Anja Koivistoinen, 71,häpesi konkurssiaan parikymmentä vuotta. Nyt velat on maksettu, mutta hän tietää, miltä tuntuu seisoa leipäjonossa.
”Poliisi tuli keskellä päivää ja pani lahjatavara- ja kangaskauppani lukkoon. Myymäläni oli mennyt konkurssiin.
Ensin lamaannuin patsaaksi. Sitten lähdin kesämökille. Ajattelin, että olen tehnyt perheelleni niin paljon pahaa, ettei minun kannata elää.
Heräsin sairaalassa. Olin 48-vuotias.
Ei sitä myymälää olisi varmaan alkujaankaan kannattanut perustaa. Mutta olimme koko perhe vailla työtä: minä, tytär ja mies. Suunnittelin, että työllistän meidät kaikki. Halusimme elättää itsemme.
Tajusin, etten yksin ollut syyllinen
Konkurssin jälkeen mies lähti ja suuret velat jäivät. Elin parilla sadalla markalla kuukaudessa. Ruokaa kävin hakemassa leipäjonosta.
Voi, miten se hävetti, minä siellä jonon keskivaiheilla, ikäni työtä tehnyt ihminen. Kannoin kotiin viimeisen myyntipäivän ruislimppuja.
”Vaikenin parikymmentä vuotta.”
Kyllä se oli raskasta aikaa. En haaveillut mistään. Pahinta oli, etten voinut puhua tilanteestani kenellekään. Vaikenin parikymmentä vuotta.
Vasta nyt olen tajunnut, että enhän minä ihan yksin ollut syyllinen konkurssiin ja köyhyyteen, vaan yhteiskunnassakin oli vikaa. Aloin varovasti arvostaa itseäni, kun luin ja kuulin muiden vähävaraisten kokemuksista.
Meitä laman uhreja on paljon, monen ikäisiä, ja jokaisella on oma surullinen tarinansa.
Olen ylpeä siitä, että velat on maksettu
Nyt velat on maksettu. Siitä olen ylpeä. Minulla on niin pieni eläke, että moni varmaan säälittelee olemistani. Mutta kun on ollut tosi köyhä, osaa olla tähänkin tyytyväinen.
Onneksi vaatteita on niin paljon, että ne riittävät minulle loppuelämäksi. Toissa vuonna sain tuttavalta hyvät talvisaapikkaat.
En voi mennä ravintolaan syömään, mutta osaan laittaa hyvää ruokaa. Yksiöni ikkunasta, viidennestä kerroksesta, näen taivaan, järven ja puita. Kotini on nätti.
”Haaveilen siitä, ettei mikään enää muuttuisi.”
Haaveilen siitä, ettei mikään enää muuttuisi. Aamulla keitän kahvit ja lähetän Luojalle kiitoksen siitä, että sain jälleen herätä.
Jotkut lapset miettivät innoissaan, kuinka paljon saavat periä iäkkäiltä vanhemmiltaan. Minulta ei jää suuria perintöjä. Tavallaan se on haikea ajatus, silottaisin mielelläni jälkipolvien taivalta.
Onnistun kuitenkin ehkä jättämään perinnöksi sisukkuuteni. Olen yrittänyt parhaani. Elämä on ollut rikasta.”
Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 18/16.
