Täältä tullaan elämä!

Talo on vuosimallia 1938, ja Anja on vuosimallia 1939.

Anja Petäjäniemi, 82, vääntää sitruunavissyn korkin auki mummonmökkinsä pihalla Inkeroisissa. On aurinkoinen päivä ja pitkäksi kasvanut heinä tuoksuu metsikön reunassa.

Jos Anja haluaisi juoda tavallista vettä, se pitäisi hakea ulkoa ja kantaa. Sisällä talossa on pönttöuuni ja puuhella, ulkona kaivo, huussi ja koiratarha.

Kaikkialla on vähän kaaos. Pakkaaminen on kesken. On paljon tavaroita, jotka Anjasta on tuntunut tärkeältä säilyttää vuosikymmeniä.

Poronsarvet. Isän vanha sotilassatula. Valokuva, jossa tyttäreltä puuttuvat etuhampaat. Pahvikansio, jossa on vanhoja koiralehtiä. Pehmolelu, jonka täyte on kadonnut.

Mitä kaikelle tälle tekisi? Täytyy pitää huilaushetki ja tuumaustauko. Tunteitakin pitää vähän järjestellä.

Talo on ollut Anjan koti 13 vuotta.

"Monet ovat päivitelleet selkäni takana, että ei se Anja voi asua tällaisessa paikassa ja tällaisessa talossa. Mutta kyllä vain olen voinut."

"Ja nyt minä muutan!"

Taas on aika toimia

Uusi koti on kerrostalon toisessa kerroksessa Elimäen keskustassa, 25 kilometrin päässä vanhasta. Muuttaminen ei ole Anjasta haikeaa. Se on jännittävää.

"Olen aina tiennyt, koska elämässä on aika siirtyä kohti uutta. Sen tuntee. Murroskohdissa haluan paikkaan, joka on aivan toisenlainen kuin entinen. Enhän pysy itsekään samanlaisena", Anja sanoo.

”Jos omaa elämää ei uskalla ohjata, menee henkisesti pohjaan.”

Murroskohtia on ollut ennenkin.

49-vuotiaana Anja otti avioeron. Siihen aikaan hän asui Helsingin keskustassa ja oli mainostoimistossa töissä. Aina töissä. 25- ja 20-vuotiaat tyttäret asuivat jo omillaan, Anja oli miettinyt eroamista pitkään.

"Jos omaa elämäänsä ei uskalla ohjata, menee henkisesti pohjaan. Aina ei pysty tekemään, kuten haluaa. Mutta aika usein pystyy."

"Olen usein sanonut ihmisille: jos te ette uskalla, niin minä uskallan. Uskaltaminen vie eteenpäin", Anja sanoo.

Kun Anja uskalsi erota, hän sanoi itsensä irti töistä ja muutti Helsingistä Lappiin, Sallaan.

"Tietysti asioita pitää suunnitella. Mutta kun on suunnitellut, pitää ruveta toimimaan."

Anja ei tuntenut Sallasta ketään, mutta hän halusi paikkaan, jossa oli nuorena tuntenut itsensä onnelliseksi. Kun Anja oli ollut 15-vuotias, perhe oli tehnyt lomamatkan Lappiin. Keski-iässä hän muisti yhä vaivaiskoivut ja sen, miten vapaana kulkevien porojen jalat yöllä napsuivat teltannaruja vasten.

Avioeron, irtisanoutumisen ja asunnon tyhjentämisen jälkeen Anja ajoi koko matkan pohjoiseen valkoisella autollaan, jonka merkki on unohtunut aikapäiviä sitten. Rahaa ei ollut säästössä paljon, mutta sen verran kuitenkin, että Anja sai ostettua pienen, hylätyn kaupparakennuksen kodikseen. 1980-luvulla sellaiset eivät maksaneet juuri mitään.

Lapissa Anja maalasi tauluja ja alkoi hioa kivistä koruja. Hän oppi, että kun tien laidasta löytyneen kiven halkaisee, se on aivan eri näköinen sisältä kuin pinnalta.

"Kuten ihmisetkin."

Välillä Anja kävi keikkatöissä Helsingissä, mutta aina hän palasi kotiinsa Lappiin. Tyttäret elivät etelässä ja saivat omia lapsia. Anjalla oli koiria, joten häntä alettiin kutsua hauvamummiksi. Tyttärenpoika matkusti tapaamaan hauvamummia lentokoneella, osoitelappu kaulassa.

Anja luki iltaisin Valittujen Palojen Kirjavaliot-sarjaa, jonka oli itselleen tilannut. Saattoi mennä monta päivää tai joskus viikkoa, ettei hän puhunut kuin koirilleen.

