Kangaskeräilijä Katja, 47: ”Armi Ratian käytössä olleet lakanat ovat minulle myyttinen esine”

”Olen tavallisesta työläisperheestä, eikä kotonamme ollut Marimekkoa. Äitini suorastaan inhosi sitä ja sanoi, ettei ikinä panisi päälleen Marimekon vaatteita. Luin paljon isäni kainalossa, hän puhui Kekkosen ajasta ja Neuvostoliitosta. Se sai minut kiinnostumaan menneisyydestä.

Seiskaluokalla tutustuin koulukaveriini, tulevaan taiteilijaan Matti Pikkujämsään. Biologian tunnilla takapenkissä Matti näytti minulle Marimekkoilmiö-kirjaa. Siinä oli tajunnanräjäyttäviä kuvia ja voimakkaita kuvioita. ’Mikä ihme tuo on?’ päivittelin, kun näin kuvan sinipunaisesta kuviosta. Reunassa luki Maija Isola Seireeni 1965. Limingassa oli vain yksi kirpputori, jonka laareihin ihmiset toivat vanhoja vaatteita. Siskoni vei minut sinne, vaikka äiti piti tavaroita likaisina. Löysin Seireenin, ja siitä innostus lähti. Kangas on minulla edelleen tallessa.

"Joillekin kangas on pöytäliina, minä näen siinä Iivana Julman, venäläistä ornamenttitaidetta, poptaidetta tai modernistista lyriikkaa."

Jos vanhemmillani oli asiaa Ouluun 30 kilometrin päähän, lähdin aina mukaan kiertämään kirpputoreja. Löysin esimerkiksi legendaarisen ruskeavalkoisen Kaivon. Ihmiset eivät arvostaneet punaisia ja ruskeita kankaita, ja niitä löytyi markalla tai 50 pennillä. Niihin oli varaa lama-aikanakin. Vanhempani erosivat, ja isästäni tuli yksinhuoltaja. Visuaalisesti ihanat värit ja muodot toivat lohtua.

”On käsittämätöntä, että joillekin kankaat ovat vain ikkunaverhoja. Minulle ne ovat unelmia paremmasta maailmasta.”

17-vuotiaana muutin omaan asuntoon Ouluun ja kävin joka päivä koulun jälkeen kirppiksellä. Pääsisinpä aikakoneella sinne! Siellä olisi designtavaraa, josta en silloin tiennyt. Ompelin itselleni lakanat Marimekon Villikaali-kankaasta.

Ihannetalona Marimekon kartano Bökars

Aloin opettaa kitaransoittoa ja myin kahdeksan kesää savukaloja ja mansikoita peltikopista. Kaikki rahat menivät Marimekon liikkeeseen, kun ostin tasaraitapaitoja, tunikoita ja arkkitehtilaukun. Kun Iloinen takki tuli, maksoin siitä järjettömän rahasumman, 550 markkaa. Matilla oli koulussa jokapoikapaitoja. Meille naurettiin, mutta se oli meidän juttumme.

Yhtenä aamuna pyöräilin kouluun Pohjan Some -liikkeen ohi, ja ikkunaan oli ilmestynyt sinikeltainen Unikko. Meinasin kaatua – ei voi olla totta, onko Unikko tullut uustuotantoon? Minulla oli jo monia värejä Unikkoa. Siinä vaiheessa Kirsti Paakkanen oli ostanut Marimekon, ja alkoi onneksi Marimekon uusi kausi. Samaistuimme Matin kanssa voimakkaaseen tahtonaiseen ja tutustuimme muutenkin Marimekon elämänfilosofiaan niin kuin Armi Ratia oli sen ajatellut. 1960-luvun lopulla visioitiin kokonaista Marikylää. Ideologiaan kuului, että siellä Marimekon työntekijät viettäisivät onnellista, luovaa ja vapaata elämää. Se kävi taloudellisesti mahdottomaksi, mutta me ihastuimme. Syntyi kuitenkin Marimekon kartano Bökars Porvooseen 1920-luvun hirsitaloon, jossa Marimekkoa markkinoitiin ulkomaisille ostajille. Siitä tuli ihannetaloni.

Opiskeluaikanakin ostin aina Marimekon vaatteita ja ikkunoissani oli Marimekon verhot. Kun sain lapsia, ensimmäisenä Mairen vuonna 2001, kankaat saivat uuden merkityksen. Vaikka rahaa ei ollut paljon, lapsilla oli aina Marimekon vaatteita.

Kokoelman helmi ovat Armi Ratian käytössä olleet Dombra-kuosiset lakanat.

Vintagekankaiden myyttinen puoli

Myyttinen esine minulle ovat Armi Ratian käytössä olleet lakanat. Armi Ratian tytär myi kahdet Dombra-kuosiset pussilakanat ja tyynyliinat minulle. Toiset lähetin lahjaksi Matille.

Uudemmassakin Marimekon tuotannossa on hienoja kankaita, mutta vintagekankaan tuntu on erityinen, jämäkkä ja tiivis. En tiedä, voiko väripintaa fyysisesti tuntea, mutta sielullisesti voi, niissä on henki. On käsittämätöntä, että joillekin kankaat ovat vain ikkunaverhoja. Minulle ne ovat unelmia paremmasta maailmasta.”

Lue koko juttu uudesta Kodin Kuvalehdestä 19/23. Voit lukea lehden myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua!