Ann-Marie Asp, 32, synnytti parikymppisenä keskospojan. Nyt hän elää arkea kahden erityislapsen kanssa. ”Meillä asiat tapahtuvat joka päivä samaan aikaan. Muuten homma leviää käsiin.”
Katselin keskoskaapissa makaavaa vauvaani. Tuskin erotin häntä kaiken maailman piuhojen alta. Hän oli mustelmilla ja niin pieni, että olisi mahtunut miehen kouraan.
Poikani syntyi helmikuussa vuonna 2013 raskausviikolla 25. Hän oli joutunut olemaan puristuksissa synnytyskanavassa, ja hänelle tuli keuhko- ja aivoverenvuotoja. Ennuste ei ollut kummoinen.
Olin 20-vuotias. Raskaus oli suunniteltu yhdessä poikaystävän kanssa. Olin aina halunnut äidiksi ja mieluiten nuorena, jolloin jaksaa paremmin yövalvomiset ja muut.
Nyt esikoiseni taisteli elämästään. Kaikki tuntui jotenkin epätodelliselta.
Olin voinut todella pahoin koko raskausajan, ja supistelut alkoivat hurjan aikaisin. Minua ei kuitenkaan otettu tosissaan, kun kerroin tuntemuksistani neuvolassa tai päivystyksessä. Minulle sanottiin vain, että kuulepas, raskaus ei aina tunnu mukavalta.
Kun lapsivedet menivät, olin yksin kotona. Soitin itselleni ambulanssin.
Kävi ilmi, että minulla oli sisäelimiin levinnyt virtsatieinfektio, joka aiheutti istukan irtoamisen ja lapsen ennenaikaisen syntymän. Epäselväksi jäi, miksi tulehdusta ei ollut huomattu neuvolassa.
”Tajusin, että yksinhän on paljon helpompaa, kun ei tarvitse edes odottaa toiselta mitään.”
Hurjasta alusta huolimatta poika sinnitteli ja joutui olemaan sairaalassa ’vain’ kolme kuukautta. Jouduimme kuitenkin takaisin sairaalaan vähän väliä, sillä kaikki pienetkin hengitystieinfektiot äityivät vakaviksi. Astmakohtaukset olivat rajuja. Lapsi ei saanut happea ja meni ihan siniseksi.
Tammikuussa 2015 syntyi tyttäreni. Uusi raskaus ei pelottanut minua, sillä esikoinen oli loppujen lopuksi selviytynyt hyvin. Halusin, ettei lapsilla olisi paljon ikäeroa. Näin heistä olisi toisilleen seuraa.
Tytär oli nelikuinen, kun erosin lasten isästä. Silloin tajusin, että vitsit, yksinhän on paljon helpompaa, kun vastaa itse kaikesta eikä tarvitse edes odottaa toiselta mitään.
Etkö pysty vai eikö vain huvita?
Molemmilla lapsillani ja myös minulla itselläni on adhd. Esikoinen oli keskosuuden vuoksi tarkassa neuropuolen syynissä syntymästään asti. Hän sai adhd-diagnoosin suunnilleen nelivuotiaana. Sittemmin hänellä on todettu myös Touretten oireyhtymä ja autismikirjon häiriö. Nepsyoireiluun voivat vaikuttaa sekä keskosuus että perinnöllisyys.
Tyttärelläni todettiin adhd viime kesänä. Hänen haasteensa alkoivat näkyä jo ennen kouluikää, mutta jouduin taistelemaan diagnoosin eteen. Taas tuntui, että minua ei uskota.
Lasten diagnoosit ovat vahvistaneet sen, minkä jo tiesin. Ne ovat myös helpottaneet elämää, koska niiden myötä olemme saaneet palveluja ja tukea.
Omasta adhd:stani olen ollut tietoinen parikymppisestä asti. Diagnoosin sain kuitenkin vasta kolme vuotta sitten, kun jaksoin viedä tutkimukset loppuun.
Vaikka adhd on parhaimmillaan supervoima, elämä olisi helpompaa ilman sitä. Yhteiskunta olettaa, että aikuinen ihminen pystyy esimerkiksi opiskelemaan ja tekemään työtä. Adhd voi kuitenkin aiheuttaa päiviä, jolloin on kuin halvaantunut.
