Slow life -vauva-aika päättyi eroon.

Kun esikoiseni syntyi, ajattelin, että hän ansaitsee parhaan mitä voin tarjota. Seesteisen slow life -vauva-ajan, johon tarvitaan kestovaipat, villahousut, perhepeti ja bioruokaa. Mukaan lukien luomupalsternakoista itse soseuttamani muussit.

Harrastin kaikkea tätä hikipäissäni uskoen, että lapseni kasvaa huonommaksi aikuiseksi, jos syötän hänelle joskus eineksiä. Järkevä neljän lapsen isä sanoi kerran temppuiluani seurattuaan: ”Eikös lasta auta eniten se, että totutat hänet siihen elämäntyyliin, mikä perheellä muutenkin on?”

Silloin en häntä uskonut. Sen sijaan olin stressaantunut ja kiukkuinen. Entisen boheemin ja huumorintajuisen minän tilalle tuli kireä komentoora, joka antoi miehelle tarkkojamääräyksiä siitä, miten lasta on hoidettava. Erohan siitä tuli.

Aloin miettiä, mistä ajatukseni täydellisestä pikkulapsiajasta juonsivat juurensa. Mieleen tulivat lehtijutut, joissa lapsiperheillä on valkoiset sohvat eikä leluja missään. Vain henkarissa seinällä roikkuu mekko koristeena. Nyt ajattelen, että sellaisessa kodissa lapset saavat olla lapsia korkeintaan päiväkodissa ollessaan.

Tai ehkä unelmani oli peräisin siitä, että lapset ovat nykyisin projekteja. Lapsi ei enää tule nuorenparin elämään silloin, kun itse päättää tulla. Nyt hän tulee tilauksesta vanhempiensa elämän keskipisteeksi. Hän on napa, jonka ympärillä kaikki pyörii.

Ostan kyllä edelleen luomua aina kun voin. Mutta kun ajattelen maailman naisia, esimerkiksi äitiemme ja isoäitiemme tai kehitysmaiden naisten elämää, tajuan, että lapset kuuluvat yhtenä osana jokapäiväiseen arkeen. Ei toisinpäin. Ei niin, että lapsen edessä yritetään silotella kaikki arjen töyssyt ja että suoritetaan projektia nimeltä täydellinen perhe. Jota tavallinen arki sitten kuitenkin tulee häiritsemään.

Olisinpa tiennyt tämän, kun esikoiseni syntyi.

Armollista äitiyttä

Huom! Kun kommentoit kirjettä, laitathan itsellesi nimimerkin, kiitos.