Tässä sarjassa ihmiset kertovat, mikä auttaa heitä jaksamaan. Maija Sankamo, 58, on painonnoston MM-hopeamitalisti veteraanisarjassa.

1. Sopiva laji voi löytyä sattumalta. 

Kävin puoli vuotta kuntosalilla pitkin hampain lähinnä mieheni seuraksi. Koetin löytää edes jotain motivaatiota kuntopiiristä. 

Muutama vuosi sitten mieheni valmentaja ihmetteli, kuinka kevyesti jaksoin vetää leukoja. Hän laittoi tankoihin kokeeksi painoja, ja rautahan nousi. Jo kahden kuukauden kuluttua olin kilpailuissa ja sain hyväksytyn tuloksen.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Vasta kisoissa tajusin, että painonnosto onkin extremelaji. Harva ha­luaa kertoa julkisesti ikänsä ja painonsa ja pukeutua vartalonmyötäiseen kilpa-asuun.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Näköjään kannattaa kokeilla jotain sellaistakin, mistä ei pidä. Voi vahingossa löytää piilevän lahjakkuutensa.

2. Pienikin askel on tärkeä.

Ei ole helppoa oppia uusia juttuja tässä iässä. Onneksi valmentajani Kari Kurko huomaa pienetkin edistysaskeleeni. 

Nostotuloksen lisäksi painonnostossa on olennaista tekniikka. Sen hiominen motivoi minua. Olen oivaltanut, että voiman käyttö on vain osa suoritusta. 

Tempauksessa käytetään koko kehoa, ja sen on oltava sentilleen oikeassa linjassa, jottei rasitus osu niveliin. Muuten keho ei kestä eivätkä painot nouse. Vaikka saisin raudan ylös suorille käsille mutta liike jää punnertamaan, kilpailusuoritus on hylätty. Liikkuvuuden, nopeuden ja rytmin on oltava kohdillaan. 

Kaikkia lajin osa-alueita harjoitellaan jatkuvasti ja oppimista on loputtomasti. Minä olen lajissa vasta alkumetreillä. 

3. Yksin jäisin sohvalle. 

Olin jo 35-vuotias, kun löysin urheilun. Vietimme silloin vuoden Yhdysvallolssa mieheni Jukan jatko-opintojen vuoksi. Se oli molempien pitkäaikainen haave, sillä se antoi mahdollisuuden keventää arkea. Kuusi lastamme olivat pieniä, olin sairaanhoitaja, ja Jukan työpäivät juristina venyivät kahdeksaan illalla. 

Avioliitollemme tämä on mielettömän iso juttu.

Ensin kävimme YMCA:ssa uimassa lasten kanssa, pian myös kahdestaan. Esikoinen oli silloin jo 11-vuotias ja kuopus 6, joten he pärjäsivät hetken keskenään. Ilman irtiottoa tuskin urheilisimme vieläkään. 

Minä ja mieheni urheilemme aina yhdessä. Avioliitollemme tämä on mielettömän iso juttu. On hauskaa, kun voin heti aamulla sanoa Jukalle, että lähdetäänpä salille. Jos taas olo on nuutunut, on joku jolle purnata. Kun toinen kävelee ympyrää eteisessä salikassi olalla, ei lopulta koskaan halua jäädä yksin kotiin.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 7/2015.

Sisältö jatkuu mainoksen alla