Inka Poikela palaa työkeikalta Ouln yliopistollisesta sairaalasta usein samaan aikaan, kun tytär Silja heräilee kouluun. Illalla molemmat lähtevät vapaaehtoishommiin.
Inka Poikela palaa työkeikalta Ouln yliopistollisesta sairaalasta usein samaan aikaan, kun tytär Silja heräilee kouluun. Illalla molemmat lähtevät vapaaehtoishommiin.

Inka Poikela tietää, miltä tuntuu, kun putoaa aina uudestaan köyhyysrajan alle ja joutuu turvautumaan sossun ja kavereiden apuun. Ei sitä jaksaisi, jos ei saisi auttaa muita.

Juuri ennen kuin ovikello soi, Inka Poikela istui olohuoneen puusohvalla ja teki jouluarvontaa. Hän koetti päättää, ostaisiko jouluksi kinkkua vai lahjan seitsemänvuotiaalle tyttärelleen. Rahat riittäisivät toiseen.

Inka oli 27-vuotias, työtön ja kouluttamaton, yksinhuoltaja. Isä oli kuollut ja välit äitiin rikki.

Jos Inka olisi ollut tilastomerkintä, hänen kohdallaan sarakkeissa olisi lukenut: köyhä, syrjäytymisvaarassa, avun kohde.

Nyt Inka istui kiiminkiläisen rivitalokaksion olohuoneessa ja mietti, ostaisiko ruokaa vai Bratzin Silja-tytölleen. Ajatteli välillä, ettei elämässä ollut mitään, mihin tarttua.

Silloin ovikello soi.

Inka on harrastanut Punaisen Ristin lisäksi vapaapalokuntaa. ”Kolmevuotiaana sanoin isälle, että isona mie ajan ambulanssia ja sammutan tulipaloja. Molempia olen tehnyt”, Inka sanoo.

Rahalla pysyy piireissä

Sunnuntaiaamuna seitsemän vuotta myöhemmin Inka kolaa lunta Punaisen Ristin kurssikeskuksen pihasta Oulussa. Vanhan puutalon nimi on Hietalinna. Siitä on tullut Inkan ja 14-vuotiaan Siljan lempipaikka.

Täällä ja vanhassa kotikunnassa Kiimingissä Inka ja Silja harrastavat vapaaehtoistyötä. Inka on etsinyt eksyneitä, antanut henkistä tukea ja opettanut elvytystä. Nuorisoryhmässä hän ja Silja ovat leiponeet pizzaa omaishoitajille, pohtineet seksuaaliterveyttä ja askarrelleet vanhuksille muistipelejä.

Edellisen yön Inka oli töissä. Kun Oulun yliopistollisessa sairaalassa tarvitaan lähihoitajaa tuuraamaan, Inkan puhelin soi. Joskus viikkoon kertyy kuusi työpäivää, tai yötä, jos hyvin käy. Inka tekee mieluiten yövuoroja. Niistä maksetaan paremmin, eikä hän tykkää aikaisista aamuista.

Kun Inkalla on töitä, hänellä on rahaa ruokaan ja vuokraan. Ja bensaan, sillä auto pitää olla. Ilman sitä ei pääse töihin eikä vapaaehtoishommiin. 19-vuotias Ford Mondeo on ehkä vanha rutku, mutta sen korjaaminen on halpaa. Tarvitaan vain jakoavain, ruuvimeisseli ja näppäräsormisia ystäviä.

”Varmaan meidät silti luokitellaan virallisesti köyhiksi”, Inka sanoo ja lykkää penkkaan viimeisen kolallisen.

”Tili riippuu siitä, paljonko töitä on. Jos niitä on vähän, rahaa voi tulla alle 1 200 euroa kuussa. Siitä on maksettava kaikki, ja se pitää sisällään myös tuet.” 

Köyhyyden voi määritellä monella tavalla. Suhteellisesti köyhä joutuu kamppailemaan, jotta pystyisi osallistumaan elämään, jota muut pitävät ihan tavallisena.
Se kuulostaa Inkasta tutulta, etenkin nyt, kun koti on suuressa kaupungissa. Jotta täällä tuntisi kuuluvansa yhtään mihinkään, pitäisi käydä teatterissa ja elokuvissa, syödä ulkona ja hankkia kuntosalijäsenyys. Kaikki maksaa.

