Et ymmärrä syitä, miksi emme voi olla yhteydessä. Sen vuoksi en voi lähettää tätä kirjettä sinulle.
Jos olisit se isä, jonka toivoisin sinun olevan, minun ei tarvitsisi kirjoittaa tätä.Tiedän, ettei sinua ole tarkoitettu sellaiseksi, joksi tämä elämä on sinut muovannut ja joksi olet antanut itseäsi muokata. Sydämestäni uskon ja toivon, että kerran taivaassa saan vihdoin tutustua sinun todelliseen minääsi, joka on ehjä.
Et ymmärrä syitä, miksi emme voi olla yhteydessä. Sen vuoksi en voi lähettää tätä kirjettä sinulle. Mielesi on kuin pirstoutunut peili, joka vääristää ja saa asiat näyttämään muulta kuin ne ovat.
Yritin olla sinulle vastapeili. Yritin heijastaa sitä, mikä on oikein: rakkautta ja anteeksiantoa. Mutta sinun peilisi on liian pirstaloitunut. Minä en voi korjata sitä.
Kun kuljin vierelläsi, viilsit minua peilisi terävillä reunoilla. Lapsena en osannut suojautua ja sain syviä haavoja. Enää en ota vastaan uusia iskuja, sillä olen oppinut vihdoin rakastamaan ja arvostamaan itseäni. Viimein uskallan sanoa: ”En anna enää yhdenkään sanasi tai tekosi satuttaa minua.”
Lapsena olit silmissäni suuri ja voimakas, pelottava ja arvaamaton, mutta myös hauska. Joskus, kun kaikki oli pienen hetken kohdallaan, yritit luoda yhteyttä. Yritit kuunnella ja olla läsnä – olla isä.
Nyt minä luovun sinusta. Suljen sydämestäni sen tilan, joka on tarkoitettu sinulle, isäni. Niinpä kun ensi kerralla otat yhteyttä, olet minulle muukalainen. Sanasi eivät enää satuta, sillä meillä ei ole nykyisyyttä. Olet muisto. En enää pelkää. Olen viimeinkin vapaa sinusta.
Safira
