Toistot turruttavat, mutta lopulta tarvitsemme niitä enemmän kuin ne meitä, kirjoittaa Anna Krogerus.
Teini-ikäisenä tamppasin mattoja parvekkeella. Oli perjantai ja siivouspäivä. Siitä alkoi viikonloppu. Käsivarsia hetken lepuuttaessani mieleen hiipi musertava tietoisuus: Viikon kuluttua seisoisin tässä taas. Siivoaminen tuntui turhalta puuhalta, koska se ei johtanut mihinkään muuhun kuin takaisin itseensä. Miten jaksaisin elää elämää, joka oli vain sarja loputtomia turhia toistoja?
Kun lukion ja sitä seuranneen välivuoden jälkeen olin vanhempien mieliksi lukevinani yliopiston pääsykokeisiin, aineena uskontotiede, vastaan tuli kertomus zen-opettajasta ja hänen tuoreesta oppilaastaan. Oppilas tuli innoissaan kysymään, mitä hänen pitäisi tehdä saavuttaakseen valaistumisen. ”Oletko jo syönyt riisisi?” kysyi opettaja. ”Olen kyllä”, vastasi oppilas. ”Mene sitten pesemään kulhosi.”
"Miten jaksaisin elää elämää, joka oli vain sarja loputtomia turhia toistoja?"
Tarina jäi askarruttamaan mieltäni. Se tuntui sanovan, että tavallisen toistamisessa olikin jotain pyhää. Tai jos pyhä ei ollut siellä, se ei ollut missään muuallakaan. Mutta sanopa se teinille, joka ei halua siivota.
En kyllä vieläkään erityisemmin halua siivota. Käytän siivoojaa aina, kun siihen on rahaa, ja siivoilen satunnaisesti likaisimpia kohtia, kun rahaa ei ole. Lisäksi saan joskus, harvemmin kuin kerran vuodessa, pari kolme päivää kestäviä siivouskohtauksia, joiden vallassa näen välttämättömäksi raahata kaikki perheen tekstiilit lumihankeen ja hankkia erityisesti jääkaapin puhdistamiseen tarkoitettua pesuainetta. Jälkeenpäin lihaksiin sattuu, enkä ymmärrä, mikä minuun meni.
Välillä olemme yrittäneet luoda perheen yhteisiä siivousrutiineja, mutta kahta toistoa pidemmälle ei ole vielä kertaakaan päästy. Meillä rutiini on se, että myöhään siivoojan tuloa edeltävänä iltana muistan, mitä aamulla tapahtuu. Lähetän lapset järjestämään huoneitaan, vaikka heidän oikeastaan pitäisi jo mennä nukkumaan. Jos lapset vastustavat, sanon, että sitten lelut menevät Charlotan imuriin. Se ei ehkä ole erityisen reilua, mutta toimii. Toistaiseksi.
Hyvin pienet lapset löytävät toistamisen taidon ilman ponnistelua. Kun maailma on täynnä riemua ja kauhua, jota ei voi hahmottaa käsitteiden avulla eikä alistaa syy-seuraussuhteiksi, tuttujen asioiden toistuminen tutussa järjestyksessä luo turvaa. Samoin näyttää käyvän kriisitilanteissa.
"Kun läheinen sairastuu tai kuolee, terveys horjuu, lapsilla on vaikeuksia, kun elämämme murtuu – silloin arkirutiinit paljastuvat olemista kantaviksi voimiksi."
Turun puukotusten jälkeen huomasin, että suhteeni julkisiin tiloihin muuttui pelokkaaksi. Mitä enemmän tiedotusvälineissä ja somessa toitotettiin, että ”nyt ei pidä antaa pelolle valtaa”, sitä pelokkaammaksi itseni tunsin. Vain toisto auttoi pelon läpi. Kävin kaupungilla, ylitin torin, kaikki sujui tavalliseen tapaan. Muutamien toistojen jälkeen nimetön uhka katosi. Näin taas ihmisiä, kaltaisiani. Näin todellisuuden, jossa hyvä toistuu. Emme vain yleensä huomaa sitä, sillä se on maailman tavallisin asia.
Ehkä kysymys on lopulta tasapainosta tuttujen, elämää ylläpitävien toistojen ja uutta luovien irrottelujen välillä. Emme selviä ilman tottumusta, mutta emme myöskään ilman luovuutta. Jos aina kulkee samaa reittiä, uusia ajatuksia ja ratkaisuja ei synny. Ihminen jumittuu pannukakulle, jonka reunalta pelkää putoavansa. Mutta kun onnettomuus osuu kohdalle, läheinen sairastuu tai kuolee, oma terveys horjuu, lapsilla on vaikeuksia elämässään, kun elämämme murtuu. Silloin arkirutiinit paljastuvat olemista kantaviksi voimiksi. Tulee näkyviin, että ne ovat olleet sitä kaiken aikaa. Hyvä on ihmisen viikata pyykkiä kaappiin.