Ostaisiko jouluksi kinkkua vai lahjan tyttärelle? Rahat riittävät toiseen.

”Kun asuimme pienellä kylällä, ei ollut paikkoja, minne lähteä. Siellä köyhäkin pysyi piireissä.”

Omasta mielestään Inka ei kuitenkaan ole köyhä, ei enää.

Silloin seitsemän vuotta sitten rivitalokaksion eteiseen tuprahti pakkasilmaa, punaposkinen nainen ja merkitys elämään. Nainen edusti Kiimingin Punaista Ristiä ja toi Inkalle Hyvä joulumieli -lahjakortin. 60 euroa joulun ruokaostoksiin, ole hyvä!

Inkalta pääsi itku.

Sinä jouluna Silja ja Inka saivat sekä lahjat että kinkun. Niitäkin tärkeämpää oli, että Inka löysi mielekästä tekemistä.

Hän ilmoittautui saman tien Punaisen Ristin ensiapuryhmään ja ryhtyi käynnistämään järjestön nuorisotoimintaa Kiimingissä. Sivussa Silja sai ilmaisen harrastuksen.

Tyhmä vai laiska?

Inka tuntee ajatustavan: jos olet köyhä, olet tyhmä tai laiska, mieluiten molempia. Oma vika, jos elämä potkii päähän. Kukaan ei sano sitä suoraan, mutta hän kuulee sen sanavalinnoista ja siitä, mitä ihminen jättää sanomatta.

”Tuntuuhan se. Tavallisesti viestiä tulee niiltä, jotka eivät ole vielä kokeneet elämässään vastoinkäymisiä.”

Hän on törmännyt asenteeseen monta kertaa. Esimerkiksi silloin, kun Silja oli esikoulutalven jälkeen kasvanut ulos kesävaatteistaan ja perhe sai sosiaalitoimistosta vaaterahaa. Inka riemuitsi: kerrankin saisi ostaa sellaista, mitä lapsi haluaa!

Ilo lopahti kassalla.

”Siihen osui uusi kassaharjoittelija. Hän huusi kaveria apuun, kun ei tiennyt, mitä sosiaalitoimen maksusitoumuslapuille pitäisi tehdä. Tietysti samassa jonossa seisoi tuttavia katselemassa. Kyllähän se leimasi.”

Kerran toimeentulotuella eläessään Inka liittyi porukkaan, joka osti ison kasan poronruhoja. Lasku oli 200 euron luokkaa, mutta kilohinta niin halpa, ettei samalla rahalla saanut kaupasta sikanautaa.

”Virkailijan mielestä se oli epäasiallista rahankäyttöä. Eihän hänelläkään ollut varaa ostaa poroa.”

Inka ja Silja siivoavat Hietalinnassa edellisen illan harrastusryhmän jälkiä.

Joskus kaikki kasautuu

Kun köyhyyden syitä kysyy tutkijoilta, tyhmyyttä ja laiskuutta ei mainitse kukaan. Sen sijaan tilastoista löytyy pitkä lista muita syitä. Moni on Inkalle tuttu.

Köyhyyden riskitekijä yksi: vähän tai ei lainkaan koulutusta.

Inka lähti opiskelemaan lähihoitajaksi 17-vuotiaana; sen nuorempia kouluun ei otettu. Opinnot karahtivat yllätykseen. Silja syntyi.

Köyhyyden riskitekijä kaksi: yksinhuoltajuus.

Inkan ja Siljan isän suhde katkesi jo odotusaikana, mutta onneksi Inkalla oli oma paras isä. Hänestä tuli paras ukki. Isä auttoi, kun Inka muutti Siljan kanssa takaisin Sodankylään ja sai työharjoittelupaikan paloasemalta.

Kun Silja täytti viisi, ukki kuoli sydäninfarktiin. Pari vuotta sinniteltyään Inka muutti Kiiminkiin Oulun lähelle, koska Siljan isänisä asui sillä suunnalla. Mitään muuta siellä ei ollutkaan, ei ainakaan työpaikkaa.

Köyhyyden riskitekijä kolme: työttömyys.

Inka ei lannistunut. Hän aloitti lähihoitajaopinnot uudestaan ja sai ne valmiiksi. Oulussa avautui työpaikka sisätautien teho-osastolta.

