Ei ole ketään muuta, joka hoitaisi vanhenevan äitini asioita maailman digitalisoituessa ja hänen tullessaan yhä avuttomammaksi.
Lapsena harmittelin harvoin, että olin ainoa lapsi. Lähinnä jouluisin olisin halunnut enemmän ihmisiä pöydän ympärille. Sain vanhempieni jakamattoman huomion. Kesti pitkään, ennen kuin ymmärsin maailman ei-kovin-helläkätisessä koulutuksessa, etten ole niin ainutlaatuinen.
Opiskeluaikana sain vanhemmiltani ainokaisena kaiken taloudellisen avun. Perintökin lankeaa kokonaan minulle.
Vanhempieni piirit olivat pienet, joitain työkavereita ja lähisukulaisia. Nekin kontaktit harvenivat heidän vanhetessaan. Heidän elämänsä keskipisteeksi tulin taas minä ja perheeni.
Se on raskas rooli, kun työ haastaa, lapset ovat keskenkasvuisia ja parisuhde meni nurin. Ei ole ketään muuta, joka hoitaisi heidän asioitaan maailman digitalisoituessa ja heidän tullessa yhä avuttomammiksi. Vain minä käyn, siivoan ja soitan heille.
Kun äiti alkoi kaatuilla ja isä eksyä tutussa kaupunginosassa, minut hälytettiin paikalle. Muita ei ole. Jostain syystä tilanteet ajoittuivat usein keskelle työpäivää ja palavereita.
Isä kuoli jokin aika sitten, ja äiti vihjailee, että voisi muuttaa luokseni asumaan. Se on mahdottomuus tilanpuutteen vuoksi, mutta myös ajatus äidistä 24/7 kauhistuttaa. En halua että hän tulee viereen elämään minun elämääni, kun ei hänellä ole mitään omaa elämää.
Kuitenkin tekee pahaa torjua äidin toive. Äiti ei halua eikä enää liikkumisen puolesta kykenekään hankkimaan omaa tekemistä ja omia tuttavuuksia. Minua ahdistaa. Miksi he eivät hankkineet enempää lapsia!
Ainokainen
