Lokakuussa Kai Lehtinen vaeltaa harjulla ja sytyttää kynttilän pojalleen.
KESÄ JA ALKUSYKSY ovat työntäyteistä ja kiireistä aikaa vanhassa talossa, jossa on iso puutarha. Lokakuussa viimeisetkin kasvimaan annit on kerätty talteen ja säilötty. Maakellari on täynnä juureksia ja mehuja.
Täysiä hyllyrivejä on mukava ihailla. Tuntuu, että pala kesän lämpöä ja auringon valoa säilyy korjatussa sadossa pimeää ja kylmää talvea varten. Peltotilkut on jyrsitty, puuhommat tehty ja muutkin pihahommat alkavat olla valmiina.
Välillä on aikaa istahtaa ja katsoa rauhassa ympärilleen. Lehtien pudotessa puista kaikki näyttäytyy ympärillä paljaana ja riisuttuna. On aika tottua pimeän vuodenajan läsnäoloon.
"Yleensä sitä ihmettelee omaa pienuuttaan."
PIMEÄÄN AIKAAN tulee välillä iltaisin tuijoteltua taivaalle. Tähtien katsominen panee ajatukset liikkeelle.
Yleensä sitä ihmettelee omaa pienuuttaan, toisinaan vain ihailee avaruuden suuruutta. Omat asiat asettuvat hetkeksi oikeisiin mittasuhteisiin, kun ne suhteuttaa avaruuden mittakaavaan.
Ympäröivä pimeyskään ei ole niin synkkää, kun jossain korkealla näkyy valon tuiketta.
"Pienikin valo pimeässä tekee kotoisan olon."
TÄHÄN AIKAAN VUODESTA nainen, joka meillä asuu, sytyttelee iltaisin kynttilöitä. Pienikin valo pimeässä tekee kotoisan olon ja luo tunnelmaa.
Valon tarpeen huomaa kummasti, kun pimeys lisääntyy. Toisilla unirytmi ja työvire voivat häiriintyä pahemman kerran valon puutteesta. Joku saattaa tarvita pimeään aikaan kirkasvalohoitoa korvaamaan puuttuvaa luonnon valoa.
Meillä lievemmin oireilevilla lämmin hymy tärkeältä ihmiseltä tai tuntemattomalta ohikulkijalta riittää tuomaan valoa ja iloa päivään.
Pimeä syksy ei sinänsä minua masenna. On lupa levätä ja hidastaa tahtia kesän kiireiden jälkeen.
"Hyvä, jos päässä välähtää kirkkaasti edes kerran."
PIMEÄLLÄ TULEE silti pohdittua vähän vakavampi enemmän kuin muulloin. Ajatuksiin hiipii haikeutta ja ikävää. Aiemmin syksyllä lehdessä oli juttua lähellä kuolemaa käyneiden kokemuksista.
Suuri määrä ihmisiä on kokenut valotunnelin ollessaan hetken kliinisesti kuolleena. Joidenkin tutkijoiden mukaan kokemus liittyy muistaakseni näköhermojen rakenteeseen. Aivot ikään kuin leimahtavat täyteen loistoonsa hetkeä ennen niiden lopullista sammumista.
Onhan tietysti hyvä, jos päässä välähtää kirkkaasti edes kerran, vaikka vasta lähdön hetkellä.
"Vakituiset asukkaat ovat hiljaisia ja viihtyvät omissa oloissaan."
HARJULLA KÄVELLESSÄ näitä tulee pohdittua. Jostain syystä siellä tuntuu uskottavammalta, että se aivojen viimeinen välähdys onkin vasta jonkin alku eikä kaiken loppu.
Ainakin se tuntuu lohdulliselta.
Täällä päin kylää saa yleensä kävellä aika rauhassa. Jokunen muukin saattaa hiljaksiin kulkea näitä tonttirivistöjä pitkin, mutta liikennettä tai ääniä aidatulla alueella ei ole koskaan häiriöksi asti. Alueen vakituiset asukkaat ovat hiljaisia ja viihtyvät omissa oloissaan.
Jossain vaiheessa minullakin on edessä muutto harjulle. Tonttipaikka on jo valmiiksi katsottuna: maisema järvelle on siinä kohtaa komea.
"Tulemme molemmat perässä samaan paikkaan."
PAIKAN RATKAISI vanhimman pojan tulo juuri siihen rannan puoleiselle rinteelle. Nainen, joka meillä asuu, ja minä olemme suunnitelleet, että tulemme molemmat perässä samaan paikkaan. Kaiken todennäköisyyden mukaan eri aikoina.
Harjulla on mukava katsella tähtitaivasta ja mietiskellä hetki omassa rauhassa. Ympärillä lepattaa kynttilöitä ja pimeys näyttää kauniilta.
Sytytän pojallekin kynttilän. Valo lepattaa hetken, mutta alkaa sitten palaa tasaisesti ja kirkkaana. Tuike näkyy pimeässä kauas.
P.S Jos välillä ei olisi pimeää, ei näkisi koskaan tähtiä, totesi tytär vuosia sitten iltasatua kuunnellessaan. Niin se on.
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2013.
