Mummolle kuuluu se, miten lapsenlapsi voi.

Saako lapsen eroon puuttua? Siinäpä hyvä kysymys. 

Tyttäreni jätti hyvän miehen ja lastensa hyvän isän, kun ihastui työkaveriinsa. Siinä on ollut nielemistä, kun olen nähnyt lapsen surun ja vävyni alakuloisen olemuksen. 

Lapsi tapaa kyllä isäänsä, mutta ei se ole sama kuin asua samassa kodissa molempien vanhempiensa kanssa.

Yritin keskustella asiasta tyttäreni kanssa, mutta ei siitä ollut hyötyä. Hän sanoi, että asia ei kuulu minulle, mihin vastasin, että kyllä kuuluu. Hänen lapsensa on minun lapsenlapseni, ja minulle kyllä kuuluu, miten lapsenlapseni voi. 

Katson, että minulle kuuluu myös se, miten vävyni jaksaa, sillä en olisi niin hyvälle miehelle toivonut mitään näin murheellista tapahtuvaksi.

Tyttäreni ja uusi mies ovat muuttaneet yhteen. Kohtelen tätä uutta miestä asiallisesti. Minusta on myös hänen vikansa, että tähän on päädytty: hän tiesi, että tyttärelläni on perhe. Mutta vihanpito ei auta mitään, joten meillä on asialliset välit.

Lapsenlapsen kanssa olen yrittänyt olla niin paljon kuin mahdollista. Olen keskustellut hänen kanssaan tilanteesta. Ajattelen, että voin auttaa häntä sillä, että hän voi purkaa pahaa mieltään läheiselle. Sellaiselle, joka ei ole osallinen siihen, että lapsen elämä hajosi. 

Näissä tilanteissa on kyse aikuisten itsekkyydestä. Oma onni pannaan ensimmäiseksi ja selitetään, että lapset kyllä selviävät. 

Selviäväthän he, kun on pakko, mutta miten, se näkyy, kun he ovat aikuisia. Kuinka moni terapeutti tulee ansaitsemaan hyvät rahat näiden nyt itkua nieleskelevien erolasten takia.

Minuakin itkettää