Matkustaminen ei aina avarra, mutta joskus se pakottaa katsomaan peiliin, huomasi toimittaja Anna Sillanpää.

JUTTELIN BAARISSA ihastukseni kanssa. Olin 18-vuotias, puheenaiheet alkoivat ehtyä ja pelkäsin paljastuvani tylsäksi. Päätin avautua: "Sain just ajokortin."

Ei vaikutusta.

"Pääsin läpi neljännellä kerralla", lisäsin, vain ollakseni jotenkin jännä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Miehen katse terästyi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Wau", hän huokaisi.

"Sun on pakko olla tosi taiteellinen."

Pidin selityksestä. Pidin siitä niin paljon, että kerroin surkeasta ajokyvystäni siitä lähtien aina, kun yritin tehdä vaikutusta poikiin.

Selitys oikeutti minut pysymään pelkurina.

Vuosien mittaan minut valtasi ajokammo. Päättelin, että koska sähläsin inssiajoni, olen synnynnäisesti ajokyvytön. Jos ajan, todennäköisesti kuolen tai tapan. Luonto on tarkoittanut minut bussiin.

Pidin ajokyvyttömyyttä persoonallisuuteni piirteenä. Selitys oli kätevä, sillä se oikeutti minut pysymään pelkurina. Muuten minun olisi täytynyt uskaltautua liikenteeseen, sietää epävarmuuteni ja mokailuni.

ETELÄ-AFRIKASSA julkista liikennettä ei ole. Ilman autoa en pääse edes kotipihastani ulos.

Kun muutin tänne, en voinut enää olla minä. Minun piti lakata olemasta oma nössö itseni ja muuttua tyypiksi, joka ajaa. Ajatus tuntui mahdottomalta.

On helpompi pahoitella huonoja puoliaan kuin luopua niistä.

En ollut ylpeä ajokammostani, olin vain kiintynyt siihen. Se oli tavaramerkkini, aivan kuten ihmisellä, joka väittää olevansa synnynnäisesti huono ruuanlaittaja tai luontaisesti suorasuinen, eikä voi siksi millään laittaa ruokaa tai olla mukava.

On paljon helpompaa pahoitella huonoja puoliaan kuin luopua niistä. Avuttomaksi heittäytyvän rinnalla on aina joku, joka ajaa tai kokkaa hänen puolestaan, ja se vasta kätevää onkin.

Afrikassa minun oli pakko alkaa ajaa, vieläpä tien vasenta puolta. Suunnasta en stressannut, enhän osannut ajaa oikeallakaan.

Kun käynnistin auton ensimmäistä kertaa, päätin jättää tunteeni kotiin. Ajaisin pelkällä järjelläni. Leikkisin olevani robotti, joka on ohjelmoitu ajamaan Spar-ruokakauppaan ja takaisin tuhoamatta mitään elollista.

Nykyisin melkein nautin ajamisesta.

Onnistuin. Olin tylsä ja tavallinen kuski. En hengenvaarallinen enkä erityisen taiteellinen. Ajokyvyttömyyteni ei ollutkaan johtunut aivojeni hillittömästä luovuudesta vaan laiskuudestani. En ollut viitsinyt opetella.

Nykyisin melkein nautin ajamisesta. Tai ainakin siitä, että minulla on itsestäni yksi typerä väärinkäsitys vähemmän.

MATKUSTAMINEN ei aina avarra. Ihminen voi kiertää kymmenen kertaa maapallon, mutta palata yhtä itsekeskeisenä pässinä takaisin.

Vieraassa ympäristössä on kuitenkin hiukan helpompi karistaa vanhat, kulahtaneet roolinsa. Kun kukaan ei tunne, voi olla mitä vain. Jopa jotain niin villiä kuin autoileva nainen.

Ulkomailla itsensä muuttaminen on yksinkertaisempaa, koska arki on muutenkin rakennettava uudelleen. Minulta touhu lähti lapasesta. Ensimmäisten Afrikan-viikkojeni aikana muistan kehitelleeni muun muassa nämä elintärkeät uudet arkirutiinit:

Mä parkkeeraisin aina tähän ruutuun (ruokakaupan parkkipaikalla).

Mä ostaisin aina tätä koiranpentukuvioista vessapaperia.

Mä kävisin aina maanantaiaamuisin tässä kahvilassa ja söisin aina tämän kahden munan aamiaisen.

En tietenkään parkkeerannut, ostanut enkä syönyt. Mutta hetken tunsin olevani kotona.

KK:n toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa. Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2015.

Sisältö jatkuu mainoksen alla