Minulla on takana kymmenen vuotta epäonnistumista, enkä osaa enää unelmoida mistään.
Sitä alkaa elämässä pikkuhiljaa katkeroitua, kun elämä tuntuu aina ottavan enemmän kun antavan. Mietin, miksi edes yritän yhtään mitään, kun unelmani murskautuu heti alkumetreillä. Minulla on takana kymmenen vuotta epäonnistumista.
En osaa enää unelmoida. Olen täydellisen uupunut. Olen kyllästynyt siihen, että olen vain taakkana kaikille, sillä en kelpaa edes töihin. Nykyään mielenterveytenikin on jo niin huono, etten töihin edes pystyisi. Mietin, miksi pitää lyödä lyötyä?
Lopen uupunut
Edellinen kommentoija ei edes tiedä mistä puhuu. Aina löytyy kusipäitä ja ylimyksinä itseään pitäviä jotka tarkoitushakuisesti pilaavat jonkun elämän.
Joskus käy niin, että itse torppaa unelmansa omilla tiedostamattomilla ajatusmalleilla. En sano että nyt olisi niin, mutta sekin on aina pohdinnan paikka. Olenko tehnyt aidosti kaikkeni saavuttaakseni tyytyväisyyden? Vai olenko pyrkinyt oikotietä onneen, niitä kun ei ole kuin saduissa. Olenko todella ollut valmis näkemään unelmani todellisuudessa, vai vain epämääräisinä muuttuvina ajatuksina jostakin paremmasta? Unelmia pitää tavoitella, tehdä suunnitelma, uskoa niihin ja ottaa pieni askel kerralla sitä kohti.
Toivottomuus kertoo kadotetusta itsetuntemisesta.. itsensä hukkaamisesta jollekin katkeruuden aiheuttamalle pahalle. Voisi miettiä, sitäkö haluan.. että katkeruus syö koko elämän. Vai uskaltaako kuitenkin päästää irti ja yrittää luottaa ja nähdä elämän pienistä askelista muotoutuva kokonaisuus.
Tiedän mistä kirjoitan.. olen nähnyt tuon kaiken vierestä.. melkein itsekin uponnut mukana, mutta räpistellyt takaisin ylös katsomalla peiliin. Ottamalla elämän omiin käsiin..
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