Siinä vaiheessa petti polvi. Se oli hajonnut jo yläasteella jalkapallopelissä mutta jäänyt hoitamatta. Ensimmäisen leikkauksen jälkeen tuli toinen. Sai­rausloma venyi puoleentoista vuoteen. Työt teho-osastolla päättyivät.

Köyhyyden riskitekijä neljä: vammat.

Inka halusi parantaa työmahdollisuuksiaan ja lähti opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Koulu pääsi hyvään alkuun, vaikka toista kättä oli alkanut särkeä omituisesti. Sitten katosi tunto jalasta. Magneettikuvasta löytyi aivokasvain.

”Siinä vaiheessa en osannut enää muuta kuin huutaa ja itkeä.”

Inka ei kertonut Siljalle syöpäepäilyistä, ennen kuin tulokset leikkauk­sesta olivat tulleet. ”En halunnut huolestuttaa. Siljalla ei ole kauheasti lähisukua jäljellä.”

Kasvain osoittautui hyvälaatuiseksi, mutta opinnot lopahtivat siihen. Pitkään Inka kykeni lukemaan yhteen menoon vain Aku Ankan puhekuplan verran tekstiä.

Köyhyyden riskitekijä viisi: pitkäaikaissairaus.

Osta mitä haluat

Yksi asia sentään yhdistää asenteita ja tilastoja: köyhäksi voi päätyä juomalla. Siitä Inkalle vihjailtiin, kun hän oli teini.

Alle kouluikäisenä Inka asui Sodankylän keskustassa. Ihan lähellä oli kummitädin koti. Piti vain lähteä kotiovelta vasemmalle, kävellä alas pientä mäkeä ja oikaista pimeän ja vähän pelottavan omakotipihan läpi.

”Eira oli synnyttäjäni.­ Toiset kutsuisivat äidiksi.”

Täti asui hissittömän kerrostalon toisessa kerroksessa. Hän leipoi parhaat sämpylät ja petasi Inkalle vuoteen sohvalle tai vuodevaatelaatikkoon. Inka käveli hänen luokseen aina, kun isä oli reissutöissä ja Eira oli lähtenyt pistäytymään kaupassa.

”Eira oli minun synnyttäjäni. Toiset kutsuisivat äidiksi, minä en. Aika pienestä lakkasin kutsumasta.”

Inka tiesi, että Eiran kauppareissut venyivät päiviksi ja viikoiksi ja että niiltä tultiin kotiin taksilla. Vähän isompana hän kuuli koulukavereilta tarkkoja selostuksia siitä, mitä Eira reissuillaan oli tehnyt, kenen kanssa ja missä kunnossa.

Palattuaan Eira saattoi pudottaa Inkan eteen Elloksen kuvaston: ”Tilaa, mitä haluat, ja kaverisi saa tilata myös.”

Eira osti tytölle uusia vaatteita tai vei lelukauppaan ja sanoi, että valitse. Inka otti kalleimman hää-Barbien ja hää-Kenin, niille sohvat, sohvapöydän ja koiran. Luottokorttilaskut jäivät isälle.

Muutama aikuinen sanoi sen Inkalle ääneen: Odota vain, sinusta tulee samanlainen kuin äidistäsi. Inkaa sanat loukkaavat vieläkin, mutta Siljaa ne huvittavat.­ Sen kun näkisi, että äiti ryhtyisi oikein ryyppäämään! On se sen verran erikoinen show, kun Inka noin kymmenen kertaa vuodessa alkaa harkita saunalonkeroa. Usein se ainoa tölkki jää viimeistään kassalla ostamatta.

Lapsena Inkalla oli onneksi isä. Isä oli paras maailmassa. Hän teki mitä töitä vain, korjasi autot ja moottorisahat, rakensi talot ja lyhensi Inkan housunlahkeet. Avioeron jälkeen hän maksoi sairauseläkkeestään asuntolainaa ja Eiran velkoja.

”Ei meillä ollut rahaa, enkä oppinut sitä käyttämään.”

Nyt Inka tietää, että vaatteet ja lelut olivat kulissi. 

”Ei meillä oikeasti ollut koskaan rahaa, enkä minä sitä oppinut käyttämään.”

Kun Inka pääsi ammattikouluun ja sai opintolainan, hän osti ensimmäiseksi kaksi kännykkää. Toisen hän paketoi tossulaatikkoon ja vei isälle, joka oli menettänyt puhelimensa erossa. 

”Isä pyöritteli pakettia käsissään ja jupisi, että juurihan hän osti aamutossut. Lahjan aukaistuaan hän sytytti tupakan eikä sanonut pitkään aikaan mitään.”

Sisimmältään tuhlari

Kun rahaa ei ole, on pakko luopua. Ei matkoja etelän aurinkorannoille, ei Ruotsin-risteilyjä. Lapsen kavereille ei voi ostaa yhtä hienoa syntymäpäivälahjaa kuin muut.

Ainakin kolmesti kuussa Inka tekee makaronilaatikkoa. Hänelle se ei maistu ketsupin eikä minkään kanssa, mutta Silja rakastaa sitä. Ja onhan makaroni halpaa.
Margariini ostetaan kilon rasiassa. Kinkkusiivuista edullisin löytyy kauppaketjun halpamerkeistä. Silja on oppinut hintavertailuissa erityisen taitavaksi.

”Äiti, minusta tuntuu, että sinä olet sisimmältäsi tuhlari”, hän ilmoitti, kun Inka sortui ostamaan korttipohjia ja kakkuvuokia rippijuhlia varten.

Kerran tuttava kehui Siljan vaatteita ja häkeltyi, kun Inka kertoi ostavansa niitä kirpputorilta. Kyllä, myös teinille, vaikka kaverit koulussa siitä vinoilevat. Siljan sisäliikuntakenkiäkin piti harkita pitkään. Ne maksoivat 60 euroa, saman verran kuin joulun ruuat.

Joskus tiistaisin tai keskiviikkoisin Inka ja Silja eivät ehdi käydä kotona ennen Punaisen Ristin harrastusiltaa. Silloin he törsäävät. Hampurilaisateria Kiimingin Halpa-Hallissa maksaa 12 euroa kahdelta ja painaa vatsassa mukavasti koko illan.

Punaisessa Ristissä Inkalle on tärkeää se, että hän voi auttaa muita. Hän tietää avun arvon.

”Jos ihminen ei ole tarvinnut apua, ei hän osaa sitä arvostaakaan. Minua kaverit ovat jeesanneet joka käänteessä. Ilman heitä en olisi pärjännyt.”

Apu ei unohdu

Näitä jeesejä Inka ei unohda:

Kun Inkan kaikki voimat menivät kouluun ja työharjoitteluun, Silja pääsi tuulettumaan sosiaalitoimen järjestämän tukiperheen luo.

Kun Inka pelkäsi aivoleikkausta, Siljan kummitäti lupasi huolehtia Siljasta, kävi miten kävi.

Se oli elämää suurempi lahja.

Kun poppari Robin tuli Leville esiintymään, kummisetä hommasi Siljalle konserttiliput. Se oli elämää suurempi lahja tytölle, jonka vaatekomeron ovi on teipattu täyteen Robinin kuvia.

Vapaaehtoistyöstä Inka tietää, että auttaja saa palkinnoksi kiitosta ja hyvän mielen. Se ei lyö leiville mutta kohentaa kummasti ryhtiä.

Autetulla herää toivo. Inkakin uskaltaa jo haaveilla paremmasta tulevaisuudesta, kun leikkauksesta on reilu vuosi ja työkeikkoja riittää.

Siis klassikkokysymys: millaista elämäsi on kymmenen vuoden kuluttua?

”Toivottavasti olen vielä hengissä, siitä lähdetään. Eikä olisi kauhean huonoa, jos olisin saanut sairaanhoitajaopinnot loppuun, olisi työpaikka, ja Siljakin olisi vielä järkevä, eikä olisi retkahtanut mihinkään höpötyksiin. Siinähän sitä olisi, yhdelle ihmiselle."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 7/2015.

Mammaliini <3

Virallisesti köyhät äiti ja tytär: Vapaaehtoistyö tekee elämästä rikasta

Hei Inka ja Silja Toivon sydämestäni teille molemmille paljon voimia, terveyttä ja työtä. Kaikkea sitä hyvää, jota elämä voi suoda kaikkien vastoinkäymisten jälkeen. Toivon onnen kohtaavan teitä molempia sillä tavalla, joka teille on hyväksi. Itsekin tiedän mitä köyhyys, sairaus ja yksinhuoltajuus voivat tuoda mukaan. Artikkeli kosketti kovasti.
Lue kommentti

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."