiedät, että on päiviä, jolloin mä haluun olla yksin, haluun olla hiljaa, haluun että nukkuu kerrankin voin.

Antti Tuisku, sinä taas ymmärrät, miten olen viime aikoina miettinyt: Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli, onks sen jälkeen uusi mäki, onks sen jälkeen vielä mäki?

Ja kun taaperran uuden mäen yli, sinä Kaija Koo ojennat lasin kuohuvaa ja muistutat, että sä oot kerran jo nähnyt miten tää maailma romahtaa ja silti jostakin tuhkan seasta noussut ylös taas.

Vakuutat, että olen kaunis rietas onnellinen, ja vaikka en ihan uskoisi, saan sanoistasi iloa ja lohtua.

Tai oikeastaan Saara Törmän sanoista.

Saara on Järvenpäässä asuva 42-vuotias restonomi ja Maunon, 13, ja Tellervon, 10, äiti. Hän on sanoittanut nuo Irinan, Antti Tuiskun ja Kaija Koon kappaleet.

Hän on keksinyt lauseet, joiden mukana koko Suomi osaa laulaa.

Saara ja sanoja rakkaudesta

Saara Törmän päässä on kuulokkeet. Kun musiikki alkaa soida, hän alkaa virkata.

Kuulokkeista voi kuulua esimerkiksi Antti Tuiskun tuleva kappale. Valmiina on vasta melodia, Saaran tehtävä on keksiä sanat.

Saara hyräilee itsekseen, kokeilee eri sanoja ja tavuja, sovittaa niitä rytmiin. Hän kuuntelee saman demonauhan kohdan 150 kertaa peräkkäin ja virkkaa, laulaa, virkkaa.

”Virkkaan isoäidinneliöitä. Olen huomannut, että monotoninen puuhastelu rentouttaa aivoja”, Saara sanoo.

”Yksikään sanoitus ei lumpsahda melodiaan noin vain. Sanat on aseteltava järjestelmällisesti kuin palapelin palat. Sanoitus voi syntyä päivässä, mutta joskus joudun miettimään yhtä lausetta viikon. Biisi on valmis vasta, kun kuulen sen Prismassa.”

Miltä tuntuu, kun oma biisi soi siellä Prismassa?

”Ihmeelliseltä. Ajattelin pitkään, että musaa voivat tehdä työkseen vain jotkut muut jossain. En minä.”

12-vuotiaana Saara haki oppilaaksi musiikkiopistoon mutta ei päässyt, koska oli raadin mielestä liian vanha. Hän soitteli pianoa silti, kahlasi läpi toivelaulukirjat, kuunteli Nirvanaa ja listahittejä.

Lukion jälkeen Saara opiskeli restonomiksi ja päätyi ruokatoimittajaksi Maku-lehteen. Kun esikoinen syntyi, Saara päätti kokeilla, osaisiko tehdä sanoituksia miehensä Aku Rannilan bändille.

Ei osannut.

”Ensimmäiset tekstini olivat karseita räpellyksiä. Mutta tykkäsin sanoittamisesta. Päätin opetella homman hoitovapaalla.”

Vauvan nukkuessa Saara istui kahvilassa ja kirjoitti lisää karseita räpellyksiä.

Parin vuoden harjoittelun jälkeen syntyi Hyökyaalto Antti Tuiskulle. Saara ei palannut hoitovapaalta lehteen töihin.

Nyt hän on elättänyt itsensä sanoittamisella kymmenen vuotta. Saaran kirjoittamia ovat esimerkiksi Lauri Tähkän Mor­sian, Laura Närhen Siskoni, Irinan Haluun olla yksin, Johanna Kurkelan Kuolevainen, Jari Sillanpään Sinä ansaitset kultaa sekä Antti Tuiskun moni kappale kuten Peto on irti, En kommentoi, Blaa­blaa, Rahan takii ja lähes koko uusi Valittu kansa -albumi.

