Turismiprofessori Soile Veijola ihmettelee, miksi matkailijat eivät äänestä jaloillaan ja hotellit tee lepäämisestä elämystä.

Turistit eivät ole tyhmiä.
Eri alojen asiantuntijoita ja muita neuvokkaita tyyppejä matkustelee maailmalla työn puolesta, mutta myös turisteina. Silti heidän halutaan vain ostavan tavaroita ja palveluita matkakohteessa. Heiltä voisi kuitenkin myös oppia ja kysyä neuvoja erilaisiin paikallisiin ongelmiin. Vierailija huomaa paljon sellaista, mille paikalliset tulevat sokeiksi. Turistit voisivat jättää vinkkejä vaikkapa kaupunginjohtajalle tai kaavoituspäällikölle siitä, miten kaupunkia kannattaisi kehittää. Turisteista voisi olla hauskaa tehdä vapaaehtoistyötä muuallakin kuin köyhissä maissa, joissa siihen voi liittyä myös lieveilmiöitä: holhoamista ja länsimaisen kulttuurin itsestään selvää siirtämistä.

Voisin olla matkailijana maailman omatunto.
Tekevätpä muut turistit mitä tahansa, se ei vapauta minua omaan matkustamiseeni liittyvästä vastuusta. Matkailu ei siis ole yksityisasia. Valitsenko omia kansalaisiaan sortavia maita matkakohteekseni ja tuen sitä kautta niiden kansantaloutta? Vai valitsenko matkojani sen mukaan, mihin itse uskon ja mitä kannatan? Jos turistit äänestäisivät jaloillaan, se voisi vaikuttaa valtioiden politiikkaan ja kansainvälisiin suhteisiin. Turisminhan katsotaan olevan rauhan ja kansojen välisen yhteisymmärryksen asialla.

Hotelleissa pitää saada myös nukkua.
Miksi hotellit eivät tee lepäämisestä, nukkumisesta ja elpymisestä oikeasti elämystä ja liiketoimintaa? Meidät otetaan matkoillamme hotelliin usein näkösuojaan ja yösäilöön mutta ei kuulosuojaan. Olemme ansainneet lomallamme ja työmatkoillamme syvän ja virkistävän unen. Moni kaipaa hotelliyöltä hiljaisuuden kokemusta, johon liittyvät myös hyvät valaistusratkaisut, laadukkaiden tekstiilien tuntu, huonetilan harmonia ja vapaus nukahtaa ja nukkua mihin aikaan haluaa.

Matkailualan töitä aliarvostetaan rajusti.
Matkailualan töissä tiivistyvät nykyajan työelämässä vaadittavat taidot: ihmistuntemus, persoonallisuuden hyödyntäminen, organisointikyky, tunnetaidot. Koska kyse on perinteisistä naistaidoista, ei ole ihme, että palkkoja poljetaan. Oppaiden ja muiden työntekijöiden ammattitaidosta kuitenkin riippuu elämystemme ja hyvinvointimme lisäksi turvallisuutemme. Jos matkailualan nais- ja miestyöntekijöillä olisi halua ja varaa asua matkakohteessa eli kotiseudullaan ympärivuotisesti, siitä hyötyisivät sekä aluetaloudet että matkailijat.

Kauan kestävät matkat lähelle ovat tulevaisuutta.
Purkakaamme työ- ja lomamatkailun välistä eroa kestävällä tavalla. Tehkäämme matkanteosta osa matkaa, niin ei tarvitse pitää niin kovaa kiirettä kauas ja takaisin. Konferenssit voi aloittaa jo junassa tai bussissa. Yhdensuuntaiset lentoliput pitäisi hinnoitella ainakin sesonkien ulkopuolella kohtuullisiksi, sillä ne tukevat työ- ja lomamatkojen yhdistämistä. Se olisi paljon fiksumpaa ilmastonmuutoksen torjumisen kannalta kuin monta eri lentoa maailman toiselle puolelle. Samalla perhe-elämän ja työn yhdistäminen olisi helpompaa.

