Toimittaja Anne Rikama napsii kännykkänsä kameralla kuvia enemmän kuin hänen perheensä välittäisi.
Hiplaan sitä ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Se on matkan varrella hieman jo rähjääntynyt mutta älykäs ja niin tuttu. Pyyhkäisen sormella nuhjuista pintaa, hymyilen hellästi ja välillä kurtistan kulmiani. Joskus nauran ääneen.
Myönnän heti: olen kännykkäriippuvainen ja usein ärsyyntynyt siitä. Viha-rakkaus-akselilla suhteeni kännykkään asettuu rakkauden puolelle.
Sillä juuri siitä on kyse, rakkauden välikappaleesta. Ei uusista peleistä tai hienoista sovelluksista vaan siitä, että luuri laukussani tuo kaukanakin reissaavan armaan lähelle.
Parilla näpäytyksellä näen näytöltä lasteni iloiset ilmeet kesän mölkkyturnauksessa ja voin tsempata leikkausta jännittävää tuttavaani. Tallessa ovat muutamat tärkeät tekstarit kuten isäni viimeiset viestit sairaalasta, korvaamattomat aarteet.
Kännykkä soittaa lempimusiikkiani, neuvoo ajoreitit ja viihdyttää kissavideoilla, missä ikinä liikunkin. Miten niin ennen matkapuhelimia oli kaikki muka paremmin?
Älykkäinkään puhelin ei saa eikä voi korvata ihmistä. Ikävän hetkellä kapula kourassa tuntuu kuitenkin hyvältä, vähän kuin puristaisi ystävän kättä. Tärkeät tyypit ovat kosketuksen päässä.
