Matkustaminen ei aina avarra, mutta joskus se pakottaa katsomaan peiliin, huomasi toimittaja Anna Sillanpää.

JUTTELIN BAARISSA ihastukseni kanssa. Olin 18-vuotias, puheenaiheet alkoivat ehtyä ja pelkäsin paljastuvani tylsäksi. Päätin avautua: "Sain just ajokortin."

Ei vaikutusta.

"Pääsin läpi neljännellä kerralla", lisäsin, vain ollakseni jotenkin jännä.

Miehen katse terästyi.

"Wau", hän huokaisi.

"Sun on pakko olla tosi taiteellinen."

Pidin selityksestä. Pidin siitä niin paljon, että kerroin surkeasta ajokyvystäni siitä lähtien aina, kun yritin tehdä vaikutusta poikiin.

Selitys oikeutti minut pysymään pelkurina.

Vuosien mittaan minut valtasi ajokammo. Päättelin, että koska sähläsin inssiajoni, olen synnynnäisesti ajokyvytön. Jos ajan, todennäköisesti kuolen tai tapan. Luonto on tarkoittanut minut bussiin.

Pidin ajokyvyttömyyttä persoonallisuuteni piirteenä. Selitys oli kätevä, sillä se oikeutti minut pysymään pelkurina. Muuten minun olisi täytynyt uskaltautua liikenteeseen, sietää epävarmuuteni ja mokailuni.

ETELÄ-AFRIKASSA julkista liikennettä ei ole. Ilman autoa en pääse edes kotipihastani ulos.

Kun muutin tänne, en voinut enää olla minä. Minun piti lakata olemasta oma nössö itseni ja muuttua tyypiksi, joka ajaa. Ajatus tuntui mahdottomalta.

On helpompi pahoitella huonoja puoliaan kuin luopua niistä.

En ollut ylpeä ajokammostani, olin vain kiintynyt siihen. Se oli tavaramerkkini, aivan kuten ihmisellä, joka väittää olevansa synnynnäisesti huono ruuanlaittaja tai luontaisesti suorasuinen, eikä voi siksi millään laittaa ruokaa tai olla mukava.

On paljon helpompaa pahoitella huonoja puoliaan kuin luopua niistä. Avuttomaksi heittäytyvän rinnalla on aina joku, joka ajaa tai kokkaa hänen puolestaan, ja se vasta kätevää onkin.

Afrikassa minun oli pakko alkaa ajaa, vieläpä tien vasenta puolta. Suunnasta en stressannut, enhän osannut ajaa oikeallakaan.

Kun käynnistin auton ensimmäistä kertaa, päätin jättää tunteeni kotiin. Ajaisin pelkällä järjelläni. Leikkisin olevani robotti, joka on ohjelmoitu ajamaan Spar-ruokakauppaan ja takaisin tuhoamatta mitään elollista.

Nykyisin melkein nautin ajamisesta.

Onnistuin. Olin tylsä ja tavallinen kuski. En hengenvaarallinen enkä erityisen taiteellinen. Ajokyvyttömyyteni ei ollutkaan johtunut aivojeni hillittömästä luovuudesta vaan laiskuudestani. En ollut viitsinyt opetella.

Nykyisin melkein nautin ajamisesta. Tai ainakin siitä, että minulla on itsestäni yksi typerä väärinkäsitys vähemmän.

MATKUSTAMINEN ei aina avarra. Ihminen voi kiertää kymmenen kertaa maapallon, mutta palata yhtä itsekeskeisenä pässinä takaisin.

Vieraassa ympäristössä on kuitenkin hiukan helpompi karistaa vanhat, kulahtaneet roolinsa. Kun kukaan ei tunne, voi olla mitä vain. Jopa jotain niin villiä kuin autoileva nainen.

Ulkomailla itsensä muuttaminen on yksinkertaisempaa, koska arki on muutenkin rakennettava uudelleen. Minulta touhu lähti lapasesta. Ensimmäisten Afrikan-viikkojeni aikana muistan kehitelleeni muun muassa nämä elintärkeät uudet arkirutiinit:

Mä parkkeeraisin aina tähän ruutuun (ruokakaupan parkkipaikalla).

Mä ostaisin aina tätä koiranpentukuvioista vessapaperia.

Mä kävisin aina maanantaiaamuisin tässä kahvilassa ja söisin aina tämän kahden munan aamiaisen.

En tietenkään parkkeerannut, ostanut enkä syönyt. Mutta hetken tunsin olevani kotona.

KK:n toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa. Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2015.

TÄTÄ MIELTÄ. Eräänä aamuna sain tietää, että tiikereihin voi törmätä ihan kadullakin, kun tajuaa katsoa, kirjoittaa Salla Stotesbury.

Look closer – katso tarkemmin, vihjasi amerikkalaiselokuva American Beauty jo lähes 20 vuotta sitten. Elokuvassa tuulessa tanssiva pieni muovipussi on kuin runo. Niin kaunis, että itkettää.