Anja asui yksin Lapissa 13 vuotta. Sitten hänestä tuntui, että on aika palata etelämmäksi.

"Sanoisin kaikille elämänohjeeksi, että sydäntään pitää kuunnella."

Anjan viimeinen kesä vanhassa talossa ei ollut haikea. "Viisikymppisenä oli jännittävää. Nyt kahdeksankymppisenä on jännittävää. Kaikkea kivaa on aina tulossa, kunhan ei käsikirjoita sitä etukäteen."

Itseensä kannattaa suhtautua kivasti

Talo ei missään tapauksessa saisi olla uusi tai suuri. Sellaiseen ei olisi varaa eikä tarvetta.

Se oli Anjan ainoa vaatimus, kun hän etsi itselleen seuraavaa kotia. Paikkakunnalla ei ollut väliä.

"Tuttava sanoi, että eräs mökki Inkeroisissa voisi sopia minulle. Sitten vain muutin."

Vuosi oli 2008. Lapin jälkeen Anja oli ensin asunut Kokemäellä, Satakunnassa, mutta taas tuntui siltä, että oli muutoksen aika.

Kun Anja sai koiratarhan valmiiksi talonsa pihalle, hän päivitti Facebookiin:

Sadepisaroita ropisee kattoon uuteen hopeiseen. Suojassa on hyvä olla, ei oo turvatonta siellä. Masut täynnä ruokaa, emo pennuillensa huokaa. On elo meillä auvoista, rakkaus on kaunista."

Kaikki oli hyvin. Anja oli jäänyt virallisesti eläkkeelle ja täytti 70 vuotta. Keski-ikää seuranneet vuodet olivat vahvistaneet halua ja tarvetta olla yksin.

Toisinaan, ehkä kerran kahdessa viikossa, ystävä kävi kahvilla. Jos kukaan ei käynyt, se ei haitannut.

Nuorempana Anjan mieleen tuli joskus, että pitäisi olla sosiaalisempi. Pienten lasten äitinä oli tuntunut syylliseltä nauttia pitkistä yksinäisistä koiralenkeistä. Eikö pitäisi mieluummin haaveilla siitä, että ehtisi askarrella lasten kanssa enemmän, Anja oli välillä miettinyt.

Ensin Lapissa ja sitten talossaan Inkeroisissa Anja opetteli ajattelemaan, että omassa seurassa saa viihtyä. Ei ole pakko kaivata koko ajan juttukaveria.

"Koiria pitää kouluttaa hyvällä, ja samaa tapaa olen yrittänyt käyttää itseeni. Itseen kannattaa suhtautua kivasti ja ymmärtäväisesti."

Anja laskee asuneensa puolet elämästään ilman mukavuuksia. "Kumppania olen joskus kaivannut kaveriksi veden kantamiseen. Telkkaria osaan katsoa yksinkin."

Anja täytti talossaan 80 vuotta. Hän ei olisi halunnut juhlia laisinkaan, mutta koirapiirien tuttavat järjestivät tapaamisen kahvilassa. Lapset onnittelivat puhelimessa ja kaverit Facebookissa.

Kun terassin katolle kerääntynyt lumi piti talvella saada pois, Anja kiipesi katolle vintin ikkunasta. Hän sitoi vyötärölleen narun ja sen toisen pään sisälle ovenkahvaan siltä varalta, että liukastuisi. Pihalla piti tehdä polkuja portille, vesipostille, puuvarastoon ja huussiin.

Viime talvena Anja huomasi, että ei enää jaksa käyttää lumikolaa. Lonkat kipeytyivät, ja käsissä tuntui olevan vähemmän voimaa.

Anja sai viimeisen talven polut luotua lumilapiolla.

Turvassa kerrostalossa

Kerrostalokodissaan Elimäellä Anja katselee tauluja ja miettii, mikä sopii mihinkin. Tyttärenpoika Samppa Batal kiinnittää ruuveja seinään. Hän on sama lapsenlapsi, joka 1980-luvulla lensi lappu kaulassa hauvamummin luo pohjoiseen hoitoon. On Sampan vuoro auttaa.

Anja sai uuden kodin avaimet kaksi kuukautta sitten. Kun hän käveli sisälle, askeleet kaikuivat huoneissa. Yöllä vessasta tullessaan hän kääntyi joskus väärään suuntaan, makuuhuoneen sijaan keittiöön tai olohuoneeseen.

