Talo oli pitkään kesähuvilana, ennen kuin Tove Slotte muutti sinne perheineen. Markku saapui tyttärineen vuonna 2006.
Talo oli pitkään kesähuvilana, ennen kuin Tove Slotte muutti sinne perheineen. Markku saapui tyttärineen vuonna 2006.

Karjalohjalla koivumetsän takana on valkoinen talo, jonka ovea vartioivat muumipeikot. Entisessä kesähuvilassa Tove Slotte kuvittaa mukeja ja Markku Toikkanen korjaa kolottavia jäseniä.

Kaksikymmentä kukkivaa omenapuuta. Niihin Tove Slotte ihastui vuonna 2000, kun hän ensimmäisen kerran käveli valkoisen puutalon pihalla Karjalohjalla, koivumetsän takana.

Silloin hän ei tiennyt, kuinka paljon töitä talosta koituisi. Vanha rintamamiestalo laajenisi, perhe kasvaisi, puutarha villiintyisi ja omenoita saisi poimia joka syksy selkänsä kipeäksi.

Muuttoa seuraavina vuosina Toven työstäkin tuli kiireisempää. Piharakennus, vanha taksinkuljettajan autotalli, muutettiin keramiikkapajaksi, mutta Toven lasitukset jäivät ämpäreihin hyllyille. Arabian muumiastiat työllistivät piirtäjäänsä yhä enemmän.

Tyttöjen talo

Muumeja on talossa siellä täällä: kylpyhuoneen pyyhkeissä, purnukoissa hyllyillä ja eteisen ikkunalaudalla. Tove Slotte ja hänen avomiehensä Markku Toikkanen tarjoavat kahvia tietenkin muumimukeista.

 

Tove piirtää vanhanaikai­sesti käsin. Luonnoksen hän teippaa mallimukiin nähdäkseen, miltä  se näyttää.

Markku ja hänen tyttärensä Maria ja Rosa muuttivat taloon joulukuussa 2006. Tove oli tavannut Markun ensi kerran potilaana: Markku on jäsenkorjaaja, ja Tovea vaivasi iskias.

”Ensimmäisen hoitokerran jälkeen soitin Markulle, että nyt pystyn taas tiskaamaan”, Tove kertoo.

”Meillä oli paljon yhteistä: kumpikin oli Helsingistä, kasvissyöjä ja vasta eronnut. Kummallakin oli kaksi tytärtä.”

Talosta tulikin yhteenmuuton jälkeen hyvin naisvoittoinen. Ja ahdas. Tove ja Markku nukkuivat olohuoneessa, Maria ja Rosa pienessä kellarihuoneessa ja Toven tyttäret Hanna ja Freja yläkerrassa. Tove piirsi muumeja vessan eteisessä.

”Aina kun joku tömisteli ohi vessaan tai suihkuun, minun piti nostaa käteni paperista, jotta en tehnyt virhettä.”

Taloa alettiin laajentaa samana keväänä. Tarvittiin lisää makuuhuoneita ja Tovelle oikea työhuone.

 

Talon uuteen siipeen haluttiin valoa, korkeutta ja hengittävät seinät. Timpurin lähdettyä Markku jatkoi rakennustöitä. ”Minä tein päätöksiä ja maalasin ovet”, Tove kertoo.

”Silloin tuntui, että tytöt asuisivat vielä kauan kotona. Mutta lapset kasvavat niin nopeasti. Hanna ja Freja muuttivat pois pian sen jälkeen, kun remontti oli valmis”, Tove kertoo.

Hanna on lukenut graafista suunnittelua ja Freja opiskelee laulusolistiksi. Nyt yläkerran makuuhuone on kylmillään ja ikkunoiden välissä kuolleita kärpäsiä.

Muumeja aamusta yöhön

Keskipäivällä talo on hiljainen ja valoisa. Jossain seitsemästä pesästä palaa aina tuli, ennen kuin kesä saapuu.

Sekä Tove että Markku tekevät töitä kotona. Markku on koulutukseltaan elektroniikka-asentaja, mutta hän lopetti työnsä Helsingissä pian Karjalohjalle muuton jälkeen. Nyt hänellä on alakerrassa jäsenkorjaajan vastaanotto. Jäsenkorjaus on ikään kuin fysioterapiaa, joka perustuu perinteisiin menetelmiin.

Tovella on niin paljon työtä kuin hän ehtii tehdä. Aamuisin hän lähestyy sitä hitaasti: sekoittaa avokadotahnan ja kävelee peltojen poikki vanhan Zaza-koiran kanssa. Palattuaan hän makaa kahdeksan minuuttia magneettipedillä, jonka uskotaan parantavan verenkiertoa. Sitten hän alkaa piirtää.

Tove innostui, kun sai vuonna 2009 muotoilla muumifiguurit. Hän ei ollut päässyt käsiksi saveen pitkään aikaan.

Uusia muumimukeja tulee yleensä neljä vuodessa: kaksi uutta hahmomukia sekä kesä- ja joulumallit. Lisäksi Tove piirtää erikoissarjoja, kulhoja, lautasia, aterimia, kattiloita, saksia ja laseja.

Mukeja Tove suunnittelee noin puolitoista vuotta eteenpäin. Ensin valmistajatehdas Arabialta tulee toivomus hahmosta tai aiheesta. Silloin Tove selailee jälleen Tove ja Lars Janssonin kirjat ja sarjakuvat läpi, valitsee kuvaidean ja piirtää käsin.

Jokaisen kuvan tulee perustua alkuperäisiin piirroksiin. Lisenssiyhtiö Moomin Characters kontrolloi kuonojen muotoja sekä häntien tupsuja ja värejä. Hahmon tulee näkyä kuvassa kokonaan, yksityiskohdat eivät riitä.

