
”Voiko oikeasti olla toisen ystävä, jos ei suostu puhumaan rehellisesti mistään vaikeasta asiasta?” lukijamme aprikoi.
Olen ruvennut miettimään, olemmeko kasvaneet erään vanhimman ystäväni kanssa erillemme. Hän on aina ollut hyvin optimistinen ihminen. Kun olimme nuoria, se tuntui ihan luonnolliselta – silloinhan meillä oli elämä edessä ja maailma mahdollisuuksia pullollaan.
Nyt eteemme on ehtinyt tulla jo monenmoista surua ja vastoinkäymisiä. Ystäväni ei kuitenkaan halua juuri koskaan puhua niistä. Heti jos keskustelu menee liian syviin vesiin, hän kääntää puheen lähestyvään lomamatkaan tai johonkin tv-sarjaan. Vaikkapa vakavat sairaudet tai talousongelmat eivät selvästikään oikein sovi tyttöjenillan keskustelulistalle. Aviokriiseistä hän kyllä mielellään puhuu, kunhan ne ovat joidenkin muiden ihmisten kriisejä.
Pitäisikö vain hyväksyä tilanne vai voisiko keskusteluyhteyden vielä jotenkin saada aikaan?
Hän ei kerro mitään ikävää elämästään, vaikka tiedän, että ei hänelläkään kaikki ole silkkaa ruusuilla tanssimista. Niistä ongelmista vain ei puhuta, onnellisen elämän kulissien pitää pysyä pystyssä. Tämä kuvio on alkanut turhauttaa minua. Voiko oikeasti olla toisen ystävä, jos hän ei suostu puhumaan rehellisesti mistään vaikeasta asiasta?
Tuntuu, että ystäväni haluaa vain leffaseuraa ja tuolintäytettä ravintolapöytään, mutta ei häntä oikeasti oikein jaksa kiinnostaa asiani. Eikä kyllä minunkaan tee mieleni hänelle enää sydäntäni purkaa, kun vastaanotto on niin teennäinen.
Miten te muut olette menetelleet tällaisessa tilanteessa? Pitäisikö vain hyväksyä tilanne vai voisiko aidon keskusteluyhteyden vielä jotenkin saada aikaan?
Kaikki on aina hyvin
Millaisia ajatuksia kirje herätti? Keskustele alla kommenttikentässä tai lähetä sähköpostia ihmisten.kesken@sanoma.com. Sähköpostiin voit lähettää myös kirjeen omasta aiheestasi. Lehdessämme julkaistujen kirjeiden lähettäjien kesken arvomme uutuuskirjoja.
Ehkä kysyjä ei ole niin hyvä ja ennenkaikkea luotettava ystävä, että hänelle haluttaisiin avautua oman elämän varjopuolista. Minäkin lakkasin kertoilemasta asioitani henkilölle, joka väänsi puheissaan spontaanin abortin eli keskenmenon abortiksi eli raskauden keskeytykseksi. Sama ihminen kertoili minusta (kateuksissaan?) ympäriinsä vain epäonnistumiseni ja virheeni, niitä suurennellen ja vääristellen. Onnistumisistani ja hyvistä puolistani hän vaikeni asioitani ympäriinsä juorutessaan.
Jos ihminen ei ole luottamuksen arvoinen eikä edes malta pysyä totuudessa "ystäviensä" asioita ympäriinsä luvatta hölöttäessään, miksi hänelle pitäisi uskoutua? Luottamus on ansaittava!
Keneltäkään ei PIDÄ odottaa mitään.
Oma äitini kysyi harvoin, autoimme kun pystyimme, mutta aikamoinen rumba on nykyajan työelämässä ja äiti sen ymmärsi. Hommasi siivoojan (kotitalousvähennyksen jälkeen todella edullista) ja kevyen imurin, jos joskus tarvitsi jostain pölyjä ottaa. Sanoi, että ei halua olla liikaa vaivoiksi. Tapaamiset olivat sitten seuranpitoa ja mukavaa.
Pitää osata ottaa ulkopuolelta apua. Tyttäresi voi olla uupunut, omaa surua. Vaikka olet auttanut häntä, ei se tarkoita suoraan vastapalvelusta. Jokainen kykynsä mukaan. Jostain syystä me luulemme, että ovat yksi yhteen. Avun oltava pyyteetöntä ja emme me pysty välttämättä maksamaan takaisin.
En itse ainakaan halua auttaa ensin toista ja sitten ns. vaatia maksua automaationa. Lähtökohta on silloin itsekäs, apuni ei ole silloin ollut pyyteetöntä. Ja silloin sen pyytäisestä tulee helposti syyllistämistä tai ainakin tuntuu siltä. Seuraus on, että ei edes halua nähdä enää toista, kun olo tuntuu syyllistämiseltä.
Keskity hyviin asioihin elämässäsi, nauti läheisten seurasta ja iloitse, kun he haluavat nähdä sinua vapaallaan ja olla yhdessä. Näe läheisesi ihmisinä ennen kaikkea, ei auttajina. Nämä vanhuuden ajat ovat arvokkaita.
Ja onko aika muuttaa helpompaan asumismuotoon, jossa apua ei yhtälailla tarvitse?