Saara Törmää ei tunne juuri kukaan, mutta hänen sanoituksensa tuntevat kaikki.

”En ole tarinankertoja, sanoitan pieniä hetkiä ja tunteita. Jos melodia on hieno ja riittävän moni pystyy samaistumaan tekstiin, biisistä saattaa tulla hitti. Parhaimmillaan musiikki antaa sanat vaikeille asioille, joille ei muuten löydy sanoja.”

Mitä ovat nämä ”vaikeat asiat”, joista on niin hankala puhua, että niistä on pakko laulaa?

Aika usein rakkausasioita.

On esimerkiksi vaikea kehdata sanoa ääneen, että ei saa ihmistä, jonka haluaisi. Tai että sai, mutta menetti hänet. Tai että on niin rakastunut, että pää räjähtää.

Siksi niistä on helpompi laulaa.

”Hyvätkin sanoitukset keikkuvat usein kliseen reunalla. Se johtuu siitä, että monet kliseet ovat totta. Jokainen tunnistaa ne. Tietyt tunteet ovat kaikille niin yhteisiä ja hankalia, että meillä on tarve kuulla niistä uudelleen ja uudelleen. Taika syntyy siitä, jos sanoittaja osaa ilmaista tutun asian edes pikkuisen uudella tavalla.”

Jos sanat ovat hyvät, kuulija luulee, että laulaja on kirjoittanut ne itse. Ainakin ne kertovat laulajan henkilökohtaisesta elämästä.

Kertovathan?

Artun takana on Janne

Janne Rintalan ura sanoittajana alkoi 15-vuotiaana. Alku ei ollut lupaava.

Janne oli kirjoitellut itsekseen laulun sanoja. Yhtenä päivänä hän päätti rohkaista mielensä ja esitteli yhden kappaleistaan kavereittensa bänditreeneissä.

”Mulle naurettiin. Pyöräilin tippa linssissä himaan”, Janne sanoo.

”Elettiin aikaa, jolloin kaikkien olisi pitänyt laulaa jotain Oasis-tyyppistä beibibeibijuttua.”

15-vuotiaan Jannen kappaleen nimi oli Keikkaelämää. Se kertoi 45-vuotiaan alkoholisoituneen muusikon tarinan.

”Tunsin kai vetoa kaurismäkeläiseen synkistelyyn jo silloin. Olen taksikuskin poika ja muutin lapsena 10 kertaa. Jos vanhemmillani oli murheita, imin ne itseeni kuin sieni. Olen tottunut kulkemaan tuntosarvet pystyssä pienestä asti.”

Uudelleen Janne innostui laulujen tekemisestä vasta armeijassa, kun kapiaisista piti kirjoittaa pilalauluja. Hän huomasi olevansa siinä hyvä. Armeijan soittokunnassa hän tutustui 19-vuotiaaseen Arttu Wiskariin.

”Tunnistin Artussa heti hengenheimolaisen. Aluksi puhuimme lähinnä pleikkarin peluusta ja kaljan juonnista. Vähitellen tajusin, että hän voisi olla laulaja tarinallisille lauluilleni.”

Janne opiskeli tradenomiksi ja kirjoitti ohessa kappaleet Kaija ja Tuntematon potilas. Siitä asti hän on vastannut kaikista sanoista ja sävellyksistä, joita Arttu Wiskari laulaa. Vuonna 2012 ystävykset perustivat yhteisen tuotantoyhtiön Mökkitien.

Kun hitit nostivat Arttu Wiskarin julkisuuteen, fanit tulivat taputtelemaan Arttua baarissa selkään, tarjoamaan kaljaa ja kehumaan, kuinka hienosti hän osaa pukea heidän tunteensa sanoiksi.

”Itse seisoin siinä vieressä. Se oli minulle tosi kova pala, kyllä se siinä alkukiidossa ystävyyttämme söi. Onneksi pääsin pikkumaisuudestani ja tajusin, että tämä on täydellinen työnjako. Eihän minusta olisi artistiksi. En osaa laulaa enkä kestäisi julkisuutta.”