Tove empii sanojaan.

”Työni on ihan hauskaa... Mutta joskus rasittaa olla niin sidottu niihin kuviin. Olen koristesuunnittelija ja keraamikko, mutta minulla ei ole taiteellista vapautta.”

Talon huipulla on tähystystorni vähän kuin muumitalossa. Se on tosin sisältä vielä kesken. ”Olin aina halunnut tornin. En oikein osaa selittää, miksi. Siellä voi lueskella kirjoja ja katsella Lohjanjärvelle”, Tove kertoo.

”Ulospäin Toven työstä näkyy jatkuva kiire”, Markku sanoo.

”Hän saattaa istua työhuoneessa vielä kymmeneltä illalla.”

Kumppareissa kauppaan

Työkiirettä tasoittaa maaseudun kiireettömyys. Tove nauttii siitä, että voi mennä savisissa kumisaappaissa kauppaan. Naapureina ei ole kuin mökkiläisiä ja ympärillä kolme järveä. Koirat juoksevat vapaana pihassa ja haukkuvat peuroille ja jäniksille, jotka kärkkyvät omenapuita.

Kun ilta saapuu, pimeys on puhdasta ja tiheää.

”Arabian kokouksissa Helsingissä aina häkellyn siitä, miten sidottu siellä on aikaan. Kokous kestää tasan tunnin, ja sen jälkeen neuvotteluhuoneesta on lähdettävä, vaikka asia olisi kesken”, Tove sanoo.

Markun mielestä rauha herättää luovuuden: maalla tulee tehtyä asioita, joita ei kaupungissa tekisi. Töiden ja remontin viimeistelyn ohessa hän on ruvennut rakentamaan perinteisiä soittimia: jouhikoita ja luuttuja.

Kaksi vuotta sitten Tove ja Markku perustivat ystävien kanssa Karjalohjalle kulttuuriyhdistyksen, joka järjestää klubi-iltoja sekä kesäfestivaalit Sammatin taidenavetassa. Viiden kilometrin päässä kotoa on steinerkoulu, jonka ensin kävivät Hanna ja Freja, nyt siellä ovat 15- ja 13-vuotiaat Maria ja Rosa. Koulun ympärille on muodostunut samanhenkisten käsityöläisten, taiteilijoiden ja opettajien yhteisö.

Tove ja Markku myöntävät välillä kaipaavansa kaupungin elämää ja kulttuuritapahtumia.

”En silti haluaisi enää asua Helsingissä”, Markku sanoo.

”Siellä kiireen tuntee kaikkialla. Sen aistii, vaikka ei kuuluisi ääniäkään.”

Tovelle taas valkoinen talo on ensimmäinen paikka, johon hän on halunnut jäädä. Hän ei ole missään muualla asunut näin pitkään.

Talo on soppelo, jossa on monta paikkaa olla rauhassa. Yläkerrassa majaa pitävät perheen teinitytöt. Vanha alakerta on hämärä ja nariseva. Uudella puolella Tove piirtää muumihahmoja ja katselee ulos ikkunasta. Kellarissa Markku hieroo
asiakkaiden niskoja, kuuntelee musiikkia tai soittaa kitaraa.

 

Markku ja Tove eivät ole puu­tarhaihmisiä, mutta takapihan on vallannut omenatarha. Kun Toven tyttäret olivat pieniä, heillä oli kani sekä salaatti- ja porkkanamaa.

Kesän alkaessa omenapuut puhkeavat kukkaan ja terassista tulee uusi olohuone. Siitä eteenpäin perhe syö kaikki ateriat ulkona vanhan tammen varjossa.

Talon nurkalla oleva keramiikkapajakin on taas raivattu romuista. Hyllyillä odottavat 14 vuoden takaiset lasitukset ja käärepaperien sisällä uunivalmiit käyttöastiat. Ehkä tänä kesänä Tovella on aikaa.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2014.

Muumimukien syntytarina

Vuonna 1989 Tove Slotte oli 32-vuotias ja Arabian keramiikkatehtaan nuorin suunnittelija, kun tuotepäällikkö Christel Vaenerberg sai idean muumiastiastosta.

Vanhoilla muotoilijoilla oli voimakkaampi taiteilijaidentiteetti, ja he luultavasti tuhahtelivat idealle muumikuvista. Tove taas oli kasvanut ruotsinkielisessä perheessä ja rakasti muumikirjoja. Hän sai sommitella kokoelman mukit ja lautaset. Kirjailija Tove Jansson hyväksyi ne vielä itse.

”Jännitti, mitä hän sanoisi, koska olin joutunut muuttamaan sommittelua ja lisäämään värit. Jansson oli kuitenkin oikein herttainen.”

Tove ja Christel veivät ensimmäiset mallit näytille Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän kotiin. Jansson esitteli innokkaasti kotia, kananmunan mallista ruokapöytää ja Tuulikin grafiikkaprässiä. Hän hyväksyi astiasuunnitelmat vain pienin muutoksin.

Tuulikki oli happamampi.

”Mitäs väliä niillä värisävyillä on. Ihmiset käyttävät niitä kuitenkin tuhkakuppeina”, hän tokaisi seinälautasista.

Muumiastioiden myyntiennusteet ylittyivät moninkertaisesti. Tove Slottelle niistä tuli elämäntyö.

Tavallaan hänelle kävi samoin kuin kaimalleen: muumit peittivät alleen kaiken muun.

”En voi kuitenkaan valittaa. Ne ovat tuoneet niin paljon.”