Jos puoliso kuolee tai työpaikka menee, sure omassa tahdissa ja sillä tavoin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Psykoterapeutti Tuula Lehdon mielestä pääasia on, ettei surua jätä käsittelemättä.

Levottomuus. Lamaannus. Rintakipu. Vatsakipu. Pyörrytys. Hengenahdistus. Unettomuus. Itkuherkkyys. Turtumus.

Tätä, ja paljon muutakin, on suru. Yksi itkee kaksi viikkoa kipeää kissanpentua. Toinen jatkaa työntekoa läheisen kuoleman jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kolmas huomaa yt-potkujen jälkeen, ettei enää naurata eikä ole nälkä.

Jokainen suree tavallaan. Yksikään tapa ei ole väärä, sanoo psykoterapeutti ja saattohoitopappi Tuula Lehto. Hänen mielestään surua voi verrata psykofyysiseen kipuun.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Suru on luonnollinen ja inhimillinen reaktio vastoinkäymisiin ja menetyksiin. Se on keino sopeutua muuttuneeseen elämäntilanteeseen."

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Surun kesto ja eteneminen riippuvat ihmisen persoonasta ja siitä, kuinka suuren menetyksen hän kokee kohdanneensa. Kissanpentu tai kuolema, suruja ei voi laittaa suuruusjärjestykseen. Ne ovat henkilökohtaisia kokemuksia.

Erilaisilla suruilla ja suremisen tavoilla on yleensä kuitenkin yhteinen nimittäjä.

"Surressaan ihminen elää preesensissä. Hän ei hahmota tulevaisuutta eikä kykene ajattelemaan muuta kuin tätä hetkeä."

Sokki suojaa mieltä

Onko tämä totta? Tämä ei voi olla totta! Ei nyt, ei näin! Kun ikävän uutisen ottaa vastaan, ensimmäinen reaktio on yleensä sokki.

"Järkyttävä tieto voi aiheuttaa voimakkaan reak­tion tai lamaannuttaa täysin. Sokki on mielen keino suojautua: kaikkea ei tarvitse ottaa kerralla vastaan", Lehto sanoo.

Hänen mukaansa surussa on tiettyjä vaiheita, jotka voivat ilmetä limittäin ja yhtä aikaa.

Surutyössä menetys muuttuu muistoiksi, osaksi menneisyyttä.

Reaktiovaiheessa tapahtunut aletaan ymmärtää todeksi. Tilannetta on tarve kerrata yhä uudelleen, se halutaan ottaa hallintaan. Sureva keskittyy käytännön asioiden hoitoon eikä suru välttämättä näy ulospäin.

Käsittelyvaiheessa menetystä käydään läpi. Suru ei ehkä ole pelkästään ikävää ja kaipausta vaan pintaan voi nousta myös vihaa, katkeruutta ja pelkoa.

Surutyön avulla uusi tasapaino alkaa vähitellen löytyä. Menetys muuttuu muistoiksi, osaksi menneisyyttä. Sureva löytää uudelleen elämäniloa ja suuntaa suremiseen käyttämänsä voimavarat toisiin asioihin.

Kun surun käsittelyn esittää vaihe vaiheelta, se vaikuttaa yksinkertaiselta. Kyyneleet poskilla ja sydän läpättäen ei prosessikaavioita mieti. Miten pitäisi surra, jotta pääsisi viimeiseen vaiheeseen, asioiden hyväksymiseen?

Käsittelemätön suru voi ilmetä kipuina, masennuksena tai eristäytymisenä.

Sure omalla tavallasi

Puhu, piirrä tai laula. Itke tai naura. Turvaudu rationaalisuuteen: pyri selvittämään tosiasiat ja ymmärrä tapahtunut niiden avulla. Tai etsi lohtua unista, uskosta ja intuitiosta.

"Käytä surun käsittelyyn niitä keinoja ja voimavaroja, joita sinulla on ja jotka tuntuvat luontevilta. Pääasia, että suret", Lehto neuvoo.

Käsittelemätön suru voi koteloitua. Se saattaa ilmetä kipuina, masennuksena ja eristäytymisenä tai se voi nousta esiin myöhemmin uuden vastoinkäymisen herättämänä.

"Kokemus tavallaan jäätyy ihmisen sisälle. Se heijastuu hänen käyttäytymisessään, ajattelussaan ja toiminnassaan vielä vuosien jälkeen. Silloin suru haittaa elämistä."

"Suru lähtee vain suremalla, ei järkeilemällä tai vihaamalla."

Varo kroonista surua

Jos suru pääsee kroonistumaan, jokainen menetys tai ero nostaa hallitsemattoman määrän tunteita pintaan. Kroonisesti sureva ihminen ei selviä työstään. Hän pelkää jatkuvasti, että läheisille tapahtuu jotakin, ja idealisoi mennyttä.

Kroonistuneen surun käsittelyyn tarvitaan ammattiauttajaa.

Lehto muistuttaakin, että vaikka suru ei ole sairaus, se voi johtaa sairauteen.

"Surua ei kannata vältellä, kieltää tai paeta. Suru lähtee vain suremalla, ei järkeilemällä tai vihaamalla. Ei myöskään uhriksi heittäytymällä tai välttelemällä. Tee sopu surun kanssa."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 11/2015.

Ystävät eivät pakkohalanneet

"Suuressa surussa minua auttoivat viini ja ystävien tuki. Kun tilanne kävi iltaisin sietämättömäksi, otin lasin tai kaksi punaviiniä. Ystävät kuuntelivat, eivät kyselleet, eivät pakkohalanneet."

"Kun isäni sairastui Alzheimeriin, en ottanut tukea vastaan. Vuosien kuluttua sairastuin masennukseen. Selviydyin, kun aloin käydä säännöllisesti mielenterveystoimistossa."

"Tahaton lapsettomuus oli musertaa. Surun tie on ollut pitkä ja henkilökohtainen. Kun tajuaa, että se on kuljettava yksin, osaa valita ne ihmiset ja asiat, jotka vievät eteenpäin. Paikoilleen ei kannata jäädä."

Lähde: KK:n nettikysely

Vierailija

Kylläpä oli itselleni ajankohtainen ja lähelle tullut asia. Olen ohittanut keski-iän, todennäköisesti :) !, käsittelen vasta nyt traumoja, ihan varhaislapsuudessani tapahtuneita. Traumaattiset kokemut voivat olla niin piilossa, lukittuna, ettei niitä muista kuin vasta myöhemmin aikuisuudessa, kun, toivon mukaan, joku saa aukaistua muistia. Trauma ja suru, pieni lapsi kokee niin suuria, ihmismielelle käsittämättömiä asioita ja surua, että mieli ei kestä, pieni lapsi suojautuu jotenkin ohittamalla ne. Surut ja traumat jäävät sinne kuitenkin "talteen", kunnes ne tulevat esille... Olen onnellinen siitä, että olen alkanut päästä perille / elämäni alkuun, voin nyt aikuisena kohdata ammattiauttajan kanssa näitä pienen ihmisen mielelle liian suuria järkytyksiä. Toivon sydämestäni kaikille liian suuria suruja, traumoja kohdanneille, että tällainen terapia järjestyisi. Siinä samalla järjestyy eheämpi, terveempi kuin uusi elämä entisenä ja uudistuneena ihmisenä. Elämä on lahja, ihmeellinen lahja.

orvokki

Jotkut asiat ovat liian kipeitä sillä hetkellä surtavaksi; usein ne nousevat pintaan vasta sitten, kun itsellä on voimia asioiden käsittelemiseen. Aika viisas tuo ihmisen mieli.

Sisältö jatkuu mainoksen alla