Firma järjesti hienot yhdistymisjuhlat. Kohta niiden jälkeen meille ilmoitettiin, että kerätkää tavaranne, huomenna on viimeinen työpäivänne.

Seitsemän vuotta sitten minut irtisanottiin kolmen muun työkaverini kanssa. Sitä ennen firmassa oli ollut yt-neuvottelut ja liikkeenluovutukset.

Sitten tulivat sillanrakennusjuhlat entisen ja uuden firman välillä. Pidettiin puheita ja nostettiin maljoja. Meidät vietiin firman hienolla autolla kotiin, ja kaikki oli olevinaan hyvin.

Voi mitä teatteria, ihan kuin Keisarin uudet vaatteet -sadussa! Pian juhlien jälkeen minulle ja työtovereilleni kerrottiin, että huomenna on viimeinen työpäivänne. Kerätkää tavaranne ja lähtekää.

Sain hysteerisen kohtauksen, pakenin huoneesta ja lähdin kotiin. Kävin seuraavana päivänä hyvästelemässä työkaverini.

Olin ollut firmassa 39 vuotta. Potkut olivat melkoinen järkytys. Niistä selviäminen vei monta vuotta. Ei auttanut ammattiliitto, enkä saanut enää uutta työpaikkaa.

Nyt olen eläkkeellä, enkä enää paljoa ajattele menneitä. Olen huomannut, että elämässä on muutakin kuin työ, vaikka työ olikin minulle pitkään hyvin tärkeää.

Tapaan entisiä työkavereita muutaman kerran vuodessa, ja meillä on hauskaa yhdessä. En ole enää katkera. Lähinnä ihmettelen edelleen, kuinka isolla firmalla oli varaa vetää sellaista näytelmää.

Rahaa on ja se haisee

Marx oli sittenkin oikealla ti...

Lukijan kirje: Firma veti näytelmän

Niin surullista, sillä noita tarinoita riittää. Olen kanssasi samaan mieltä - teatteria elämä kaikki. Mutta ennen ei niin ollut. Firmoissa ajateltiin pidemmällä tähtäimellä. Onneksi tällaisia firmoja on kuitenkin yhä myös. Teatteria vetäviä firmoja ovat monet pörssiyhtiöt, joille takavuosina räätälöitiin bonuspaketit ja joissa usein samassa yhteydessä otettiin käyttöön tuloksen kvartaalimittaus. Johtajien työtä mitattiinkin yhtäkkiä hyvin lyhellä aikavälillä, niin lyhyellä, että tulosta oli...
Lue kommentti

Eikö todellinen urheilumieli mitata siinä, että kannustamme urheilijoita silloin, kun he kannustustamme eniten tarvitsevat?

Kuinka äkkiä meistä tulikaan koriskansa Susijengin voittojen huumaamana!

Jokin aika sitten olimme vielä vannoutunutta talviurheilukansaa. Hurrasimme hiihtäjille ja juhlimme jääkiekon maailmanmestareita.

Mutta eipä tarvittu kuin yksi dopingskandaali, kun sanouduimme irti hiihtäjistä. Yleisurheilijoitakaan emme jaksa enää kannustaa, sillä maaottelutappiot masensivat.

Olemmeko siis uskottomia? Pelkästään voiton perässä juoksijoita? Eikö todellinen urheilumieli mitata siinä, että kannustamme urheilijoita silloin, kun he kannustustamme eniten tarvitsevat?

Onko ihme, etteivät urheilijat jaksa, jos tukijoukot lipeävät heti ensimmäisten vastoinkäymisten ja tappioiden tullessa?

Selkärankaa penkkiurheiluun

Viime vuosisadalla huutolaiset sijoitettiin vähiten maksua ottavaan taloon. Samalla tavoin nykyisin heikoimmassa asemassa olevat saa hoitaakseen se, joka tekee homman halvimmalla.

Kauhistelemme viime vuosisadan huutolaisten kohtelua ja ihmettelemme, miten sellaista on voinut olla. Samalla emme huomaa, että kohtelemme oman aikamme vähäosaisia samalla tavalla. Etenkin vanhukset ja vammaiset ovat altavastaajan asemassa, kun kaikki lasketaan vain rahassa.

Yksi suurimpia syitä on kilpailutus. Viime vuosisadalla huutolaiset sijoitettiin vähiten maksua ottavaan taloon. Nykyinen kilpailutus johtaa siihen, että heikoimmassa asemassa olevat saa hoitaakseen se, joka tekee homman halvimmalla. Ne, jotka eivät pysty itseään puolustamaan, saavat tyytyä siihen, mitä annetaan.

EU:n kilpailutussäännökset vaativat kilpailun järjestämistä, jos hanke ylittää raja-arvot. Kaikki EU-maat eivät kuitenkaan anna perustoimintojaan kansainvälisille kauppiaille. Miten se onnistuu muualla, mutta ei meillä ”pohjolan mallimaassa”?

Turhautunut