Moni fani luulee yhä, että Arttu Wiskarin laulut ovat Artun Wiskarin kirjoittamia. Janne ottaa sen kohteliaisuutena.

”Se tarkoittaa, että olen onnistunut työssäni. Artulle pystyn kirjoittamaan tekstejä kuin itselleni. Olemme kuin veljiä.”

Janne Rintalan tavoite on kirjoittaa biisi päivässä. Aamuisin hän vie kolmivuotiaan poikansa perhepäivähoitoon vartin yli kahdeksaksi, ajaa studiolle Espoon toiselle laidalle, istuu äänieristettyyn koppiin ja riimittelee lauluja neljään. Artun lisäksi hän kirjoittaa kappaleita monille räppäreille ja tuotantoyhtiönsä artisteille Erika Vikmanista HesaÄijään.

”Haluat sä kuulla, mitä viimeksi tein?”

Janne laittaa kännykästään soimaan kappaleen Vielä tänäänkin. Idea rakkauslauluun syntyi, kun Janne kuuli radiotoimittajan sivulauseessa sanaparin ”vielä tänäänkin”.

Demonauhalla Antti Ketonen laulaa:

Vielä tänäänkin kun mä tunnen sen, hajuveden tuoksus taianomaisen, ymmärrän mulla oli kaikki, silti halusin vain enemmän.

”Artun biiseihin kirjoitan arkirealismia ja tonnikalapurkkia. Antille pitää kirjoittaa enemmän tähtilamppua”, Janne sanoo.

”En ihmettelisi, vaikka tämä parin vuoden sisään jopa julkaistaisiin. Useimpia ei julkaista. Teen yli sata sanoitusta vuodessa, mutta vain 10-30 niistä julkaistaan. Joudun kirjoittamaan hirvittävän määrän kuonaa, jotta löydän ne muutamat kappaleet, joilla saan laskut maksettua ja ostettua kuopukselle vaippoja.”

Sinikka, nerokas jätkä

Hyvä sanoitus saa uskomaan, että en ole yksin. Mitä tahansa tunnen, on olemassa laulu, jossa joku tuntee täsmälleen samoin.

Musiikin terapeuttisen vaikutuksen todistavat myös aivotutkimukset. Niiden mukaan musiikin kuuntelu aktivoi aivojen tunnekeskuksia, lievittää kipua ja kohottaa mielialaa. Mielihyvähormoni dopamiinin eritys lisääntyy erityisesti juuri ennen oman lempikappaleen ihanimman kohdan kuuntelemista ja sen aikana.

Mutta millaisia tunteita käy läpi sanoittaja yrittäessään keksiä sanoja, jotka saisivat meidät liikuttumaan? Ainakin epätoivoa ja hetkellistä kaikkivoipaisuutta, tietää Sinikka Svärd, 59.

Sinikka on Turussa asuva sanoittaja, entinen sosiaaliohjaaja ja neljän aikuisen lapsen äiti, joka teki läpimurtonsa vuonna 1995 Katri Helenan kappaleella Vie minut. Sen jälkeen hän on kirjoittanut muun muassa hitit Polte ja Olisitpa sylissäni.

Sinikan tavallinen työpäivä sujuu näin:

”Ensin en saa yhtään sanaa ruudulle. Sitten kirjoitan yhden lauseen ja ajattelen, että tää on ihan paskaa. Pyyhin sen pois ja aloitan alusta. Aloitan vaikka kuinka monta kertaa alusta. Sitten saan aikaan kohtuullisen lauseen ja alan uskoa, että kyllä tämä tästä. Hion ja hion sitä lausetta ja alan taas ajatella, että mitä ihmettä mä äsken kuvittelin, olenhan mä paska. Jatkan silti ja yhtäkkiä olen varma, että tästä tulee huippu. Olen huippujätkä, nerokas. Kukaan ei ole ikinä keksinyt näin hienoa lausetta.”

