Lapsena sivuutetuksi tulleesta kasvoi ikuinen suorittaja.

Minulla oli kaksi isoveljeä. Voisi olettaa, että nuorinta ja ainoaa tyttöä olisi lellitty, mutta ei meillä. Likka sivuutettiin, eikä häntä otettu pilaamaan poikien leikkejä. Kun kasvoin, naisellisuuttani ei mitenkään tuettu. Poikia suosittiin. Eräänä vappunapojat saivat polkupyörät, mutta minun oli tyytyminen ilmapalloon.

Vanhin poika sai paljon huomiota, kun hän meni lukioon. Isä oli pojastaan ylpeä myös, kun hän saavutti akateemisen loppututkinnon. Toinen veljeni kunnostautui urheilussa ja kädentaidoissa. Isän kehumiset vieraille olivat huvittavia: miten poika on Suomen mestari ja lentelee Aasiaan työmatkoille.

Minäkin kouluttauduin. Ilmeisesti isä oli mielissään, mutta en saanut kehumisia edes musikaalisuudestani, vaikka kuoroni niitti kilpailureissuilla mainetta.

Aikuinen elämäni oli suorittamista. Minulle ei riittänyt mikään, ja paloin loppuun. Kun vanhempani kuolivat, perinnönjaossa minulle tuli sellainen olo, että olimme olleet eriarvoisia tenavia.

Peräänkuulutan vanhemmilta oikeudenmukaisuutta. Itse tarvitsen anteeksiantamisentaitoa.

Marjatta

Huom. Kun kommentoit kirjettä, laitathan itsellesi nimimerkin, kiitos!