En ole kertonut mielenterveysongelmastani ympäristölle, ja vie paljon voimia näytellä tervettä.

Jouduin vuosia sitten psykoosiin ja sairaalaan. Toipuminen on vienyt kauan, enkä ole selvinnyt vieläkään. Lääkkeiden ja terapian avulla minun pitäisi olla paremmassa kunnossa, mutta silti normaali elämä tuottaa vaikeuksia ja herääminen uuteen päivään väsyttää.

Välillä elämänhaluni katoaa ja haluaisin kuolla. Mietin vanhoja ikäviä asioita, ja niitä miettiessä vaivun aina syvemmälle.

Olen salannut sairauteni ympäristöltä, vain muutama ihminen tietää siitä. Koska en kerro asiasta, vie paljon voimia näytellä tervettä. Jos saisin valita syövän ja mielisairauden välillä, en valitsisi mielenterveysongelmaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

En tiedä, miten kuntoutuisin. Onko mielenterveyspotilaalla mahdollisuutta saada tukevasti elämänlangasta kiinni?

Oljenkorsi

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Normityyppi

Mielestäni mielenterveysongelmiin liittyvä stigma on vähentynyt. Ehkä pelkäät ja peittelet turhaan?

Kärsin liki 17 v masennuksesta ja ahdistuksesta. Kun sairastuin, pääsin melko nopeasti tolpilleni lääkityksellä, enkä kertonut siitä töissä, sillä selvisin siellä suuremmitta ongelmitta. Sen sijaan puhuin ongelmasta lapsilleni,  ystävilleni ja myöhemmin jopa satunnaisille tutuille. Toki joidenkin ilme muuttui, kun mainitsin asiasta, mutta he toipuivat pian :-D

Kuolemaa minäkin välillä suunnittelin, mutta en pitkään: ajattelin, millaisen taakan itsemurhani aiheuttaisi lapsilleni heidän loppuiäkseen. Lapseni ovat kertoneet kertoneensa kavereilleen tilanteestani avoimesti, jos se on tuntunut aiheelliselta. Siis: ei stigmaa. 

Yritin useasti vieroittautua lääkkeestä, mutta aina valahdin takaisin siihen kaameaan p..a fiilikseen, josta kaikki alkoi. Lopulta pääsin eroon murunen kerrallaan - nykyisin on myös tipoittain annosteltavaa antidepressanttia, jolloin annos on tarkempi. Olen ollut lääkkeettä 6 kk, tosin vasta talven pimeys näyttää pärjäänkö. Sen ainoa kerran kun kävin psykiatrilla, sanoi hän ko lääkkeen olevan tarkoitettu lyhytaikaiseen käyttöön (6-12 kk), kun kyseessä on keskivaikea masennus. Sinun lääkityksesi suhteen voi olla toisin. Uskon 16 v lääkekäyttöä olleen turhaa, kun 1 v olisi riittänyt terapialla vahvistettuna. Vieroittautumisen vaikeutta eivät lääkärit tiedä tai myönnä.

Menneessä rypeminen ei auta, jos ei saa oivalluksia, jotka auttavat ymmärtämään omaa itseä. Häpeäminen ja salailu eivät ole hyvästä eikä siihen ole syytä - eihän kukaan häpeä esim diabetestaan.  

Vastaukseni on siis: kyllä, on mahdollista tervehtyä. Lääke auttaa pääsemään jaloilleen, loppu on itsestä, terapiasta ja sairauden vaikeusasteesta kiinni. Häpeä pois, vapaudut ainakin siitä taakasta.

Jjjshhrvcdhh

On mahdollista. Minä paranin hyvän psykoterapian avulla. Uskon vakaasti länsimaiseen psykiatriaan, terapeutin korjaavaan kokemukseen. Ei koskaan voi tulla "täysin ehjäksi" (jos kukaan on), enkä koskaan unohda menneitä kauhuja, mutta opin hyväksymään ne ja päästämään niistä irti. Krooninen, kurkkua vuosikaudet puristanut ahdistus katosi. Samalla korjaantui syömishäiriö.

Sisältö jatkuu mainoksen alla