Pahinta, mitä vanhemmat voivat lapsilleen tehdä, on kohdella heitä eriarvoisesti.

Miksi statuksista ja suorituksista on tullut joillekin elämää hallitseva pakkomielle? Tärkeilevissä puvuntakkijuhlissakin keskeisin teema ovat tittelit ja ulkokultainen julkisivu, ei se, mitä ihmiselle kuuluu ja mitä hän on kulissinsa ulkopuolella.

Ne, joilla ei katsota olevan tarpeeksi loisteliaita statuksia, ovat outoja tai näkymättömiä. Usein luullaan, että tavallisissa ammateissa olevat eivät osaa käyttää päätään, koska eivät ole käyneet ”oikeita” kouluja.

On perheitä, jotka luokittelevat jopa omat lapsensa koulutuserojen perusteella. Siinä jos missä on pahemman kerran sairastuttu perfektionismiin, joka myrkyttää perheen ilmapiirin. Lapset nimittäin uskovat näihin luokitteluihin ja aistivat rivien välistäkin olevansa vanhemmilleen joko parempia tai huonompia kuin toiset.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Pahinta, mitä vanhemmat voivat lapsilleen tehdä, on kohdella heitä eriarvoisesti. Kenenkään lapsen ei pitäisi tuntea oloaan ei-toivotuksi omassa perheessään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vanhempien kannattaisi pitkään harkita, tekevätkö lapsia, jos heidän tavoitteensa on saada heistä omien unelmiensa toteuttajia ja statussymboleja. Pettymys voi olla suuri, jos kaikista ei tule sellaisia kuin vanhemmat toivoivat.

Itse hyväksyn lapseni sellaisina kuin he ovat, heikkouksineen ja vahvuuksineen. He tietävät ja tuntevat sen. Paras perintö, jonka lapset voivat saada vanhemmiltaan, on tunne, että he ovat ainutlaatuisia yksilöitä. Toivon, että lapset ovat terveitä ja onnellisia ja että he menestyisivät valitsemassaan työssä. En harrasta turhaa mainostamista heidän tekemisillään, mutta en myöskään väheksy tai mitätöi.

Olen opettanut lapsilleni, että jokaisen ammatti on yhtä arvokas, koska kaikkia ammatteja tarvitaan, ja että jokainen on yhtä arvokas, olipa hänellä mikä tahansa koulutus tai ei koulutusta lainkaan. Itseni varalle minulla on omat unelmani, enkä odota lasteni toteuttavan niitä.

Olisi mielenkiintoista kuulla mielipiteitä sellaisilta ihmisiltä, joille kunnianhimo on kaikki kaikessa. Mikä on tavoitteenne? Toteutuuko se? Oletteko onnellisia? Kuinka se on vaikuttanut perhe-elämäänne?

Kaikki ovat yhtä arvokkaita

Krista

" Itse hyväksyn lapseni sellaisina kuin he ovat, heikkouksineen ja vahvuuksineen. He tietävät ja tuntevat sen. "

Anteeksi mutta nyt oli aika mustavalkoinen lausahdus siitä mitä 'juuri minä teen oikein' (ja niin moni muu vanhempi ihan väärin?). Lastensa hyväksymisen lisäksi heille kannattaa myös opettaa, että oman erinomaisuuden korostaminen on turhaa sädekehän kiillotusta,  jonka varjoon hyväkin ajatus herkästi jää. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla