Karoliina Söyringin, 40, toipuminen alkoi, kun hän hyväksyi, ettei olisi enää sama ihminen kuin ennen menetyksiään. ”Nyt uskallan taas katsoa eteenpäin.”
”Olimme lähdössä Helsinkiin mieheni ja veljeni kanssa maaliskuussa 2019. Ruotsalainen skeittipunkbändi No fun at all soitti Tavastialla.
Minulla oli ollut koko päivän päänsärkyä ja huono olo, ja päätin jäädä kotiin. Mieheni lähti hakemaan veljeäni asemalta.
Yllättäen vanhempani ajoivat pihaan ja tulivat sisään. Äiti käski minun istua alas. Ajattelin, että vanhempieni koira oli kuollut, tai mummo. Mutta se olikin veljeni.
Hän oli ollut pelaamassa sulkapalloa ja lyyhistynyt kesken pelin. Pelikaverit olivat alkaneet elvyttää häntä, ja ambulanssi ja lääkärihelikopteri olivat tulleet paikalle, mutta mitään ei ollut tehtävissä.
”Ajattelin, että vanhempieni koira oli kuollut, tai mummo. Mutta se olikin veljeni.”
Äiti seisoi edessäni ja piteli minusta kiinni. Isä itki. Minä en pystynyt itkemään. Tunsin, että kaikki, mitä kehossani oli, pakeni johonkin, ja harteilleni laskeutui painava viitta.
Veljeni oli kuollessaan 37-vuotias. Kuolinsyy ei selvinnyt ruumiinavauksessa.
Hän oli käynyt juuri työterveystarkastuksessa. Häntä vaivasi unettomuus, mutta mitään vikaa ei löytynyt. Ajattelen silti, että hänellä oli jokin aavistus tulevasta. Hän oli juuri siivonnut tavaroitaan ja ostanut hyvissä ajoin etukäteen syntymäpäivälahjat vaimolleen ja lapselleen.
Aloin pelätä ihan hirveästi omien lasteni puolesta. Tuntui, että mitä vain voi tapahtua koska tahansa. Kun lapset lähtivät isovanhempien auton kyytiin, pelkäsin, että he joutuvat liikenneonnettomuuteen. Pelkäsin, että he sairastuisivat vakavasti.
”Tuntui, että mitä vain voi tapahtua koska tahansa.”
Sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Kävin lääkärillä, joka vähätteli kokemustani. Sinnittelin eteenpäin.
Vuoden 2021 lopussa äitini tuli yhtäkkiä tosi kipeäksi ja joutui sairaalaan. Hänellä todettiin harvinainen luuytimen toimintahäiriö MDS, jonka ainoa mahdollinen parannuskeino on kantasolusiirto.
Minä ja koko perheeni sairastimme juuri koronaa, enkä edes päässyt sairaalaan äidin luokse.
Ystäväni yrittivät lohduttaa, että kyllä äiti selviää, hän on hyvässä hoidossa. Kielsin sanomasta niin. Olin varma, että äiti kuolisi. Terve veljeni oli kuollut noin vain. Äitini ei voisi mitenkään selvitä niin vakavasta sairaudesta.
Äiti pääsi kantasolusiirtojonoon ja sai ajan kesäkuulle, mutta sairastui juuri ennen sitä koronaan eikä toimenpidettä voitu tehdä.
MDS eteni leukemiaksi. Äidille annettiin sytostaatteja, mutta ne eivät tehonneet. Hän pääsi mukaan syöpätutkimukseen ja sai uudet lääkkeet. Niiden avulla hän toipui niin, että sai lopulta helmikuussa 2023 Meilahden sairaalassa kantasolusiirron. Tilanne näytti toiveikkaalta.
Heti perään maaliskuussa mieheni halusi ottaa etäisyyttä. Pääsiäisenä hän muutti pois yhteisestä kodistamme. Meillä oli ollut hankaluuksia ja kävimme pariterapiassa, mutta lähtö tuli minulle silti yllätyksenä.
Tuntui, että kaikki, minkä varaan olin rakentanut elämäni, oli pelkkää valetta. Murenin täysin.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/main_media/b882819051z.1_20240913135325_000gpm6t8d3f.10.jpg?itok=oCtftctd)
Toukokuun lopussa äiti tuli niin kipeäksi, että hänet vietiin Meilahteen. Hänelle oli tullut käänteishyljintä. Vaihtoehdot olivat lopussa, ja hänelle annettiin vain kuukausia elinaikaa.
Olin käynyt jo jonkin aikaa psykologilla. Hän neuvoi minua etsimään uuden lääkärin, ja löysinkin ihanan ammattilaisen, joka näki tilanteeni. Lääkäri sanoi, että tärkeintä oli, että olin nyt jaksanut hakea apua. Hän määräsi minulle masennuslääkkeet ja ehdotti, että jäisin sairauslomalle.
Otin sairauslomaa aluksi kuukauden, pari kerrallaan. Kokeilin tehdä vähän töitä, koska savi on intohimoni ja uskoin työskentelyn olevan minulle terapeuttista. Menin pajalle, mutten pystynytkään tekemään mitään.
Keskityin äitiin. Kävin koko kesän hänen luonaan lähes päivittäin. Olimme sopineet, että hoidamme isän kanssa äitiä kotona niin pitkään kuin mahdollista.
”Minulle tuli aikaa ajatella itseäni. Siitä alkoi minun toipumiseni.”
Lopulta marraskuun ensimmäisenä perjantaina veimme äidin saattohoitokoti Koivikkoon. Tiistaina hän nukkui pois, 60-vuotiaana.
Minulle tuli aikaa ajatella itseäni. Siitä alkoi minun toipumiseni.
Paranemistani on ehkä hidastanut se, että odotin palaavani entiseksi itsekseni. Haikailin pitkään ilon ja keveyden perään. Minun piti hyväksyä, että kaikki, mitä minulle on tapahtunut, on muuttanut minua ihmisenä. Vasta kun pystyin luopumaan ilosta, aloin saada sitä takaisin pieninä pilkahduksina – mutta se ei ole samanlaista kuin ennen.”
Miten Karoliina perheineen päätyi aikoinaan asumaan puolison vanhempien kanssa samaan taloon? Karoliina asui ex-anoppinsa ja ex-appensa kanssa kanssa vielä eron jälkeenkin. Miten se sujui? Kaksi päivää ennen äitinsä kuolemaa Karoliina tapasi Tinderissä Laurin. Miten heidän suhteensa eteni? Mikä Karoliinaa ja Lauria yhdistää? Mitä Karoliina ajattelee tulevaisuudesta nyt? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 18/2024. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile digilehdet.fi-palvelua.
Karoliina Söyrinki
40-vuotias keramiikkayrittäjä asuu 15- ja 13-vuotiaiden lastensa ja Kosmo-koiransa kanssa Janakkalan Tervakoskella, entisellä Napialan nahkatehtaalla. Karoliina opiskelee kokemusasiantuntijaksi, koska haluaa tukea ihmisiä, jotka ovat kohdanneet isoja menetyksiä. Hän kulkee mielellään metsässä Kosmon kanssa. Karoliina haaveilee rakentavansa itse retkiauton, jolla voisi kiertää Suomea.
