Hannan ja Johanneksen tapaamiset menevät aina siihen, että he alkavat suunnitella tulevia teoksiaan.
Hannan ja Johanneksen tapaamiset menevät aina siihen, että he alkavat suunnitella tulevia teoksiaan.

Muusikko Johannes Brotherus on tehnyt yläkouluikäisestä asti musiikkia äidilleen, koreografi Hanna Brotherukselle. Kun he tekevät yhdessä töitä, he halaavat joka päivä. Perhekuvioita-sarjassa Hanna ja Johannes kertovat suhteestaan. 

49-vuotiaalla koreografilla ja tanssitaiteilijalla Hanna Brotheruksella on neljä lasta: Robert, Johannes, Amos ja Elsa. Lasten isä on muusikko, äänisuunnittelija Antti Ikonen. Nykyinen puoliso Mikko Kuustonen.

”Kun Johannes oli ala-asteella, huolestuin, harrastaako hän riittävästi liikuntaa. Hänen veljensä ajelivat fillareilla ja loikkivat ulkona kavereiden kanssa, mutta Johannes vaikutti epäfyysiseltä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Vein hänet pelaamaan jalkapalloa. Yhden matsin jälkeen Johannes kertoi, että oli ihan tylsää, ja sitten vielä se pallo tuli kovaa päähän. Kysyin, että etkö nähnyt palloa? 'No kun juuri sillä hetkellä lauloi se ihana lintu!'

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jalkapalloilu loppui siihen.

Ensimmäisen positiivisen raskaustestin tein samana päivänä kun valmistuin Teatterikorkeakoulusta. Johannes on toinen lapseni. Hän liikkui vatsassa ihmeen pyöreästi ja pehmeästi.

Tuli ensi-ilta ja lapsi ja ensi-ilta ja lapsi. Seitsemän vuoden aikana saimme kolme poikaa ja yhden tytön.

Tuli ensi-ilta ja lapsi ja ensi-ilta ja lapsi. Seitsemän vuoden aikana saimme kolme poikaa ja yhden tytön. He kaikki halusivat esiintyä.

Kun teimme lasten kanssa tanssiproggista Kaapelitehtaan Pannuhallissa, 8-vuotiasta Robertia ja 3-vuotiasta Amosta houkutteli treeneissä eniten tila. Kun silmä vältti, he lähtivät hyppimään jonnekin.

6-vuotias Johannes pysyi vieressäni ja kertoi taiteellisia ideoitaan.

Kun sanoin, että juokse diagonaalissa ja katso tuonne, hän alkoi miettiä, että entä jos tulisin kuitenkin takaperin. Häntä kiinnosti jo silloin myös teosten rakentaminen.

En halunnut laittaa heitä alle neljävuotiaina päiväkotiin, eivätkä hoitopäivät voineet olla niin pitkiä kuin taiteilijan työpäivät.

Se, että lapset ovat esiintyneet teoksissani pienestä asti, oli minulle myös sellainen 'ota heidät mukaan tai kuole' -tyyppinen ratkaisu. En halunnut laittaa heitä alle neljävuotiaina päiväkotiin, eivätkä lasten hoitopäivät voineet olla niin pitkiä kuin taiteilijan työpäivät.

Minulla oli voimakas tarve suoda lapsilleni aito lapsuus, jossa soitetaan, leikitään ja leivotaan aamuisin voimaleipää. Halusin antaa heille kaiken hyvän, minkä olen saanut ja myös todella nähdä heistä jokaisen.

Ennen unta minulla ja Johanneksella oli aina oma hetki kahdestaan ja iltarukous. Samanlaisen hetken pidin jokaisen lapseni kanssa.

Lucian päiväksi ompelin pojille tähtipoikapuvut, leivoin pullaa ja kävimme sairaalan vanhustenosastolla esiintymässä. Ei se liittynyt mihinkään, ihan perheenä mentiin.

Lohikäärmepuku oli suuritöinen, siinä Johanneksesta näkyi vain silmät.

Ompelin myös valtavasti eläinasuja. Lohikäärmepuku oli suuritöinen, siinä Johanneksesta näkyi vain silmät. Mutta kun hän toivoi sitä niin kovasti!