”Oma diagnoosini auttaa ymmärtämään lasteni vaikeuksia paremmin.”
Minä saatan jumittaa sohvalla, vaikka pitäisi hoitaa tiskit, pyykit, ruuat, roskat. Pään sisällä hakkaa hurja kaaos, ja lamaannus vain syvenee, koska en kykene tarttumaan toimeen.
Samaan aikaan oma diagnoosini auttaa ymmärtämään lasteni vaikeuksia paremmin, esimerkiksi juuri tuota lamaannusta. Toki joskus on kyse vain siitä, että lasta ei huvita siivota huonetta. Minulla onkin tapana kysyä suoraan: ’Onko nyt kyse siitä, että et pysty vai että ei huvita?’ Yleensä sieltä tulee ihan rehellinen vastaus.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/main_media/b882927932z.1_20250404090540_000g3c7cedo4.10.jpg?itok=-gPiR6cp)
Adhd-lääkkeet ovat tehneet elämästäni helpompaa ja kivempaa. Pystyn keskittymään paremmin enkä kuormitu niin helposti. Onnistumiset voivat olla ihan pieniä: Muistin värjätä hiukset! Jalassa on puhtaat sukat!
Lääkityksestä huolimatta joudun välillä tsemppaamaan, etten lähde harhailemaan sivupoluille. Väsyneenä huomio herpaantuu ja teen kymmentä asiaa yhdellä kertaa. Olen ehkä laskemassa vettä kahvipannuun, kun tulee impulssi, että pitää googlettaa jotakin, ja sitten menenkin laittamaan pyykkejä kuivumaan. Puoli tuntia myöhemmin havahdun siihen, että vesihana on päällä.
Käytän paperikalenteria, jonne merkitsen kaikki menomme. Paperilla niitä on helpompi hahmottaa kuin kännykästä. Silti saatan tehdä tuplabuukkauksia, joita joudun jälkikäteen perumaan.
Arki on kuin tetristä
Valitse taistelusi. Se on minun ohjenuorani nepsyperheemme arjessa. Poikani esimerkiksi syö mielellään yhtä ja samaa ruokaa pitkiä aikoja. Jos hän ei halua mitään muuta kuin perunamuussia, lihapullia ja kastiketta, minä teen sitä hänelle vaikka kaksi viikkoa. Muu perhe syö vaihtelevammin, mutta en vaadi poikaa syömään muuta. Pääasia, että hän syö.
Aamuisin pojan on hyvin vaikea pukeutua, joten hän saa laittaa seuraavan päivän vaatteet päälle jo illalla. On aivan turha vääntää asiasta, jolla ei ole merkitystä.
”Poikani on vaikea pukeutua aamuisin, joten hän saa pukea seuraavan päivän vaatteet jo illalla.”
Arkemme on kuin tetristä. Liikkuvia osia on paljon, ja ne pitää saada loksahtelemaan kohdilleen. Siksi kaiken tulee olla hyvin rutiininomaista. Meillä asiat tapahtuvat joka päivä samaan aikaan, muuten homma leviää käsiin. Ruoka- ja nukkuma-ajoista pidetään tiukasti kiinni, ja lasten kanssa olemme sopineet, että peliaika loppuu puoli kahdeksalta.
Arjen aikataulu on runko, joka pitää minut kasassa. Virran mukana ajelehtiminen ei sovi meille.
Erityisesti siirtymät ovat lapsille hankalia. Silloin on itse oltava tosi jämptisti kartalla, että nyt kengät jalkaan, takki päälle, reppu mukaan ja menoksi.
Minulla on oltava tuntosarvet pystyssä, etteivät lapset ylitä voimavarojaan. Jos kuormitusta tulee liikaa, täällä on kaksi karjuvaa lasta.”
Miltä Ann-Mariesta tuntui, kun hän menetti isänsä 11-vuotiaana? Miksi Ann-Marie päätyi nuorisokotiin? Millaista hänen elämänsä oli, kun hän muutti 17-vuotiaana omilleen? Miten Ann-Marie sovittaa yhteen työ- ja perhe-elämän? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 4/2025 tai tilaajana täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
