On kummallinen ajatus, että eletty elämä ei saisi näkyä ihmisestä. Yhtä kummallista olisi, jos joku kävisi ruiskumaalaamassa syksyisiä pihapuitaan vihreällä, kirjoittaa Anna Krogerus.

Esikoisen uusi luokkakaveri pyöräili ohitsemme, kun kävelimme kylänraittia päiväkodille päin. Minä könkkäsin kyynärsauvoineni jalka kipsissä. Esikoinen oli mukana vain avustajana, hänen oli määrä työntää kuopus rattaissa kotiin.

”Onks toi sun mummo?”

”No eiku äiti.”

Siinä vaiheessa oli pakko puuttua puheeseen:

”Ai, luulitko mua mummoksi, kun mulla on nää kepit?”

”No ei, kun sun tukka on tollanen.”

”Ai harmaa, vai?”

”Niin.”

Poika jatkoi iloisesti keulien matkaansa aavistamatta lainkaan, että erään keski-ikäisen äidin mummoneitsyys oli juuri mennyt. Wikipedia ei tunne käsitettä, mutta tarkoitan hetkeä, jona naista ensimmäisen kerran luullaan jonkun mummoksi. Laskeskelin nopeasti, että ollakseni esikoiseni ikäisen lapsen mummo minun olisi pitänyt saada lapsi 17-vuotiaana ja hänen taas saada lapsi samassa iässä.

Mutta totta. Harmaita on, enkä välitä värjätä niitä piiloon. Huomasin ensimmäiset harmaat hiukseni jotakuinkin kolmevitosena, kun vanhempi tyttäreni oli vastasyntynyt. Se tuntui kuin merkiltä. Nuorempana olin kyllä värjännyt tukkaani ihan vain vaihtelunhalusta ja ehkä myös siksi, että ohut tukka näytti hetken komeammalta värjättynä. Olin saanut tyttären, en siis ollut enää tyttönen. Ajattelin, että harmaat hiukset ovat elämänkokemukseni kruunu, jota en halua piilotella.

En myöskään halua opettaa lapsilleni, että naisen vanheneminen on jotenkin hävettävä, peiteltävä asia. Harva myöntää, että olisi. Silti botoxia ja pakkelia kuluu rutkasti sen kätkemiseen, että vuodet vierivät. Ikinuorekkaan olemuksen vaaliminen on kova homma. Ja iso bisnes.

Poikkeuksellisen kauniilla tai komealla ulkomuodolla saa paljon huomiota ja muutakin hyvää aivan ilmaiseksi. On ymmärrettävää, että siihen takertuu. Toisaalta tunnen kuvankauniita ihmisiä, joille kauneus on aina ollut vankila. Kaunottarella voi olla vahva kokemus siitä, ettei hänen sisintään ole koskaan nähty. Silloin vanheneminen voi olla helpottavaakin.

"Kuopuksemme täyttää pian kaksi ja aion lopettaa imetyksen. Koska olen kymmenen viime vuotta ollut lähes katkotta joko raskaana tai imettänyt, siirtymä on minulle merkityksellinen."

On kummallinen ajatus, että eletty elämä ei saisi näkyä ihmisestä. Yhtä kummallista olisi, jos joku kävisi ruiskumaalaamassa syksyisiä pihapuitaan vihreällä. Aivopestäänkö meitä ikuisen nuoruuden ihanteeseen, jotta kauneusbisnes kannattaisi? Kertooko se kulttuurimme kyvyttömyydestä käsitellä kuolemaa?

Suunnittelen parhaillaan juhlia. Kuopuksemme täyttää pian kaksi ja aion lopettaa imetyksen. Koska olen kymmenen viime vuotta ollut lähes katkotta joko raskaana tai imettänyt, siirtymä on minulle merkityksellinen. Tunnen tarvitsevani jonkinlaisen rituaalin päästäkseni tästä elämänvaiheesta eteenpäin.

Kutsun juhlaa ”Kuutamojuhlaksi”. Sen on tapahduttava täydenkuun yönä, koska astun naisen elämäni jälkipuoliskolle. Kuu on täyttynyt, samoin syli. Nyt alkaa kuun vähenemisen aika, salaperäinen ja viisas vanhenevan naisen elämä.

En halua romantisoida vanhuuden vaivalloisia puolia. Muistan, miten äitini kummitäti kerran puuskahti kremppoihinsa kypsyneenä: ”Mä olen niin kyllästynyt olemaan vanha!”

Jokaisessa elämänvaiheessa on rikkautensa ja raskaat puolensa. Yksi siirtymäriitin tärkeä merkitys onkin kääntää vääjäämätön haluttavaksi. Suhteessa vanhenemiseen meidän on opittava se taito uudelleen.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/17.