Matkailua olisi opiskeltava jo koulussa.
Olisi tärkeää, että lapset oppisivat jo koulussa, mistä matkailu syntyi, miten matkailuteollisuus toimii eri puolilla maailmaa ja miten voi matkailla eettisemmin ja vastuullisemmin. Lomanviettoon liittyvistä unelmista ja liiketoiminnasta voisi silloin tulla osa parempaa elämää ja reilumpaa yhteiskuntaa. Ei riitä, että arvostellaan massamatkailua. Muiden turistien välttely omilla matkoilla ei tee matkailusta kestävää! Omatoimimatkailijat odottavat usein saavansa ilmaisen majoituksen köyhien paikallisten luona – mutta miten reilua se on?

Millainen on unelmamatkasi?
Nyt odotan kahden viikon tutkija- tai taiteilijaresidenssimatkoja sekä pohjoiseen että Euroopan kaupunkeihin heinäkuussa alkavan tutkimusvuoteni aikana. Kirjoitusprojekti vain mukaan ja kohti täydellistä keskittymistä ja läsnäoloa siellä missä kulloinkin olen!

Soile Veijola, 51, on matkailun kulttuuritutkimuksen professori Lapin yliopistossa. Hän itse matkustaa mieluiten lähelle ja mahdollisimman pitkäksi aikaa.

Lue lisää Suoria sanoja täältä.

Iida Mäkikallio, 25, työskentelee tunnetaito- ja vuorovaikutus­valmentajana. Hän opiskelee psykologiaa ja kouluttaa Filosofian Akatemia -yrityksessä. Iida ohjaa flow-joogaa ja harrastaa tanssia ja luonnonvesissä uimista.
Iida Mäkikallio, 25, työskentelee tunnetaito- ja vuorovaikutus­valmentajana. Hän opiskelee psykologiaa ja kouluttaa Filosofian Akatemia -yrityksessä. Iida ohjaa flow-joogaa ja harrastaa tanssia ja luonnonvesissä uimista.

Osaatko lohduttaa oikein? Ystävää tarvitaan kanssakulkijaksi, ei ongelman ratkaisijaksi.

Siedä epämukavuutta.

Toista lohduttaessa joutuu haavoittuvaan asemaan. Lohduttajan on etsittävä itsestään se paikka, jossa tuntee, miltä toisesta tuntuu. Jos omat hankalat tunteet ovat vaikeita kohdata, lohduttamisen voi kokea kiusallisena.

Parasta kuitenkin olisi, jos pystyisi vain sietämään toisen kipua.

Silloin lohduttaja voi haluta kääntää puheen iloisiin asioihin, ratkaista ongelman tai etsiä sille syyllisen. Parasta kuitenkin olisi, jos pystyisi vain sietämään toisen kipua. Riittää, että on paikalla ja ilmaisee toiselle, ettei hän ole yksin.

Pidä valokeila ystävässä.

Kun tarkoitamme lohduttaa, päädymme joskus kertomaan vielä kauheamman jutun tyyliin ”ei tuo vielä mitään, kun minulle kävi näin”. Jos puhut enemmän kuin lohdutusta kaipaava ystäväsi, tilanne on todennäköisesti mennyt vinksalleen. Valokeila on kääntynyt sinuun.

Joskus käy myös niin, ettei ystävän ongelma tunnu itsestä kovin vakavalta. Silloin lohduttaja saattaa pyrkiä luomaan perspektiiviä ja muistuttaa, että surevalla on kuitenkin terveytensä, työnsä tai parisuhteensa.

Ystävän kokemus voi olla erilainen kuin sinun kokemuksesi.

Niin ei kuitenkaan kannata tehdä, sillä silloin toisesta voi tuntua, ettei kukaan ymmärrä hänen kipuaan.

Avain empaattiseen kohtaamiseen on ymmärtää toista hänen kokemuksensa kautta. Se voi olla erilainen kuin sinun kokemuksesi.

Et ole vastuussa olon paranemisesta.

