”Olen huolissani kerrostalomme vanhuksista, joiden asunnoissa lämpötila on noussut hurjiin lukemiin. Mitä muuta voin tehdä kuin hakea heille kaupasta kivennäisvettä vielä niin kauan kuin sitä saa? Tunnen itseni avuttomaksi, mutta yritän tehdä parhaani”, lukijamme kirjoittaa.
Hirmuhelteiden hirmuinen putki pelottaa minua. Maailmalla ihmisiä on kuollut ja metsää sekä koteja palanut, meilläkin kalavedet melkein kiehuvat ja pätseiksi muuttuneiden sairaaloiden päivystykset ovat täyttyneet heikkokuntoisista.
Olen huolissani kerrostalomme vanhuksista, joiden asunnoissa lämpötila on noussut hurjiin lukemiin. Mitä muuta voin tehdä kuin hakea heille kaupasta kivennäisvettä vielä niin kauan kuin sitä saa? Tunnen itseni avuttomaksi, mutta yritän tehdä parhaani.
Samaan aikaan kiistellään ilmastonmuutoksesta. Toiset sanovat: Onhan helteitä aina ollut! Nyt nautitaan mahtavasta lomasäästä valittamatta! Toisten mielestä taas olisi viimeinen hetki havahtua ilmastokriisiin, mikäli haluamme säästää Maapallon jälkipolville elinkelpoisena. Löytävätkö ääripäät koskaan toisiaan?
Ymmärrän, ettei asian ajatteleminen ole kivaa. Avuttomuus lamaannuttaa. Mitä minä muka voin tehdä? En silti ymmärrä pään pensaaseen työntämistä. Ilmastokriisin kieltäminen ja itsekkyys surettavat. Miksi niin monien on niin vaikea pohtia, miten omaa elämäntapaa voisi muuttaa kestävämmäksi? Onko tosiaan niin, että sitä muutetaan vasta pakon edessä? Siihen kannattaa kyllä varautua kaikkien. Pystymmekö sanomaan jälkipolville, että yritimme parhaamme?
Uneton
Mitä ajatuksia kirje herätti? Keskustele alla kommenttikentässä tai lähetä sähköpostia ihmisten.kesken@sanoma.com.