Jatkuvasti kuljimme kodin ja musiikkiopiston väliä. Johannes ja Elsa soittivat viulua, Robert kitaraa ja Amos selloa. Jokaisella oli kaksi omaa soittotuntia viikossa ja lisäksi ryhmätunti. Suzuki-menetelmään kuului vielä se, että joka päivä harjoitellaan aikuisen kanssa kotona ja aikuinen on mukana tunneilla.

Sitten poljin fillarilla toiselle puolelle kaupunkia hakemaan luomuavokadoa, koska halusin tehdä kaikki lastenruuat itse ja piti olla kotona tehtyä leipää ja kotona tehdyt vaatteet, siis silitetyt vaatteet!

Aika hullua.

Mutta voiko toista rakastaa liikaa?

Väsyin salakavalasti. Tuli lasten murrosiät, ero lasten isästä, olivat rankat vuodet, jolloin lisäksi pikkusiskoni kuoli. Silloin joogasin ja ajattelin, että minulla on vain tämän yhden maton verran sitä, mitä voin kontrolloida.

Johannes otti kantaakseen sisarustensakin huolia. Perheen toisena lapsena hänellä on sovittelijan rooli. Hänen kanssaan on myös helppo olla, sillä hän ei yritä muuttaa toista. Hän kuuntelee.

Vuonna 2013 Johannes oli hetken ajan etäällä minusta, etäämmällä kuin milloinkaan aiemmin. Hän teki rankan elokuvaroolin Pirjo Honkasalon viisaassa ohjauksessa.

Johannes on työkaverina kannustava, eikä ikinä heitä hanskoja tiskiin.

Betoniyön ensi-illan jälkeen huusin suoraa huutoa. Tuntui niin raastavalta ja ylpeältä nähdä, kuinka Johannes oli käsitellyt oman maailmansa vaikeita asioita ja itsenäistynyt. Nyt napanuora on katki ja niin sen pitääkin olla.

Johanneksen kanssa tapaamme eniten töissä. Työkaverina hän on kannustava, eikä ikinä heitä hanskoja tiskiin. Kun hän tulee harjoituksiin, hän halaa minua. Koskaan emme vain kaukaa moikkaa. Kun hän lähtee, me halaamme.

Siinä hetkessä on se sanaton, syvä rakkaus, joka on aina olemassa."

19-vuotiaalla näyttelijällä ja muusikolla Johannes Brotheruksella on Kuumaa-yhtye, joka valmistelee esikoisalbumiaan. Johannes säveltää musiikkia äitinsä tanssiteoksiin, viimeisimpänä teokseen Himo, jonka ensi-ilta on Kansallisteatterissa 27.8. Johannes asuu yksin Helsingin Hakaniemessä.

"Kun olin 3-vuotias, tsekkiläinen hepokattipiirretty kolahti kovaa. Meillä ei ollut televisiota, mutta vaatehuoneessa pystyi katsomaan muutamaa vanhaa VHS-videota, joten luuppasimme tätä animaatiota. Siinä on pikkuruinen hepokatti, joka saa viulua soittamalla asiat lentämään ja liikkumaan.

Päätin, että viulu on siisti juttu, ja sen soittaminen pitää aloittaa heti. Puhuin viulusta vanhemmille yhä uudestaan, ja he veivät minut Käpylän musiikkiopistoon.

Hanna ja Antti ovat aina tehneet kaikkensa, jotta minä, Roba, Amos ja Elsa pääsisimme tekemään sitä, mitä haluamme.

Koskaan Hanna ja faija eivät sanoneet, että tehkää taidetta. Ennemminkin he ovat muistuttaneet, että on olemassa sellainen asia kuin kuukausipalkka.

Koskaan Hanna ja faija eivät sanoneet, että tehkää taidetta. Ennemminkin he ovat muistuttaneet, että on olemassa sellainen asia kuin kuukausipalkka.

Kun tanssin pienenä Hannan teoksissa, tuntui kuin kodin hauskanpito olisi siirtynyt vain toiseen tilaan. Faija teki musiikkia Hannalle, ja harjoituksissa oli rehellinen perheyrityksen tunnelma – ei yhtään sellaista, että laitetaan apinat lavalle.