Moni kokee epäonnistuneensa, jos ei osaa antaa neuvoja, jotka helpottaisivat apua kaipaavan oloa. Kukaan ei kuitenkaan ole vastuussa siitä, että toiselle tulee parempi mieli.

Lohduttaja on erillinen ihminen.

Tärkeintä on kulkea toisen rinnalla, jotta tämä uskaltaa tuntea ja olla kokemustensa keskellä. Lohduttaja on tilanteessa erillinen ihminen.

Mahdollisesti voit auttaa käytännön ­asioissa, mutta vasta, kun toisen tunne on kokonaan kuultu – kenties vasta seuraavana päivänä. Silloin voit kysyä vaikka näin: ”Haluaisitko, että mietitään yhdessä eri vaihtoehtoja?”

Älä vähättele ystävän mokia.

Joskus ystävä kaipaa apua häpeässään. Jos ystävä kertoo häpeävänsä jotain, mitä hän on vaikkapa möläyttänyt työkaverilleen, mitä teet? Väitätkö, että eihän tuo niin paha ollut? Sanotko niin, vaikka ystävä olisikin sanonut jotain todella satuttavaa?

Kaikki voivat epäonnistua ja tehdä tyhmiä asioita.

Vähättelyn sijaan olisi parempi todeta, että hitsi vieköön, nyt tuntuu varmasti pahalta, koska tuo ei kyllä mennyt nappiin.

Kaikki voivat epäonnistua ja tehdä tyhmiä asioita. Jos lohdutat vähättelemällä mokaa, ystäväsi saattaa esimerkiksi jättää pyytämättä anteeksi, vaikka olisi syytä.

Aina ei pidä halata.

Moni lohduttaja miettii, pitäisikö halata.

Jotkut eivät halua fyysistä kontaktia tunnekokemuksen keskellä. Toiset taas ehdottomasti tarvitsevat kosketusta ja paijaamista.

Yrityksen ja erehdyksen kautta voi oppia aistimaan, milloin on kosketuksen aika. Aina voi myös kysyä, saako halata.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 16/18.

Aikuiset haluavat lapsista nopeasti isoja, osaavia ja menestyviä, Liisa Lohilahti sanoo.
Aikuiset haluavat lapsista nopeasti isoja, osaavia ja menestyviä, Liisa Lohilahti sanoo.

Lapsuutta ei arvosteta, vaikka se on elämän tärkein vaihe, sanoo opettaja ja päiväkodin johtaja Liisa Lohilahti.

Lapsi on viisas.

Pienen lapsen kyky katsoa maailmaa on viehättävä. Pienissä ihmisissä elää viisaus! He eivät vain kykene vielä sanoittamaan havaintojaan, joten me aikuiset tulkitsemme heitä siksi usein väärin.

Luulemme, ettei lapsilla ole taitoa analysoida maailmaa. Siinä me aikuiset astumme harhaan, sillä pienet ihmiset ovat äärimmäisen tarkkanäköisiä.

Ihmisen luovuus on parhaimmillaan lapsuudessa. Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä enemmän se surkastuu. Alamme elää odotusten mukaisesti, ”järkevästi”. Ihmisestä kehittyy rajoittunut aikuinen, kuten Antoine de Saint- Exupéryn Pikku Prinssi -tarinakin kertoo.

Kuka tahansa ei sovi opettajaksi.

Opettajat voisivat vähentää lasten käytöshäiriöitä, kiusaamista ja itsetunto-ongelmia olemalla sydämellisempiä ja aidompia. Ei pidä vain suorittaa virkaa ja opettaa.

”Kuka tahansa ei sovi opettajaksi. Opettajan työ edellyttää erityistä herkkyyttä.”

Lapsen kehitys haavoittuvasta päiväkoti-iästä noin yhdeksään ikävuoteen on äärimmäisen tärkeä minäkuvan ja identiteetin kannalta. Lasta kasvattavalla aikuisella on merkittävä rooli, eikä kuka tahansa sovi opettajaksi. Opettajan työ edellyttää erityistä herkkyyttä, tunneälyä.