Vasta tänä syksynä olen hiljalleen tajunnut, mitä elokuvan neuvo tarkoittaa. En ole mitenkään tietoisesti päättänyt katsoa arkeani toisin. Eräänä aamuna vain tuntui kuin luomet olisivat nousseet silmiltäni pois. Jopa marraskuisen Helsingin nuhruiset lähiöt ja keskustan betonikorttelit ovat oikeasti tulvillaan kauneutta, iloa ja lämpöä. Esimerkiksi tällaisia arjen runoja olen saanut viime viikoina kokea:

"Kato, sammakoita!"

Toissapäiväisen lumisateen viimeiset jäänteet olivat enää kaksi pientä, jähmettynyttä, pakokaasujen tahraamaa kinosta. 

Runon kinoksista teki se, että minä ja kahdeksanvuotias tyttäreni totesimme samalla hetkellä yhteen ääneen: "Hei kato noita, ne näyttää ihan sammakoilta!"

Yhä kuin vastarakastuneet 

Reppuselkäinen pariskunta, jonka perässä kävelin juna-asemalle eräänä räntäisenä maanantaiaamuna. He kulkivat käsi kädessä koko matkan, arvelin rakastuneeksi nuoreksipariksi.

Asemalla huomasin, että pariskunta olikin tuttu: lapseni koulukaverin vanhemmat, jotka ovat taatusti olleet yhdessä ainakin vuosikymmenen. Suloista!

Hypnoottiset hansikkaat

Junassa minua vastapäätä istuneen vanhemman rouvan kädet. Naisella oli uskomattoman kauniit fuksianväriset hansikkaat, joissa oli nahkainen koristeremmi ja solki. Tuijotin niitä kuin hypnoosissa melkein koko matkan.

Kun nousimme pääteasemalla ylös, hetken mielijohteesta kehuin hansikkaita rouvalle ääneen. Hän hymyili hämmästyneenä ja kiitti. Ehkä hänelle tuli yhtä hyvä mieli kuin minulle, kun kerrankin kehtasin avata suuni tuntemattomalle.

Hendrixiä jousilla, teinitähti liukuportaissa

Jousikvartetti viritteli soittimiaan Asematunnelissa keskellä aamuruuhkaa. Juuri, kun kävelin ohi, he aloittivat Purple Hazen alkutahdit.

Iltapäivällä herkistyin kuuntelemaan liukuportaissa, kun vieressä kirkas ääni lauloi Varpusta jouluaamuna. Teinitytön tulkinta olisi mennyt heittämällä läpi vähintään Voice of Finlandin alkukarsinoista.

Milloin olet viimeksi nähnyt tiikerin?

Tällä viikolla metrossa lievästi kehitysvammainen mies kysyi, milloin olen viimeksi nähnyt tiikerin. Muistelin, että kesällä Korkeasaaressa. Mies kehotti katsomaan: tiikereitä voi nähdä ihan kadullakin.

Näin varmasti on, kun ymmärtää katsoa.

TÄTÄ MIELTÄ. Oikein odotan talven lumikaaoksia ja hitaita, jurnuttavia bussimatkoja. Niissä vasta ehtiikin neuloa, kirjoittaa Heidi Koivu.

Lapsi haluaa syliin, kitisee ja itkee. Kenelläkään ei ole näköhavaintoa avaimista. Toinen karkulainen on matkakortti. Kengännauhat aukeavat kriittisellä hetkellä, ja pipo menee päähän väärinpäin. Arkiaamun hässäkkä nostaa hien pintaan ja kiristää hermot.

Mutta sitten helpottaa. Bussi tulee hämärissä mutkan takaa. Oikein hyvällä onnella ikkunapaikka on vapaana.

Istahdan alas, kaivan solmuiset kuulokkeet kassin pohjalta, laitan musiikin soimaan ja nostan matkaseuralaiseni, pilkullisen pussukan, syliin. Sieltä löytyvät lankakerä ja puikot, joissa lepäilee keskeneräinen sukka.

Neulonnan rytmi on meditatiivinen: oikein, oikein, nurin, nurin, oikein, oikein, nurin, nurin. Muuta ei sitten tarvitsekaan ajatella.

Neulon helpointa mahdollista mallia, putkisukkaa, jossa ei ole lainkaan kantapäätä. Neulonnan rytmi on meditatiivinen: oikein, oikein, nurin, nurin, oikein, oikein, nurin, nurin. Muuta ei sitten tarvitsekaan ajatella. Riittää, kun huolehtii, että silmukat siirtyvät siististi puikolta toiselle.

Olen omassa sukkakuplassani.

Oikein odotan talven lumikaaoksia ja hitaita, jurnuttavia matkoja. Mitä kauemmin kyyti kestää, sitä enemmän kerroksia syntyy ja sitä rentoutuneempi on mieli.

Helppojen putkisukkien ohje löytyy täältä. 40 ihanaa sukkaohjetta löydät Kodin Kuvalehden Rakas villasukka -erikoisjulkaisusta, joka on myynnissä lehtipisteissä.