”Isä vaati itseltään tolkuttomasti, mutta niin hän vaati myös perheeltään”, Mirjami Linkola sanoo. Lohduttajana ja tasapainottajana toimi äiti.
”Minua aina hirvittää, että en täytä odotuksia, mutta kyllä sitten menen, jos pyydetään johonkin”, Mirjami Linkola, 58, sanoo.
Hän on luonnonsuojelija, ornitologi, kalastaja ja kirjailija Pentti Linkolan, 87, esikoistytär.
Mirjamin on ollut vaikea uskoa itseensä ja osaamiseensa.
Asiat, jotka isä lapsuudessa sanoi, vaikuttavat tyttäreen yhä.
”Isä antoi ymmärtää, että minua ei voi missään suhteessa kehua, vaan ainoastaan moittia.”
”Katsoimme siskon kanssa tuvan ikkunasta, kun isä tuli rannasta ja tarkistimme, millainen ilme hänellä on.”
Kotimökissä Kuhmoisissa ei ollut sähköjä.
Kalaverkkoja oli parisataa, ja niiden kokemiseen kului vanhemmilta järvellä pitkä päivä. Kun valoisa aika loppui, sitä jatkettiin otsalampulla. Vene oli soutuvene.
Alle kouluikäisinä Mirjami ja Leena-sisko olivat syksyn päivät keskenään kotona. Tuvassa oli Aladdin-öljylamppuja ja kynttilöitä, mutta niiden käyttö oli tytöiltä kielletty. Hämärä tuli nopeasti ja kylmäkin, kun uunien lämpö hiipui.
”Se oli sellaista odottamista ja pelkäämistä. Jos äiti ja isä viipyivät pitkään, kuvittelin, että heille on tapahtunut jotakin. Olin hyvä kuvittelemaan”, Mirjami sanoo.
Lopulta rannasta kuului airojen, veneen ja laatikoiden kolinaa. Mirjami tunsi valtavaa helpotusta.
”Katsoimme tuvan ikkunasta, kun isä nousi polkua ja tarkistimme, millainen ilme isällä on. Usein näimme, että hän jupisi ’saatana saatana, perkele perkele’. Sen melkein kuuli lasin läpi.
Mirjami ja Leena luikahtivat kamariin.
”Isän mielestä pöydän ääressä ei saanut nyhjätä. Sen sijaan piti olla ulkona tekemässä hyödyllisiä asioita, kuten kantamassa puita.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/b881754795z.1_20200311120407_000gok3e98a0.10.iptcstrip.jpg?itok=zhUlgzG6)
”Minulla oli selviytymiskeinoni. Piirsin loputtomasti paperinuken vaatteita, ihan fanaattisesti. Ehkä vähän samaan tapaan kuin nykylapset pelaavat tietokonepelejä. Menin omaan maailmaani”, Mirjami Sanoo.
Isän mielestä pöydän ääressä ei saanut nyhjätä. Sen sijaan piti olla ulkona tekemässä hyödyllisiä asioita, kuten kantamassa puita.
”Isä vaati itseltään tolkuttomasti, mutta niin hän vaati myös perheeltään.”
Äiti oli aina rauhallinen. Kun isä hermostui, äiti sanoi toisinaan Mirjamille ja Leenalle, että he ovat ihania ja hienoja. Ei kovin usein, mutta sanat tulivat luontevasti.
”Me tiesimme aina, että äiti rakasti meitä sellaisena kuin olemme.”
”Äiti antoi esimerkin pärjäämisestä.”
”Olisi ehkä ollut helpompaa olla rohkea ja tasapainoinen, jos lapsuus olisi ollut erilainen”, Mirjami sanoo.
”Mutta ne ajat ovat menneet. Olen selvinnyt. Äiti antoi esimerkin pärjäämisestä. Olen oppinut ymmärtämään asioita, joita joku toinen ei välttämättä ymmärtäisi.”
Mirjami ajattelee, että isä on ainakin tosissaan yrittänyt tehdä asioita luonnon hyväksi, epätoivon vimmalla. Hän ei ole vain puhunut. Mirjamista se on hienoa.
”Suuri osa hänen kirjoituksistaankin on tärkeitä, jos ylilyöntejä ja tolkuttomuuksia ei oteta lukuun. Isä ei ole tuhlannut aikaansa.”
Millaista arki kalastajahuushollissa oli ja millainen oli isä, joka itki kaadettuja puita ja suuttui temppuileville koneille? Kuinka tyttären ja isän suhde muuttui, kun Mirjami aikuistui? Lue Mirjamin ajatuksia ja elämäntarina Kodin Kuvalehdestä 6/2020. Voit lukea sen myös digilehdestä tai tähtiartikkelina alla olevasta linkistä.
Voit myös kuunnella jutun podcastina tästä.
