Kun toimittaja Anna Sillanpää pelkää, hän kutsuu apuun rohkean puolensa Andyn.
On päiviä, jolloin tunnen, että minussa asuu kaksi naista.
Toinen on se, joka haluaisin olla. Kutsutaan häntä vaikka Andyksi.
Toinen on se, joka olen.
Aamuisin kännykkämme soivat yhtä aikaa. Andy nousee heti eikä hänellä ole aamuturvotusta. Kuulen, kuinka hän joogaa olohuoneessa, koska hänen kehonsa vaatii sitä, eikä häntä pelota mikään eikä kukaan.
Minä nousen perässä. Yritän kuunnella kehoani, mutta kuulen vain mutinaa, josta erotan sanat: “Anna leipää, mieluiten vaaleaa, jos on.”
Syysaamuina kävelemme rinnakkain töihin. Andy rupattelee hilpeästi ja pitää minua kädestä kiinni, koska tietää, että saatan tarvita hänen supervoimiaan. Hänen aivonsa ovat kevyet ja terävät, sillä hän ei kanna niissä tarpeettomia murheita.
Jos Andy tekee virheitä, hän pörröttää leikkisästi päätään. Sitten hän jatkaa uteliaasti kohti uusia virheitä.
Tavallaan Andy on rasittava. Pelkkä nimikin, haloo, eihän Andy ole edes naisen nimi!
Olen ihan mielelläni minä. Siksi kummastelenkin, miksi viitsin raahata Andya vuodesta toiseen mukanani.
Ehkä siksi, että hän on osa minua. Huoleton puoleni, jota ilman en pärjää.