Opettajan tulisi ymmärtää, että lämminhenkinen ja vuorovaikutteinen kasvatus innostaa oppimaan. Lapsi kokee vuorovaikutuksen kunnioituksena.

Lapsilta vaaditaan liikaa.

Aikuiset haluavat lapsista nopeasti isoja, osaavia ja menestyviä. Lapsuutta ei arvosteta, vaikka se on ihmiselämän tärkein vaihe.

Lisäksi aikuinen tuppaa omalla kiireellään ohittamaan lapsen kysymykset.

”Aikuisen pitää olla aidosti kiinnostunut lapsen maailmasta.”

Uteliaisuutta tulee tukea ja vastaamaan kannattaa pysähtyä. Ei se hetki ole sinun elämästäsi pois. Ehdit imuroida myöhemminkin.

Millään pedagogiikalla ei ole merkitystä, jos aikuinen ei ole aidosti kiinnostunut lapsen maailmasta.

Esiintyminen petraa itsetuntoa.

Esiintyminen, vaikkapa koulun tai päiväkodin näytelmässä tai omalle perheelle kotona, on iloinen ja luonnollinen osa elämää. Lasta pitää tukea hänen tarpeessaan esiintyä.

Keskipisteenä oleminen vahvistaa arempien lasten itsetuntoa. On kuitenkin tärkeää, ettei lasta arvostella tai pakoteta esiintymään.

”Esityksen jälkeen ei saisi tulla tuomiota siitä, oletko hyvä vai millainen.”

Esiintyminen kilpailun nimissä ei ole hyväksi pienelle lapselle. Kilpailuihin kuuluva arviointi luo lapselle suorituspaineita, ja hän kokee olevansa joko hyvä tai huono. Kumpikaan ei ole hyväksi pienen lapsen minäkuvan kehitykselle.

Kilpailu helposti vääristää minäkuvaa kohtuuttomasti ja voi johtaa itsekkyyteen tai erilaisiin traumoihin.

Pienelle lapselle esiintymisen tulee olla leikinomainen tilanne, jossa ei haittaa, vaikka kaikki ei mene niin nappiin. Esityksen jälkeen ei saisi tulla tuomiota siitä, oletko hyvä vai millainen. Taputetaan sille, että jes, rohkaistuit!

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 15/2018.

51-vuotias oululainen opettaja ja päiväkodin johtaja lataa akkujaan korkealentoisilla ajatuksilla ja filosofisella keskustelulla viinilasin äärellä.

Vierailija

”Vastaa, jos lapsi kysyy – ehdit imuroida myöhemminkin”, sanoo päiväkodin johtaja Liisa Lohilahti

Ja sitten kun keskeytät imuroinnin vastataksesi lapselle niin seuraavaksi joku asiantuntija toisessa lehdessä messuaa kun lapsia ei opeteta odottamaan ja kaikki pyörii lapsen ympärillä ja siitä seuraa käytöshäiriöitä. Vanhemmuudessa vain yksi on varmaa: jonkun mielestä pieleen menee kuitenkin.
Lue kommentti
Neljän lapsen äiti Lapista

”Vastaa, jos lapsi kysyy – ehdit imuroida myöhemminkin”, sanoo päiväkodin johtaja Liisa Lohilahti

Tärkeintä on toia vanhempana niin että arvostaa itseään ja muita läheisiä ihmisiä, myös lapsia. Arvostus näkyy vuorovaikutuksessa, pysähdytään , kuunnellaan ja vastataan. Jos et heti pysty, kerro lapselle, milloin ehdit vastata ja muista pitää lupauksesi. Tärkein mielipide , jota sinun pitää kuulla, on lapsesi mielipide. Pieni lapsi ei osaa sitä aina sanoin ilmaista, mutta lapsen ilo ja tyytyväisyys ohjaa toimimaan oikein. Pettymyksiäkin pitää tuottaa, jotta niistä selviämistä voi turvallisesti...
Lue kommentti