Sarjassa ihmiset kertovat, mikä saa heidät jaksamaan paremmin. Ritva-Leena aloitti aikuisena harrastuksen, joka ojentaa ryhdin ja terävöittää ajatukset.
1. Tärkein väline on pää
Tyttäreni Suvi oli harrastanut miekkailua kuusi vuotta, kun taas kerran menin katsomaan hänen treenejään. Uteliaisuus voitti, ja uskaltauduin ottamaan kalvan käteeni. Se oli kuin minulle tehty.
Tunne oli upea.
Olin silloin 51-vuotias. Ilmoittauduin alkeiskurssille ja aloin treenata Tampereen Kalpaveljien kanssa. Nyt kilpailen sekä veteraanisarjassa että yleisessä sarjassa.
Miekkailu ei näytä raskaalta, mutta maski päässä ja rintapanssari ja kainalosuoja miekkailuasun alla tulee kuuma. Kalpa kädessä kehittyvät tasapaino, kehonhallinta, nopeus ja muistikin.
Tärkein väline on pää. Treeneissä ja kilpaillessa on pakko keskittyä jokaiseen pistoon. Jos menen kilpailemaan epävarmana, olen jo hävinnyt.
On myös tärkeää, etten lähde aggressiivisen vastustajan tunteeseen mukaan vaan säilytän maltin.
2. Luonnettaan voi treenata
Miekkaillessa joudun kohtaamaan vastustajan lisäksi itseni ja luonteenpiirteeni.
Ennen pidin itseäni ihmisenä, joka ei aina saa itsestään kaikkea irti, mutta olen oppinut heittäytymään. Treenatessa olen saanut itseluottamusta ja rohkeutta.
Kilpaillessani joudun kestämään sitä, että olen näytillä. Se oli minulle uutta. En ole ollut rohkea tai puhelias. Ennen esiintyminen oli minulle kauhistus.
Ensimmäisissä kisoissani ihmisiä kiinnosti, kuinka maajoukkuetasolla kilpailevan tyttären äiti miekkailee. Otin silloin asiasta paineita mutta enää en jännitä.
Miekkaillessa joudun uskaltamaan. Samalla opin hallitsemaan stressiä paremmin muutenkin elämässäni.
3. Parasta on tekeminen
Miekkailutreeneissä eri-ikäiset ihmiset kohtaavat ja ikäerot häviävät. Vuosi sitten osallistuin Saksassa nuorten miekkailijoiden leirille. Se oli minulle itsensä ylittämisen kokemus.
Olin tyytyväinen jo siitä, että lähdin mukaan. Innoissani olin, kun huomasin, että minähän pysyin joukon mukana, kuusikymppinen nainen!
Miekkailuseurassa olen saanut elämääni energiaa ja uusia ystäviä.
Nauramme treeneissä paljon. Olemme kuin yhtä perhettä, kaikki kutsuvat minua mammaksi eivätkä enää Suvin äidiksi, kuten ennen. Nykyisin toimin Kalpaveljien hallituksen puheenjohtajana.
Tuloksilla ei ole minulle enää väliä. Oleellista on nauttia tekemisestä.
Olen kiitollinen siitä, että olen vielä vanhemmalla iällä saanut kokea uutta ja huomata, että kykenen. Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää oma juttunsa.
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2016.
