Seitsemän vuotta sitten toimittaja Tarja Hirvasnoro ilmoittautui ratsastuksen alkeiskurssille. Alkeissa mennään yhä.

KUN ISOVELI täytti 45, hän osti moottoripyörän. Tuli pikkupojaksi jälleen, minä ilkamoin. 15 vuodessa veljestä on kehittynyt oikein taitava motoristi.

Kun minä täytin 45, ilmoittauduin ratsastuksen alkeiskurssille. Siitä on seitsemän vuotta. Alkeissa mennään yhä.

Aina keskiviikkoisin ajan tallille kahden muun aikuisena aloittaneen ratsastajan kanssa. Joka kerta käymme saman keskustelun: Miten tämä voi olla näin vaikeaa? Miten tämä voi pelottaa näin sikana? Ihanko oikeasti me maksamme tästä?

NÄINÄ VUOSINA olemme nähneet monta ponityttöjen alkeiskurssia. Pikkuiset aloittavat syksyllä talutusratsastuksessa, aivan kuten me aikoinaan. Jouluna he jo viilettävät täyttä laukkaa, pakkaskelillä ilman satulaa, koska ponin selkä lämmittää mukavasti.

Meitä aikuisia pakkanen ei haittaa, koska pelkät laukannostot hikoiluttavat. Kauhusta. Satulasta suostumme luopumaan vain pakosta eli silloin, kun putoamme.

Joskus kotiin ajaessa mietimme, että pitsinnypläyskin olisi ihan kiva harrastus.

SITTEN JOSKUS hevonen tekee juuri sen, mitä pyydän. Sen laukka pyörii tasaisena kuin nojatuolissa istuisi, ja tunnin jälkeen hevonen painaa pehmeän turpansa olkapäälleni.

Silloinkin tiedän, ettei minusta koskaan tule hyvää ratsastajaa. Veli hallitsee aina moottoripyöränsä paremmin kuin minä hevosen.

MUTTA TÄTÄ veli ei pyörän kanssa koe: ohikiitävää hetkeä, jolloin ihminen ja häntä paljon voimakkaampi eläin ymmärtävät toistensa viestit ja toimivat yhdessä.

Sen hetken merkityksen ymmärrämme me ratsastajanaiset. Ja aika monet pikkutytöt.