Juhlapäivät pysäyttävät eteenpäin ryntäävän ajan, kirjoittaa Anna Krogerus.
JOULUNA PALAAN pisteeseen, jossa ovat läsnä kaikki eletyt joulut.
Tuoksut, laulujen sanat ja kuusenkynttilät hipaisevat syvältä. Näin on aina ollut. Tässä minä olen kokonaan. Tässä on tämänvuotinen joulu ja tässä ovat kaikki joulut. Siksi tässä ovat myös kaikki he, joita en enää kuusen ympärillä näe.
"Nuoruudessa joulukin tuntui hetkeksi menettävän merkityksensä."
Lapset rakastavat toistoja. Nuoret hamuavat uutta ja tuntematonta. Nuoruudessa joulukin tuntui hetkeksi menettävän merkityksensä: hirveä hössötys yhdestä pitkästä viikonlopusta. Kun ikää tulee ja vuodet vierivät, palaamisen paikkoja tarvitsee taas.
Tarvitsen vanhoja ystäviä, tuttuja maisemia ja vuodenkiertoon kuuluvia juhla-aikoja. Ne pysäyttävät eteenpäin ryntäävän ajan. Yhtä tärkeää kuin on kesäisin päästä palaamaan lapsuuden mökkirantaan, on viettää perheen kanssa vuoden pimeimmän kohdan juhlaa, joulua.
LAPSUUDESSANI JOULUUN kuului paljon perinteitä. Sytytettiin adventtikynttilöitä, tehtiin jouluruokia, leivottiin pipareita, keitettiin karamelleja, kirkossakin käytiin.
Tärkeää oli myös kaikki jouluun liittyvä kauneus. Kodin pukeminen juhlapukuun. Siivoaminen ja koristelu. Kynttilät ja tähtitaivas.
"Tietysti tärkeitä olivat myös lahjat."
Tietysti tärkeitä olivat myös lahjat – siitäkin huolimatta, että viisivuotiaana laadin piirustuksen, jonka toisella puolella olivat kuvattuina kaikki joulun ihanuudet, lahjat, herkut ja kuusi, ja jonka alle olin harakanvarpaillani pusertanut tekstin: IHMISTEN LUULEMA JOULU. Piirustuksen kääntöpuolella oli seimiasetelma ja teksti: OIKEA JOULU. Salaa kai hyvittelin syyllisyyttäni siitä, että tietenkin lahjat olivat odotuksen täyttymys, vaikka aikuiset muuta koettivat opettaa.
KAIKKEIN TÄRKEINTÄ lapsuuden jouluissa oli kuitenkin se, että silloin aikuiset oikeasti hetkeksi riisuivat aikuisuutensa, vakavuutensa, kiireisyytensä ja kireytensä. He asettuivat lasten kanssa yhteiseen piiriin ja leikkivät joulun sadun ihan tosissaan, pukkeineen päivineen. Kokemus kantaa ja siirtyy eteenpäin. Me todella olemme yhdessä siinä kohtaa, kun joulu on.
"Kohotan puoliksi täyden glögimukini joulun ja valon paluun kunniaksi."
Keskitalven juhlaa on vietetty täällä pohjoisessa jo kauan ennen kristinuskon aikoja. Vanhoja perinteitä muistelemme, kun perheeni kanssa sytytämme pihalle joulutulet, ison aattoillan nuotion, joka symboloi auringon paluuta.
KAIKKI EIVÄT JOULUSTA ja sen mytologioista piittaa. Jos koko juhla ahdistaa, voi vetää peiton korviin ja luottaa siihen, että huomenna päivä on taas kukon askeleen pidempi. Valo voittaa pimeyden, vuodenkierrosta toiseen.
Glögimuki puoliksi tyhjänä voisi tähän tietysti myös todeta, että riippuu siitä, mistä suunnasta asiaa katsoo. Yhtä lailla pimeys ja loska voittavat lyhyen ja kauniin kesän, yhä uudelleen. Minä kumminkin kohotan puoliksi täyden glögimukini joulun ja valon paluun kunniaksi. Sitä paitsi: Myös pimeä aika on valon aikaa. Kuutamo lumella jouluyönä on ihmeellisin valaistus, jonka olen kokenut. Ja silloinkin, kun maa on musta ja vettä lotisee aamusta iltaan, on vielä jäljellä valoa, sisäistä, salaista valoa, jota kohti kaamoksessa käännytään.
USKOKAA POIS, kuluneimmat joululyriikat ovat niin kuluneita siksi, että aina tulee uusia sukupolvia, jotka löytävät ne ja joulurauhan sydämestä.
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2017.