Tunteilun ohessa Sinikka laskee tarkasti tavuja. Riimittelyssä hän sanoo suosivansa ”Helismaa-Vainio-perinnettä”.

Sinikka antaa esimerkin:

Kun katson tuota ikkuNAA, häntä mielestäin en SAA on riimitelty oikein.

Kun katson tuota ikkuNAA, katson sitä kuin apiNAA on riimitelty väärin.

”Siinä ovat naa ja naa peräkkäin. Ai että se ottaa mua korvaan ja päähän”, Sinikka sanoo.

Kirjoita hitti, ilmaiseksi

Sinikka Svärd, Saara Törmä ja Janne Rintala ovat paitsi kollegoita, myös ystäviä. Janne ja Saara ovat tunteneet toisensa kymmenen vuotta, Sinikka ja Saara tutustuivat vastikään musiikintekijöiden yhdistyksen pikkujouluissa.

”Sanoin Saaralle, että ihana tutustua ja että olen vähän kateellinen, kun teet niin mahtavia biisejä”, Sinikka sanoo.

”Saara nauroi ja vastasi, että samat sanat. Sitten halasimme. Minä niin tykästyin häneen.”

Tavatessaan sanoittajat huomaavat, että samaa työtä voi tehdä ainakin kolmella eri tavalla.

”Siinä ajassa, kun Saaran biisissä lauletaan mä vannon ja vannon ja vannon, mä olen kertonut jo koko päähenkilön lapsuuden. Lauluissani on niin paljon sanoja, ettei laulaja ehdi edes hengittää”, Janne sanoo.

Raskainta ammatissa on epävarmuus. Sietää pitää esimerkiksi taloudellista turvattomuutta.

Kun sanoittajalta tilataan sanat, työstä ei yleensä makseta palkkiota. Korvauksia alkaa tulla vasta, jos kappale soi radiossa, televisiossa tai keikoilla. Käytännössä se tarkoittaa, että sanoittaja tekee paljon ilmaista työtä.

”Olen kirjoittanut hirveästi tekstejä, joita ei ikinä esitetä missään. Sitten on lauluja, joista tienaan 30 senttiä tai 50 senttiä vuodessa”, Sinikka sanoo.

”Yhden radiohitin merkitys on valtava. Se nostaa elintasoa koko vuodeksi, usein seuraaviksikin.”

Suureksi onnenpotkukseen Sinikka kutsuu tutustumista Lauri Tähkään. Ennen sitä hän oli murehtinut, elättäisikö itseään enää sanoittamalla. Spotify oli juuri tullut, levyjen myynti oli romahtanut. Koko musiikkibisnes oli myllerryksessä.

Poltteesta tuli hitti. Se nosti uran uuteen nousuun.

Sinikka muistaa yhä, miten epätodelliselta tuntui kuulla oma sanoitus ensimmäistä kertaa auton radiosta.

”Mutta sitä en muista yhtään, mikä kappale se oli. Olen äärettömän huono muistamaan laulujen sanoja.”

Yksi omista lempisanoituksista on Johanna Kurkelalle vuonna 2008 kirjoitettu Minä rakastan elämää. Kun Sinikka kuuli laulun ensimmäistä kertaa Johannan konsertissa, hänet valtasi riemu ja liikutus.

”Esitys oli niin mahtava, että teki mieli hypätä penkistä ylös ja huutaa: Mä olen tehnyt tämän biisin! Ainakin osittain!”

Siitä laulusta Sinikka sanoo allekirjoittavansa yhä jokaisen sanan.

Minä rakastan tätä elämää, elämää kaikkineen

Minä rakastan tätä elämää

Iloa surua ikävää

Minä rakastan tätä elämää, elämää kaikkineen

Pimeitä polkuja aurinkoteitä

Raakoja omppuja rinkeleitä

Iloa surua ikävää

Minä rakastan elämää.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 6/2020.