Seitsemän vuotta sitten toimittaja Tarja Hirvasnoro ilmoittautui ratsastuksen alkeiskurssille. Alkeissa mennään yhä.

KUN ISOVELI täytti 45, hän osti moottoripyörän. Tuli pikkupojaksi jälleen, minä ilkamoin. 15 vuodessa veljestä on kehittynyt oikein taitava motoristi.

Kun minä täytin 45, ilmoittauduin ratsastuksen alkeiskurssille. Siitä on seitsemän vuotta. Alkeissa mennään yhä.

Aina keskiviikkoisin ajan tallille kahden muun aikuisena aloittaneen ratsastajan kanssa. Joka kerta käymme saman keskustelun: Miten tämä voi olla näin vaikeaa? Miten tämä voi pelottaa näin sikana? Ihanko oikeasti me maksamme tästä?

NÄINÄ VUOSINA olemme nähneet monta ponityttöjen alkeiskurssia. Pikkuiset aloittavat syksyllä talutusratsastuksessa, aivan kuten me aikoinaan. Jouluna he jo viilettävät täyttä laukkaa, pakkaskelillä ilman satulaa, koska ponin selkä lämmittää mukavasti.

Meitä aikuisia pakkanen ei haittaa, koska pelkät laukannostot hikoiluttavat. Kauhusta. Satulasta suostumme luopumaan vain pakosta eli silloin, kun putoamme.

Joskus kotiin ajaessa mietimme, että pitsinnypläyskin olisi ihan kiva harrastus.

SITTEN JOSKUS hevonen tekee juuri sen, mitä pyydän. Sen laukka pyörii tasaisena kuin nojatuolissa istuisi, ja tunnin jälkeen hevonen painaa pehmeän turpansa olkapäälleni.

Silloinkin tiedän, ettei minusta koskaan tule hyvää ratsastajaa. Veli hallitsee aina moottoripyöränsä paremmin kuin minä hevosen.

MUTTA TÄTÄ veli ei pyörän kanssa koe: ohikiitävää hetkeä, jolloin ihminen ja häntä paljon voimakkaampi eläin ymmärtävät toistensa viestit ja toimivat yhdessä.

Sen hetken merkityksen ymmärrämme me ratsastajanaiset. Ja aika monet pikkutytöt.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

Ekaluokkalaisella on perhospaita. Perhonen on paidassa paljetteina, jotka pystyy kääntämään niin, että välillä perhonen on monivärinen, välillä loistaa hopeisena. Väri voi myös vaihtua kesken perhosen. Silloin paidan perhosen toinen siipi on värikäs ja toinen hopeinen.

Välillä väri vaihtuu nopeastikin. Lapsi on nimittäin keksinyt, että kertoo paidalla, millä mielellä on: Kun tapahtuu iloisia asioita, perhonen on värikäs. Hopeisen puolen hän kääntää esiin, kun on jotakin tylsää. Ja kun on tapahtunut kivaa ja tylsää, perhonen on puoliksi värikäs ja puoliksi hopeinen.

Viime päivinä ekaluokkalaisen paidan perhonen on ollut värikäs esimerkiksi näistä syistä:

Hän pääsi lajittelemaan irtokarkkeja pusseihin koulun buffettia varten.

Janni Hussi ei tippunut Selviytyjät-ohjelmassa.

Kirjastosta löytyi uusi Lasse-Maijan etsivätoimisto -kirja.

Isä pyöritti pihassa hyppynarua.

Kokonaan hopeisena paidan perhonen on hyvin harvoin. Seitsemänvuotiaiden elämässä lasi taitaa olla useammin puoliksi täynnä kuin puoliksi tyhjä. Osittain hopeisena perhonen kyllä on ollut, vaikkapa tämän vuoksi:

Lenkkarit puristivat, olivat jääneet talven aikana pieneksi.

Koulussa oli uunimakkaraa.

16-vuotias Fiona ei voittanut Voice of Finland -ohjelmassa.

Äiti kutsui häntä meidän vauvaksi.

Entäs jos toisi saman idean töihin? Avokonttorissa olisi erityisen kätevää, kun näkisi saman tien, millä tuulella työkaverit ovat.

Ahaa, Marilla ja Annalla on punaiset huivit tai neuletakki tuolin selkänojalla (tai mikä nyt merkiksi sovitaankaan), taidankin olla hissun kissun, tai pitäisiköhän tuoda niille kahvit?

Siitä kokouksesta, johon en ehdi, ja siitä työstä, joka on vieläkin kesken, sanon vasta lounaan ja jälkiruuan jälkeen, kun huivi on vaihtunut siniseen.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

Viime viikonloppuna pumppasin pyörän kumit.

Pyörä oli seissyt talven terassilla ja näytti täsmälleen niin arkiselta kuin 20 vuotta vanhat, ulkona säilytetyt pyörät näyttävät. Kun syksyllä ennen liukkaita kelejä viimeksi ajoin pyörällä, pyörä myös tuntui parhaat päivänsä nähneeltä.

Nyt oli edessä se paras päivä.

Kunto voi olla kehno ja ketjut kitistä, mutta talven jälkeen jokainen polkaisu tuntuu vapaudelta.

Koskaan muulloin pyörällä ajaminen ei tunnu yhtä kevyeltä kuin ensimmäisen kerran keväällä. Kunto voi olla kehno ja ketjut kitistä, mutta talven jälkeen jokainen polkaisu tuntuu vapaudelta.

Juuri näinä päivinä uskon vielä, että kesällä pyöräilen kymmenen kilometrin matkan töihin ja että pyöräilysää on vain pukeutumiskysymys. Ajattelen, että valoisina iltoina poljemme tämän tästä lapsen kanssa puistoon ja lähikaupan pakastealtaalle, josta ostamme jätskit.

Suunnittelen, että tämä voi olla se kesä, jolloin pyöräilen rantaraitin päästä päähän. Tai ehkä pyöräilenkin Porvooseen, ja tulen J.L. Runeberg -laivalla takaisin. (Tässä kohtaa puoliso kysyy, tiedänkö, kuinka pitkä matka Porvooseen oikein on.)

Yksi neljän vuodenajan hienoja puolia on, että tulee aina uusia vuoden ensimmäisiä kertoja.

Tennarit laitan jalkaan tänä viikonloppuna. Tiedän jo, että silloin tunnen askelten keveyden.