”Luonnossa olen turvassa lintujen ja tuulen kanssa, mutta käsittämättömän kaunis sininen planeettamme on tuhoutumassa. Ei ymmärretä, että on tosi kyseessä”, Mirjami Linkola sanoo.
”Luonnossa olen turvassa lintujen ja tuulen kanssa, mutta käsittämättömän kaunis sininen planeettamme on tuhoutumassa. Ei ymmärretä, että on tosi kyseessä”, Mirjami Linkola sanoo.

”Isä vaati itseltään tolkuttomasti, mutta niin hän vaati myös perheeltään”, Mirjami Linkola sanoo. Lohduttajana ja tasapainottajana toimi äiti.

”Minua aina hirvittää, että en täytä odotuksia, mutta kyllä sitten menen, jos pyydetään johonkin”, Mirjami Linkola, 58, sanoo.

Hän on luonnonsuojelija, ornitologi, kalastaja ja kirjailija Pentti Linkolan, 87, esikoistytär.

Mirjamin on ollut vaikea uskoa itseensä ja osaamiseensa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Asiat, jotka isä lapsuudessa sanoi, vaikuttavat tyttäreen yhä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Isä antoi ymmärtää, että minua ei voi missään suhteessa kehua, vaan ainoastaan moittia.”

 

”Katsoimme siskon kanssa tuvan ikkunasta, kun isä tuli rannasta ja tarkistimme, millainen ilme hänellä on.”

 

Kotimökissä Kuhmoisissa ei ollut sähköjä.

Kalaverkkoja oli parisataa, ja niiden kokemiseen kului vanhemmilta järvellä pitkä päivä. Kun valoisa aika loppui, sitä jatkettiin otsalampulla. Vene oli soutuvene.

Alle kouluikäisinä Mirjami ja Leena-sisko olivat syksyn päivät keskenään kotona. Tuvassa oli Aladdin-öljylamppuja ja kynttilöitä, mutta niiden käyttö oli tytöiltä kielletty. Hämärä tuli nopeasti ja kylmäkin, kun uunien lämpö hiipui.

”Se oli sellaista odottamista ja pelkäämistä. Jos äiti ja isä viipyivät pitkään, kuvittelin, että heille on tapahtunut jotakin. Olin hyvä kuvittelemaan”, Mirjami sanoo.

Lopulta rannasta kuului airojen, veneen ja laatikoiden kolinaa. Mirjami tunsi valtavaa helpotusta.

”Katsoimme tuvan ikkunasta, kun isä nousi polkua ja tarkistimme, millainen ilme isällä on. Usein näimme, että hän jupisi ’saatana saatana, perkele perkele’. Sen melkein kuuli lasin läpi.

Mirjami ja Leena luikahtivat kamariin.

”Isän mielestä pöydän ääressä ei saanut nyhjätä. Sen sijaan piti olla ulkona tekemässä hyödyllisiä asioita, kuten kantamassa puita.”

”Minussa ja isässä on samaa paloa ja ehdottomuutta. Jos joku asia on meistä väärin, olemme helposti kokovartaloraivon vallassa.”
”Minussa ja isässä on samaa paloa ja ehdottomuutta. Jos joku asia on meistä väärin, olemme helposti kokovartaloraivon vallassa.”

”Minulla oli selviytymiskeinoni. Piirsin loputtomasti paperinuken vaatteita, ihan fanaattisesti. Ehkä vähän samaan tapaan kuin nykylapset pelaavat tietokonepelejä. Menin omaan maailmaani”, Mirjami Sanoo.

Isän mielestä pöydän ääressä ei saanut nyhjätä. Sen sijaan piti olla ulkona tekemässä hyödyllisiä asioita, kuten kantamassa puita.

”Isä vaati itseltään tolkuttomasti, mutta niin hän vaati myös perheeltään.”

Äiti oli aina rauhallinen. Kun isä hermostui, äiti sanoi toisinaan Mirjamille ja Leenalle, että he ovat ihania ja hienoja. Ei kovin usein, mutta sanat tulivat luontevasti.

”Me tiesimme aina, että äiti rakasti meitä sellaisena kuin olemme.”

”Äiti antoi esimerkin pärjäämisestä.”

”Olisi ehkä ollut helpompaa olla rohkea ja tasapainoinen, jos lapsuus olisi ollut erilainen”, Mirjami sanoo.

”Mutta ne ajat ovat menneet. Olen selvinnyt. Äiti antoi esimerkin pärjäämisestä. Olen oppinut ymmärtämään asioita, joita joku toinen ei välttämättä ymmärtäisi.”

Mirjami ajattelee, että isä on ainakin tosissaan yrittänyt tehdä asioita luonnon hyväksi, epätoivon vimmalla. Hän ei ole vain puhunut. Mirjamista se on hienoa.

”Suuri osa hänen kirjoituksistaankin on tärkeitä, jos ylilyöntejä ja tolkuttomuuksia ei oteta lukuun. Isä ei ole tuhlannut aikaansa.”

Millaista arki kalastajahuushollissa oli ja millainen oli isä, joka itki kaadettuja puita ja suuttui temppuileville koneille? Kuinka tyttären ja isän suhde muuttui, kun Mirjami aikuistui? Lue Mirjamin ajatuksia ja elämäntarina Kodin Kuvalehdestä 6/2020. Voit lukea sen myös digilehdestä tai tähtiartikkelina alla olevasta linkistä.

Voit myös kuunnella jutun podcastina tästä.

 

 

heihonka

Tuollaista elämää oli -50 luvulla maaseudulla monissa pikku torpissa. Ei siinä ollut mitään outoa. Kalaa ja perunaa syötiin monessa perheessä lähes joka päivä.Kouluvaatteet oli monella hyvin paikattuja ja kengät heikkoja. Tottakai rikkaampien talojen lapsilla oli paremmin,mutta ei siitä juuri välitetty. Tyydyttiin siihen mitä oli.

Mimosan hipiä

Osittain samanlaisia kokemuksia lapsuudessa ollut minullakin. Tosin kotini oli köyhä työläiskoti. Varmaan Pentti Linkolaa kunnioittaisin itsekin, jos hän olisi ollut isäni. Periaatteen ihminen, vaikka takuulla hankala kotona. Minun isäni oli hyvin nuorena jatkosodassa, josta ilmeisesti jäi psyykkinen vamma. Meille se oli hyvin konkreettinen, koska kodissa oli jatkuvasti riitainen ja ahdistava ilmapiiri. Joskus se kärjistyi fyysiseksi yhteenotoksi. Vanhemmat olivat aina oikeassa, vaikka eivät olleetkaan. Sain perinnöksi todella huonon itsetunnon. Isääni en surrut hänen kuoltuaankaan, ainoastaan tunsin sääliä. Olisi voinut olla niin toisenlaista.

Tuo kiroilu oli hyvin tuttua, kirosanat raikuivat kun isä sunnuntaisin lähti aikaisin pilkille. Kai hän olisi voinut jäädä kotiinkin, mutta sen sijaan purki meihin raivoaan kun me vain nukuimme.

Minua kiellettiin "aina lukemasta". Pakenin kirjojen maailmaan, mikä osoitti vain minun olevan laiska. 

Aion ostaa tuon lehden. Mirjamille kiitokset, sinä olet kuitenkin selvinnyt voittajana. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla