Virallisesti köyhät äiti ja tytär: Vapaaehtoistyö tekee elämästä rikasta

Juuri ennen kuin ovikello soi, Inka Poikela istui olohuoneen puusohvalla ja teki jouluarvontaa. Hän koetti päättää, ostaisiko jouluksi kinkkua vai lahjan seitsemänvuotiaalle tyttärelleen. Rahat riittäisivät toiseen.

Inka oli 27-vuotias, työtön ja kouluttamaton, yksinhuoltaja. Isä oli kuollut ja välit äitiin rikki.

Jos Inka olisi ollut tilastomerkintä, hänen kohdallaan sarakkeissa olisi lukenut: köyhä, syrjäytymisvaarassa, avun kohde.

Nyt Inka istui kiiminkiläisen rivitalokaksion olohuoneessa ja mietti, ostaisiko ruokaa vai Bratzin Silja-tytölleen. Ajatteli välillä, ettei elämässä ollut mitään, mihin tarttua.

Silloin ovikello soi.

Inka on harrastanut Punaisen Ristin lisäksi vapaapalokuntaa. ”Kolmevuotiaana sanoin isälle, että isona mie ajan ambulanssia ja sammutan tulipaloja. Molempia olen tehnyt”, Inka sanoo.

Rahalla pysyy piireissä

Sunnuntaiaamuna seitsemän vuotta myöhemmin Inka kolaa lunta Punaisen Ristin kurssikeskuksen pihasta Oulussa. Vanhan puutalon nimi on Hietalinna. Siitä on tullut Inkan ja 14-vuotiaan Siljan lempipaikka.

Täällä ja vanhassa kotikunnassa Kiimingissä Inka ja Silja harrastavat vapaaehtoistyötä. Inka on etsinyt eksyneitä, antanut henkistä tukea ja opettanut elvytystä. Nuorisoryhmässä hän ja Silja ovat leiponeet pizzaa omaishoitajille, pohtineet seksuaaliterveyttä ja askarrelleet vanhuksille muistipelejä.

Edellisen yön Inka oli töissä. Kun Oulun yliopistollisessa sairaalassa tarvitaan lähihoitajaa tuuraamaan, Inkan puhelin soi. Joskus viikkoon kertyy kuusi työpäivää, tai yötä, jos hyvin käy. Inka tekee mieluiten yövuoroja. Niistä maksetaan paremmin, eikä hän tykkää aikaisista aamuista.

Kun Inkalla on töitä, hänellä on rahaa ruokaan ja vuokraan. Ja bensaan, sillä auto pitää olla. Ilman sitä ei pääse töihin eikä vapaaehtoishommiin. 19-vuotias Ford Mondeo on ehkä vanha rutku, mutta sen korjaaminen on halpaa. Tarvitaan vain jakoavain, ruuvimeisseli ja näppäräsormisia ystäviä.

”Varmaan meidät silti luokitellaan virallisesti köyhiksi”, Inka sanoo ja lykkää penkkaan viimeisen kolallisen.

”Tili riippuu siitä, paljonko töitä on. Jos niitä on vähän, rahaa voi tulla alle 1 200 euroa kuussa. Siitä on maksettava kaikki, ja se pitää sisällään myös tuet.” 

Köyhyyden voi määritellä monella tavalla. Suhteellisesti köyhä joutuu kamppailemaan, jotta pystyisi osallistumaan elämään, jota muut pitävät ihan tavallisena.
Se kuulostaa Inkasta tutulta, etenkin nyt, kun koti on suuressa kaupungissa. Jotta täällä tuntisi kuuluvansa yhtään mihinkään, pitäisi käydä teatterissa ja elokuvissa, syödä ulkona ja hankkia kuntosalijäsenyys. Kaikki maksaa.

Ostaisiko jouluksi kinkkua vai lahjan tyttärelle? Rahat riittävät toiseen.

”Kun asuimme pienellä kylällä, ei ollut paikkoja, minne lähteä. Siellä köyhäkin pysyi piireissä.”

Omasta mielestään Inka ei kuitenkaan ole köyhä, ei enää.

Silloin seitsemän vuotta sitten rivitalokaksion eteiseen tuprahti pakkasilmaa, punaposkinen nainen ja merkitys elämään. Nainen edusti Kiimingin Punaista Ristiä ja toi Inkalle Hyvä joulumieli -lahjakortin. 60 euroa joulun ruokaostoksiin, ole hyvä!

Inkalta pääsi itku.

Sinä jouluna Silja ja Inka saivat sekä lahjat että kinkun. Niitäkin tärkeämpää oli, että Inka löysi mielekästä tekemistä.

Hän ilmoittautui saman tien Punaisen Ristin ensiapuryhmään ja ryhtyi käynnistämään järjestön nuorisotoimintaa Kiimingissä. Sivussa Silja sai ilmaisen harrastuksen.

Tyhmä vai laiska?

Inka tuntee ajatustavan: jos olet köyhä, olet tyhmä tai laiska, mieluiten molempia. Oma vika, jos elämä potkii päähän. Kukaan ei sano sitä suoraan, mutta hän kuulee sen sanavalinnoista ja siitä, mitä ihminen jättää sanomatta.

”Tuntuuhan se. Tavallisesti viestiä tulee niiltä, jotka eivät ole vielä kokeneet elämässään vastoinkäymisiä.”

Hän on törmännyt asenteeseen monta kertaa. Esimerkiksi silloin, kun Silja oli esikoulutalven jälkeen kasvanut ulos kesävaatteistaan ja perhe sai sosiaalitoimistosta vaaterahaa. Inka riemuitsi: kerrankin saisi ostaa sellaista, mitä lapsi haluaa!

Ilo lopahti kassalla.

”Siihen osui uusi kassaharjoittelija. Hän huusi kaveria apuun, kun ei tiennyt, mitä sosiaalitoimen maksusitoumuslapuille pitäisi tehdä. Tietysti samassa jonossa seisoi tuttavia katselemassa. Kyllähän se leimasi.”

Kerran toimeentulotuella eläessään Inka liittyi porukkaan, joka osti ison kasan poronruhoja. Lasku oli 200 euron luokkaa, mutta kilohinta niin halpa, ettei samalla rahalla saanut kaupasta sikanautaa.

”Virkailijan mielestä se oli epäasiallista rahankäyttöä. Eihän hänelläkään ollut varaa ostaa poroa.”

Inka ja Silja siivoavat Hietalinnassa edellisen illan harrastusryhmän jälkiä.

Joskus kaikki kasautuu

Kun köyhyyden syitä kysyy tutkijoilta, tyhmyyttä ja laiskuutta ei mainitse kukaan. Sen sijaan tilastoista löytyy pitkä lista muita syitä. Moni on Inkalle tuttu.

Köyhyyden riskitekijä yksi: vähän tai ei lainkaan koulutusta.

Inka lähti opiskelemaan lähihoitajaksi 17-vuotiaana; sen nuorempia kouluun ei otettu. Opinnot karahtivat yllätykseen. Silja syntyi.

Köyhyyden riskitekijä kaksi: yksinhuoltajuus.

Inkan ja Siljan isän suhde katkesi jo odotusaikana, mutta onneksi Inkalla oli oma paras isä. Hänestä tuli paras ukki. Isä auttoi, kun Inka muutti Siljan kanssa takaisin Sodankylään ja sai työharjoittelupaikan paloasemalta.

Kun Silja täytti viisi, ukki kuoli sydäninfarktiin. Pari vuotta sinniteltyään Inka muutti Kiiminkiin Oulun lähelle, koska Siljan isänisä asui sillä suunnalla. Mitään muuta siellä ei ollutkaan, ei ainakaan työpaikkaa.

Köyhyyden riskitekijä kolme: työttömyys.

Inka ei lannistunut. Hän aloitti lähihoitajaopinnot uudestaan ja sai ne valmiiksi. Oulussa avautui työpaikka sisätautien teho-osastolta.

Siinä vaiheessa petti polvi. Se oli hajonnut jo yläasteella jalkapallopelissä mutta jäänyt hoitamatta. Ensimmäisen leikkauksen jälkeen tuli toinen. Sai­rausloma venyi puoleentoista vuoteen. Työt teho-osastolla päättyivät.

Köyhyyden riskitekijä neljä: vammat.

Inka halusi parantaa työmahdollisuuksiaan ja lähti opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Koulu pääsi hyvään alkuun, vaikka toista kättä oli alkanut särkeä omituisesti. Sitten katosi tunto jalasta. Magneettikuvasta löytyi aivokasvain.

”Siinä vaiheessa en osannut enää muuta kuin huutaa ja itkeä.”

Inka ei kertonut Siljalle syöpäepäilyistä, ennen kuin tulokset leikkauk­sesta olivat tulleet. ”En halunnut huolestuttaa. Siljalla ei ole kauheasti lähisukua jäljellä.”

Kasvain osoittautui hyvälaatuiseksi, mutta opinnot lopahtivat siihen. Pitkään Inka kykeni lukemaan yhteen menoon vain Aku Ankan puhekuplan verran tekstiä.

Köyhyyden riskitekijä viisi: pitkäaikaissairaus.

Osta mitä haluat

Yksi asia sentään yhdistää asenteita ja tilastoja: köyhäksi voi päätyä juomalla. Siitä Inkalle vihjailtiin, kun hän oli teini.

Alle kouluikäisenä Inka asui Sodankylän keskustassa. Ihan lähellä oli kummitädin koti. Piti vain lähteä kotiovelta vasemmalle, kävellä alas pientä mäkeä ja oikaista pimeän ja vähän pelottavan omakotipihan läpi.

”Eira oli synnyttäjäni.­ Toiset kutsuisivat äidiksi.”

Täti asui hissittömän kerrostalon toisessa kerroksessa. Hän leipoi parhaat sämpylät ja petasi Inkalle vuoteen sohvalle tai vuodevaatelaatikkoon. Inka käveli hänen luokseen aina, kun isä oli reissutöissä ja Eira oli lähtenyt pistäytymään kaupassa.

”Eira oli minun synnyttäjäni. Toiset kutsuisivat äidiksi, minä en. Aika pienestä lakkasin kutsumasta.”

Inka tiesi, että Eiran kauppareissut venyivät päiviksi ja viikoiksi ja että niiltä tultiin kotiin taksilla. Vähän isompana hän kuuli koulukavereilta tarkkoja selostuksia siitä, mitä Eira reissuillaan oli tehnyt, kenen kanssa ja missä kunnossa.

Palattuaan Eira saattoi pudottaa Inkan eteen Elloksen kuvaston: ”Tilaa, mitä haluat, ja kaverisi saa tilata myös.”

Eira osti tytölle uusia vaatteita tai vei lelukauppaan ja sanoi, että valitse. Inka otti kalleimman hää-Barbien ja hää-Kenin, niille sohvat, sohvapöydän ja koiran. Luottokorttilaskut jäivät isälle.

Muutama aikuinen sanoi sen Inkalle ääneen: Odota vain, sinusta tulee samanlainen kuin äidistäsi. Inkaa sanat loukkaavat vieläkin, mutta Siljaa ne huvittavat.­ Sen kun näkisi, että äiti ryhtyisi oikein ryyppäämään! On se sen verran erikoinen show, kun Inka noin kymmenen kertaa vuodessa alkaa harkita saunalonkeroa. Usein se ainoa tölkki jää viimeistään kassalla ostamatta.

Lapsena Inkalla oli onneksi isä. Isä oli paras maailmassa. Hän teki mitä töitä vain, korjasi autot ja moottorisahat, rakensi talot ja lyhensi Inkan housunlahkeet. Avioeron jälkeen hän maksoi sairauseläkkeestään asuntolainaa ja Eiran velkoja.

”Ei meillä ollut rahaa, enkä oppinut sitä käyttämään.”

Nyt Inka tietää, että vaatteet ja lelut olivat kulissi. 

”Ei meillä oikeasti ollut koskaan rahaa, enkä minä sitä oppinut käyttämään.”

Kun Inka pääsi ammattikouluun ja sai opintolainan, hän osti ensimmäiseksi kaksi kännykkää. Toisen hän paketoi tossulaatikkoon ja vei isälle, joka oli menettänyt puhelimensa erossa. 

”Isä pyöritteli pakettia käsissään ja jupisi, että juurihan hän osti aamutossut. Lahjan aukaistuaan hän sytytti tupakan eikä sanonut pitkään aikaan mitään.”

Sisimmältään tuhlari

Kun rahaa ei ole, on pakko luopua. Ei matkoja etelän aurinkorannoille, ei Ruotsin-risteilyjä. Lapsen kavereille ei voi ostaa yhtä hienoa syntymäpäivälahjaa kuin muut.

Ainakin kolmesti kuussa Inka tekee makaronilaatikkoa. Hänelle se ei maistu ketsupin eikä minkään kanssa, mutta Silja rakastaa sitä. Ja onhan makaroni halpaa.
Margariini ostetaan kilon rasiassa. Kinkkusiivuista edullisin löytyy kauppaketjun halpamerkeistä. Silja on oppinut hintavertailuissa erityisen taitavaksi.

”Äiti, minusta tuntuu, että sinä olet sisimmältäsi tuhlari”, hän ilmoitti, kun Inka sortui ostamaan korttipohjia ja kakkuvuokia rippijuhlia varten.

Kerran tuttava kehui Siljan vaatteita ja häkeltyi, kun Inka kertoi ostavansa niitä kirpputorilta. Kyllä, myös teinille, vaikka kaverit koulussa siitä vinoilevat. Siljan sisäliikuntakenkiäkin piti harkita pitkään. Ne maksoivat 60 euroa, saman verran kuin joulun ruuat.

Joskus tiistaisin tai keskiviikkoisin Inka ja Silja eivät ehdi käydä kotona ennen Punaisen Ristin harrastusiltaa. Silloin he törsäävät. Hampurilaisateria Kiimingin Halpa-Hallissa maksaa 12 euroa kahdelta ja painaa vatsassa mukavasti koko illan.

Punaisessa Ristissä Inkalle on tärkeää se, että hän voi auttaa muita. Hän tietää avun arvon.

”Jos ihminen ei ole tarvinnut apua, ei hän osaa sitä arvostaakaan. Minua kaverit ovat jeesanneet joka käänteessä. Ilman heitä en olisi pärjännyt.”

Apu ei unohdu

Näitä jeesejä Inka ei unohda:

Kun Inkan kaikki voimat menivät kouluun ja työharjoitteluun, Silja pääsi tuulettumaan sosiaalitoimen järjestämän tukiperheen luo.

Kun Inka pelkäsi aivoleikkausta, Siljan kummitäti lupasi huolehtia Siljasta, kävi miten kävi.

Se oli elämää suurempi lahja.

Kun poppari Robin tuli Leville esiintymään, kummisetä hommasi Siljalle konserttiliput. Se oli elämää suurempi lahja tytölle, jonka vaatekomeron ovi on teipattu täyteen Robinin kuvia.

Vapaaehtoistyöstä Inka tietää, että auttaja saa palkinnoksi kiitosta ja hyvän mielen. Se ei lyö leiville mutta kohentaa kummasti ryhtiä.

Autetulla herää toivo. Inkakin uskaltaa jo haaveilla paremmasta tulevaisuudesta, kun leikkauksesta on reilu vuosi ja työkeikkoja riittää.

Siis klassikkokysymys: millaista elämäsi on kymmenen vuoden kuluttua?

”Toivottavasti olen vielä hengissä, siitä lähdetään. Eikä olisi kauhean huonoa, jos olisin saanut sairaanhoitajaopinnot loppuun, olisi työpaikka, ja Siljakin olisi vielä järkevä, eikä olisi retkahtanut mihinkään höpötyksiin. Siinähän sitä olisi, yhdelle ihmiselle."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 7/2015.