Vanhassa talossa on vielä paljon pakkaamista ja kerrostalossa paljon purkamista. Anja yöpyy yhä useammin uudessa kodissaan. Vanhan kodin hän myy, kunhan saa sen tyhjäksi. Kiire ei ole.

Anja on huomannut monta asiaa, jotka ovat kerrostalossa eri tavalla. Ukkosella Anja ei enää ota töpseleitä irti ja ajattele, että toivottavasti salama ei iske lähelle.

Illalla Anja kävelee kylpyhuoneeseen ja menee suihkun alle. Hän ei valuta vettä kauhalla päälleen eikä mieti, että kohta vesi loppuu.

Anja ei enää murehdi ruohon kasvuvauhtia. Uuden kodin pihan nurmikon leikkaa huoltoyhtiö ja siksi nurmikko saa Anjasta kasvaa minkä jaksaa.

Pina-koira ei hauku, vaikka rappukäytävästä kuuluvat vieraat askeleet. Vanhassa talossa se haukkui aina, jos joku meni pihan läheltä ohi. Silloin Anja valpastui. Tuleeko joku? Kuka tulee?

Kerrostalossa Anja huomaa ajattelevansa usein: olen turvassa.

"Ajatuksen tajuaminen tuntuu hämmentävältä, koska en vanhassakaan kodissa pelännyt mitään. Vai pelkäsinkö kuitenkin, vaikka en huomannut pelkääväni?"

Kurvailua ratissa ja koko elämässä

Joskus Anja miettii hetken, että on oikeastaan aika vanha. 82-vuotias.

Ennen hän laski Oulankajokea kanootilla ja vaelsi 80 kilometriä Hautajärveltä Rukalle painava rinkka selässään. Nyt hän saattaa mennä päiväunille, vaikka olisi kävellyt vain kilometrin mittaisen koiralenkin.

”Enimmäkseen tuntuu ihanalta. Saan luopua asioista, mikä onni!”

"Välillä vanheneminen harmittaa", Anja sanoo.

Hän toistaa: Joskus se harmittaa.

Vanheneminen ei tunnu surulliselta tai pelottavalta. Harmittavaltakin vain joskus, kun ei jaksa tehdä jotakin kerralla loppuun asti kuten ennen.

"Enimmäkseen kaikki tuntuu ihanalta. Elämän kierto on se, mikä se on. Sitä ei voi väistää, joten sitä ei kannata alkaa surra."

Jos ei jaksa kantaa klapeja banaanilaatikolla sisälle ja virittää tulta sormet kohmeessa, voi muuttaa kerrostaloon ja säätää noin vain patteria kuumemmalle.

"En ajattele, että vanhetessa pitää luopua jostakin. Sen sijaan saan luopua asioista, mikä onni! Hitsit, minun ei enää tarvitse ryhtyä mihinkään, mitä en halua."

Anja ajattelee, että hänellä on vielä paljon tekemistä.

"Nimittäin elämästä nauttimista."

Ainakin hän aikoo matkustaa tuttavansa luokse Ilomantsiin kyläilemään.

Ehkä hän ajaa vielä kerran Lappiin, ajokortti on voimassa ja auto pihassa.

"Peppu alkaa kyllä puutua kolmen tunnin ajamisen jälkeen, mutta ei päämäärää kohti ole pakko posottaa kerralla. Pitkän matkan aikana ehtii kurvailla ja huilailla. Tämähän voi olla elämänohje laajemminkin?"

Ehkä Anja vielä ihastuu. Avioerosta on yli 30 vuotta, eikä vakavia seurustelusuhteita ole sen jälkeen ollut.

"Mitään ei ole hakusessa. Joskus mielessäni on kuitenkin käynyt, että hellä olkapää olisi kiva. Jakaisin mielelläni töitä ja ajatuksia, mutta nokikkain ei tarvitsisi joka päivä olla."

Ainakin Anja aikoo tulevaisuudessa maalata paljon tauluja, vuosikymmenien tauon jälkeen.

Hän on tuonut talon vintiltä erikokoisia maalauspohjia. Lisäksi tarvitaan öljy- ja akryylimaaleja. Paletti, jossa värejä sekoitetaan. Runsaasti pensseleitä värejä levittämään.

"Moni asia pysyy samana, vaikka koti muuttuu. Teen jauhelihasta yhä ruuaksi sörsselin ja nukun, kun nukuttaa."

Luonto vain muuttaa muotoaan

Lapsuuskodissa Kustavin saaressa Anja oli aina hevosmies. Hän ohjasi, kun hevonen veti heinäharavaa pellolla ja kun kypsä vilja vietiin puimalaan. Anja kuljetti kärryillä maitotonkat merenrantaan, sieltä ne haettiin meijeriin.

Tila oli annettu Anjan vanhemmille korvaukseksi menetetystä kodista Karjalassa. Anja oli kahdeksan kuukautta vanha, kun perhe matkusti härkävaunuissa Viipurista Suomen länsirannikolle.

Anja hiihti kouluun tai istui veneen kokassa, kun äiti souti. Hän ei pelännyt mitään, paitsi tulta.

Ala agronomiksi, jatka tilan pitämistä, ehdotteli isä. Anja ei halunnut. Hän halusi opiskella piirustusta Ateneumissa ja italiaa Helsingin yliopistossa.

Valmistuttuaan taiteilijaksi hän myi Stockmannin tavaratalon Romantica-osastolla italialaisia koriste-esineitä kuten kullattuja tuoleja ja vateja. Sitten joku kysyi Anjalta, miksei tämä hae mainostoimistoon töihin. Anja haki.

Anja piirsi työkseen ruusuja mainoksiin ja käveli muodin mukaisessa tuppihameessa ja tyköistuvassa neuleessa lounaalle lähikahvilaan. 1960-luvun lopulla radiossa soivat Fredin Kolmatta linjaa takaisin ja Beatlesin Yellow Submarine.

Se oli Suomen urbaanein ympäristö. Anja kaipasi jo silloin maalle.

Se ei ollut kaupunkilaisen epämääräinen, romanttinen haave. Lapsuuskodissa valo tuli öljylampuista ja eläimiä oli paljon. Anja tiesi, ettei maalla ole helppo elää.

"Olen aina tehnyt sen, mitä tarvitsee, mutta en ala kasvattaa perunoita, jos niitä saa halvemmalla kaupasta. Haluan olla luonnon keskellä, en hoitaa sitä."

Kun Anja sitten yli 40 vuotta myöhemmin asui vanhassa talossaan, hän ei perustanut kasvimaata. Hän istutti ruusupensaan ja alppiruusuja. Sitten jalokärhöjä, salkoruusuja, orvokkeja, akileijoja, tulppaaneja ja varjoliljoja.

Kukat kukkivat edelleen talon pihassa, mutta Anja ei niiden perään haikaile.

"Ei luonto hävinnyt mihinkään, kun muutin kerrostaloon. Korkeintaan se muutti vähän muotoaan."

Ikkunoista ja parvekkeelta näkyy nyt kookkaita koivuja, kuusia, komeasti haaroittunut mänty ja tuuhea terijoensalava. Puissa istuvat naakat, aamulenkillä vastaan tuli kaksi ihanaa, paksua rusakkoa.

Sepelkyyhky pesi vanhan talon kuusissa. Nyt Anja kuulee sepelkyyhkyn huhuilun parvekkeelleen.

13 vuotta vanhassa kodissa kului nopeasti. "Niinhän elämä kuluu."

Joku ovi aukeaa aina

Pyörä on keksitty jo, mutta entä sen lisäksi? Mitä vielä voisi keksiä?

Tämä on yksi Anjan uskallusajatuksista. Hän ajattelee, että maailma olisi mahdoton paikka, jos kukaan ei uskaltaisi kokeilla mitään uutta.

Muita mottoja on seitsemän:

1. Kaikenlaisen elämän voi aloittaa missä tahansa iässä.

2. Ole oikeudenmukainen myös itsellesi.

3. Pyri aina pois pahasta mielestä hyvää mieltä kohti.

4. Älä anna muiden vaikuttaa liikaa siihen, mitä teet.

5. Lannistukseen ja pelkoon ei voi jäädä, pitää hakea reitti niistä ulos.

6. Jokin ovi aukeaa aina.

7. Jos tulee hätä, soita yksykskahteen.

Yksi Anjan motoista on: pyri aina kohti hyvää mieltä.

Uudessa kodissa Anja sovittelee seinälle presidentti P. E. Svinhufvudin ja Ellen-rouvan muotokuvia. He olivat hänen äitinsä isovanhemmat.

"Sainkohan verenperintönä asenteeni, että menen vaikka läpi harmaan kiven? Ukko-Pekkakin karkotettiin Siperiaan, mutta hän tuli toimeen tilanteen kanssa."

Anja muistaa vielä yhden moton:

Ihmiset ovat pohjimmiltaan aika samanlaisia. Ketään ei pidä kumartaa, mutta kaikkia pitää kunnioittaa.