Se johtui varmaan Hannan työtavasta. Hän käsitteli meitä lapsia yhtä kunnioittavasti kuin muutakin työryhmää.

Oli luontevaa olla mukana Hannan teoksissa, sillä Hannan työ oli siellä, missä hänkin oli. Nykyään huomaan tämän omassa elämässäni: luovasta työstä ei pääse irti.

Öisin saatan säpsähtää hereille, sillä olen saanut maailmanluokan idean. Kun sitten aamulla kuuntelen näitä melodiakuljetuksia puhelimeni sanelimesta, ajattelen, että mielipuolista kamaa! Joskus öiset assosiaatiot ovat tosin teräviäkin.

Hanna tekee tätä samaa, näpyttää puhelimen muistiota kesken unien.

Kun me lapset olimme pieniä, jokainen meistä harjoitteli soittoläksynsä ennen päiväkotiin tai kouluun lähtöä: viulua, selloa, kitaraa. Kuulokuva kämpässä aamuseiskalta oli varmaan kreisi! Aamutuimaan soittaminen jatkui monta vuotta.

Koti oli sirkus, jossa kaikki esiintyivät omalla tavallaan.

Kesäisin soitimme yhdessä pihalla, ja olohuoneessa leikimme katusoittajia. Puimme Hannan päähän huivin, ja hänen piti olla torimummo. Siihenkin rooliin hän eläytyi, sillä hän on eläytyjä.

Koti oli sirkus, jossa kaikki esiintyivät omalla tavallaan. Perhe-elämämme ei perustunut siihen, että istutaan kello viideltä päivällispöydässä ja kaikkien pitää kertoa korrektisti, miten menee.

Hannalla oli aito vimma tietää, mitä meille oikeasti kuuluu. Hänellä olikin sellainen linjanveto, että tunteet pitää tuoda ulos. Sillä ei ole väliä, miten, kunhan fiilikset näytetään. Jos et jaksa puhua, kirjoita vaikka post-it-lappuja vessan seinään.

Hannan oma ulosanti on isoa. Hän pystyy kiihtymään nollasta sataan, mutta pitkävihainen hän ei ole. Hän ei jaksa minkäänlaista paikallaanolemista.

Hanna oli 13-vuotiaille jätkille suuri hahmo, mikä näin jälkeenpäin ajateltuna on paljon parempi kuin se, että äitini olisi näkymätön ruuanlaittaja.

Joskus teininä nolotti, kun Hanna tuli heittämään yläfemmat kavereilleni. Hanna oli 13-vuotiaille jätkille suuri hahmo, mikä näin jälkeenpäin ajateltuna on paljon parempi kuin se, että äitini olisi näkymätön ruuanlaittaja.

Kun olisi pitänyt päättää, asunko äidillä vai faijalla, ulkoistin itseni siitä yhtälöstä. Muutin pois kotoa, kun olin lukion toisella luokalla.

Muuton jälkeen suhde Hannaan muuttui ratkaisevasti. Hän ei ollut enää huoltaja, vaan siisti tyyppi, joka pitää pyörät pyörimässä omassa päässään ja tekee paljon duunia.

Joskus Hanna tekee töitä liikaakin. Silloin hän käy kiepeillä – hän on esimerkiksi halunnut teoksen äänimaailmaan hiekkapaperifiiliksen, eikä siinä nyt ole vielä hiekkapaperifiilistä.

Tunnen hänet niin hyvin, että pystyn kääntämään peilin hänen eteensä: katso, ei tämä ole niin vakavaa!

Taakan putoaminen aiheuttaa yleensä sen, että alkaa naurattaa. Sitten muistamme, ettei me olla näiden töiden takia edes syöty eikä nukuttu, kumpikaan. Ihan koomista!

Vaikka Hanna on nykyään työkaverini, hän on myös äiti, jota välillä huolestuttaa, kuinka jaksan.

Olemme aika samanlaisia. Vaikka Hanna on nykyään työkaverini, hän on myös äiti, jota välillä huolestuttaa, kuinka jaksan kaiken paahdon keskellä.

Silloin hän tulee oveni taakse leivän kanssa ja sanoo, että syö.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Sisältö jatkuu mainoksen alla