Lapseni ovat näennäisesti omillaan, mutta kun tulee jotain ongelmia, he palaavat asumaan luokseni itsestään selvästi. Olenko kasvattanut heidät väärin?
Olen yrittänyt kasvattaa lapseni pärjäämään. Olen opettanut heille arjen taitoja ja jakanut neuvoja ja elämänohjeita. Olen auttanut heitä ison hädän tullen ja vähän pienemmissäkin tuiskuissa.
Miksi lapseni eivät itsenäisty? He ovat yli kaksikymppisiä ja näennäisesti omillaan, mutta edelleen he palaavat luokseni asumaan, kun tulee hankaluuksia kämppiksen kanssa tai muita ongelmia. Kun tilanne helpottaa, he nousevat siivilleen – palatakseen taas joskus.
Asia on alkanut vaivata minua. Olenko kuitenkin kasvattanut lapset väärin? Olenko tukenut heitä väärällä tavalla, liian paljon tai liian helposti? Auttamisesta ei pitäisi tulla itsestäänselvyys.
Minua vaivaa lasten käytös, jonka voi nähdä myös lähes hyväksikäyttönä. Lasken itse senttejä ostoksia tehdessäni, mutta lapset laittavat koko ajan rahaa monenlaiseen minun mielestäni turhaan. Sitten he menevät lapsuuden tapaan jääkaapille, sen sijaan että kävisivät itse kaupassa asuessaan luonani. Kun sanon, että voisit tuoda kaupasta sitä tai tätä, yleensä sitä tulee, mutta oma-aloitteisesti ei koskaan.
Mitä minun pitäisi tehdä? Kaipaan omaa rauhaa, sillä nuorten aikuisten ja keski-ikäisen yhteiselämä ei suju, jollen niele sanojani ja tee hiljaa mielessäni kompromisseja. Sanonko jälkikasvulle, että nyt ei sovi, kun seuraavan kerran kysytään välilaskupaikkaa? Heillä on edelleen lapsuuden perua avaimet kotiin. Otanko avaimet pois?
Loppu jojotukselle