Naisille, jotka kulkevat omia polkujaan

Itse kootut Ikean hyllyt lähtevät vanhasta talosta kierrätykseen. Anja ei halua uuteen kotiin paljon tavaraa. Karsimisessa on periaate: talteen se, mistä itse tykkää.

Siksi uuteen kotiin tulee pöytä, jonka isä osti lahjaksi Anjan ensimmäiseen omaan mainostoimistoon. Samoin äidin vanha kapioarkku.

"Tavaroiden suhteen tulee täydellinen puhdistus! Ihanaa!"

Anja ei säilyttänyt tyttäriensä kuvia kehyksissä kirjahyllyssä, kun asui talossaan, eikä hän tee niin kerrostalossakaan.

"En ole sen sorttinen ihminen. Lapset ovat jokaisena päivänä mielessäni, vaikka kuvat eivät ole esillä."

Kuvapinot ovat laatikoissa. Lapsenlapsia on kahdeksan ja lastenlastenlapsia kolme.

Kun toinen tyttäristä valitti pienenä tylsyyttä, Anja antoi hänelle usein tyhjiä tulitikkurasioita ja paperiliimaa ja sanoi, että rakenna jotakin. Toisen tyttären hän otti vähän isompana mukaansa koiraleireille.

"Näin, että he ovat keskenään erilaisia. Kukin tarvitsee omanlaistaan rohkaisua."

Kun tulitikkurasioita saanut tytär tahtoi lopettaa opiskelun peruskouluun, se sopi Anjalle. Tytär lähti au pairiksi Englantiin, sai kielitaidon ja uran matkaoppaana. Toiselle sopi taksikuskin työ.

"Olen kulkenut omia polkujani, mutta lapsetkin ovat saaneet mennä omiaan. Ei äitiys tarkoita, että täytyy uhrata perheelle kaikki ja pitää tiukasti kiinni lapsistaan. "

Anja muistaa myös jokaisen elämänsä koiran: Patu, Ritu, Api, Taru, Anico, Santtu, Perttu, Steppi, Tessa, Paul, Nappe, Acu, Muumi, Pina, Tata, Nicy, Roope, Taiga.

"Olen tarvinnut koiria niissä hetkissä, jolloin olen ollut aivan yksin. He ovat olleet pelastusrenkaitani."

Jäljellä on yksi. Pina on 12 vuotta ja kuusi kuukautta vanha ja vie Anjan ulos kolme tai neljä kertaa päivässä.

Poronsarvet Anja löysi Sallan metsistä. "Minulla on monta ihanaa muistoa ja salaisuutta, joista en kerro kenellekään."

Kun omat voimat alkavat joskus tulevaisuudessa olla lopussa, Anja haaveilee voivansa mennä metsään.

"Tai erämaahan, kuten jotkut intiaanit. He istuvat siellä yksin, kunnes kuolevat. Kuulostaa rauhalliselta ja itsenäiseltä. Vaikka tuskin tulee toteutumaan."

Lapista Anja toi itselleen hautakiven. Se on jalkapalloa suurempi, painava kvartsikivi. Talossa hän säilytti kiveä maassa ulkorappusten vieressä, nyt kerrostalossa parvekkeella.

Elämä on uskaltamista varten

Anjan pikkusisko oli 17-vuotias, kun hän ja Anjan veli kävivät katsomassa Charlie Chaplinin Sirkus-elokuvan Helsingissä.

Kotiin palatessa elokuvasta intoutunut sisko temppuili kotirapussa hissiä odotellessaan. Hissikuilua suojaava turvaverkko ulottui vain puoliväliin oviaukkoa. Sen päälle sisko kiipesi.

Hissi tuli alas, sisko jäi puristuksiin ja kuoli.

Anjan isoveli oli 27-vuotias, kun hän oli hakemassa pienlentokonetta Tanskasta. Uuden koneen mittarit olivat kenties kuljettajalle vieraita, tai sitten lumisade sumensi näkymän.

Kone putosi ja veli kuoli.

Vain Anja jäi sisaruksista eloon.

Siksikin Anja on halunnut olla rohkea ja haluaa olla yhä. Elämä kuluu niin nopeasti, hän ajattelee.

Anjan mielestä elämää ei kannata tuhlata pelkäämiseen. Elämä pitää käyttää uskaltamiseen.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 18/2021.

Haluatko tietää, mitä Anjalle kuuluu nyt, kesällä 2023? Elämässä on ainakin kaksi ihan uutta asiaa ja paljon uusia unelmia. Lue Anjan tuoreet kuulumiset Kodin Kuvalehdestä 14/2023! Se ilmestyy 5. heinäkuuta. Tilaajana voit lukea jutun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet-palvelua.