Seitsemän vuotta sitten toimittaja Tarja Hirvasnoro ilmoittautui ratsastuksen alkeiskurssille. Alkeissa mennään yhä.

KUN ISOVELI täytti 45, hän osti moottoripyörän. Tuli pikkupojaksi jälleen, minä ilkamoin. 15 vuodessa veljestä on kehittynyt oikein taitava motoristi.

Kun minä täytin 45, ilmoittauduin ratsastuksen alkeiskurssille. Siitä on seitsemän vuotta. Alkeissa mennään yhä.

Aina keskiviikkoisin ajan tallille kahden muun aikuisena aloittaneen ratsastajan kanssa. Joka kerta käymme saman keskustelun: Miten tämä voi olla näin vaikeaa? Miten tämä voi pelottaa näin sikana? Ihanko oikeasti me maksamme tästä?

NÄINÄ VUOSINA olemme nähneet monta ponityttöjen alkeiskurssia. Pikkuiset aloittavat syksyllä talutusratsastuksessa, aivan kuten me aikoinaan. Jouluna he jo viilettävät täyttä laukkaa, pakkaskelillä ilman satulaa, koska ponin selkä lämmittää mukavasti.

Meitä aikuisia pakkanen ei haittaa, koska pelkät laukannostot hikoiluttavat. Kauhusta. Satulasta suostumme luopumaan vain pakosta eli silloin, kun putoamme.

Joskus kotiin ajaessa mietimme, että pitsinnypläyskin olisi ihan kiva harrastus.

SITTEN JOSKUS hevonen tekee juuri sen, mitä pyydän. Sen laukka pyörii tasaisena kuin nojatuolissa istuisi, ja tunnin jälkeen hevonen painaa pehmeän turpansa olkapäälleni.

Silloinkin tiedän, ettei minusta koskaan tule hyvää ratsastajaa. Veli hallitsee aina moottoripyöränsä paremmin kuin minä hevosen.

MUTTA TÄTÄ veli ei pyörän kanssa koe: ohikiitävää hetkeä, jolloin ihminen ja häntä paljon voimakkaampi eläin ymmärtävät toistensa viestit ja toimivat yhdessä.

Sen hetken merkityksen ymmärrämme me ratsastajanaiset. Ja aika monet pikkutytöt.

TÄTÄ MIETIN. Muisti on ihmeellinen. Jonkin aivan pienen hetken, pari sanaa vuosien takaa, voi muistaa kuin eilisen päivän.

Minä muistan esimerkiksi nämä:

Olin ollut vuosia töissä samassa työpaikassa. Talossa oli paljon ihmisiä töissä eri osastoilla.  

Eräs heistä oli mies, jonka näin samassa kerroksessa monta kertaa viikossa. En tuntenut häntä juurikaan, tervehdimme käytävällä.

Kun sitten päätin vaihtaa työpaikkaa, hän oli ilmeisesti kuullut lähdöstäni. Yllättäen hän sanoi vastaan tullessaan: ”Sinä olet sellainen, joka hymyilee aina.”

Vieläkin tuo muisto nostaa vedet silmiin.

"Olisit ollut siinä hyvä."

Isäni uskosta kykyihini puolestaan kertoi lause, jonka muistan hänen sanoneen. Isä kertoi harmitelleensa sitä, ettei minua viety ajamaan mikroautoamme radoille.

Kysyin, miksi se harmittaa. Hän sanoi, että olisin ollut siinä hyvä.

Kysyin, mistä hän sen tiesi. Isä vastasi: ”Sen näki ilmeestä.”

Muisto naurattaa vieläkin.

Tämänkin muistan:

Opiskeluaikanani lähdin mukaan järjestötoimintaan. Viihdyin mainiosti ja tutustuin joukkoon kivoja ihmisiä. Nauroimme paljon, ja roikuin mielelläni paikalla iltamyöhään.

"Muistan sen varmasti koko ikäni."

Kerran yksi porukkaan kuuluneista sanoi pienessä keittiöön kerääntyneessä porukassa: ”Siellä missä Arja on, on aina hauskaa.”

Muistan senkin varmasti koko ikäni.

Ja tämän muistan:

Äitini oli sairastanut jo pitkään. Minun kävi häntä hirveästi sääliksi, koska sairastamiseen kuului paljon raskaita asioita. Yritin auttaa, minkä pystyin. Tehdä kotihommia. Ostaa hänelle jotain, mikä ilahduttaisi.

Kerran vanhempieni luona käydessäni oli aurinkoinen kevättalven päivä. Muistan, kuinka tulin keittiöstä äitini luo makuuhuoneeseen innostuneena kertomaan, mitä olin siellä puuhannut.

Äiti alkoi hymyillä, ja sanoi: ”Minulla on sitten ihana tytär.”

Vastasin: ”Ja minulla ihana äiti.”

Jotain olen yrittänyt toisilta oppia. Etten jättäisi sanomatta sitä kaunista, minkä voi vielä sanoa.

KK:n päätoimittajalla Minna McGillilla on ikävä lapsuuden kesiä, jotka tuntuivat kestävän ikuisuuden.

Lapsuudessani joulua fiilisteltiin pitkään. Kuusikin kannettiin ulos vasta Nuutin päivänä eli näihin aikoihin. Samoihin aikoihin äiti aina totesi, että kohta on sitten juhannus.

Vuosia ihmettelin tuota lausetta. Nyt voin jo äitiäni ymmärtää. Aika kuluu aivan liian nopeasti.

On valtava ikävä lapsuuden kesiä, jotka tuntuivat kestävän ikuisuuden. Voisiko sen tunteen saada uudelleen? Voisiko ajan kulkua oikeasti hidastaa?

Viisaammat neuvovat rikkomaan rutiineja. Tekemään asioita uusiksi ja oppimaan uutta. Silloin syntyy täydempää elämää ja enemmän muistijälkiä eikä aikakaan tunnu kuluvan yhtä nopeasti.

Jos sulkisi silmät ja poimisi sen kirjan, johon sormi osoittaa?

Mitähän sitä keksisi? Jos kävisi kirjastossa, sulkisi silmät ja poimisi sen kirjan, johon sormi osoittaa? Uskaltautuisi hyppäämään uimahallin hyppytornista niin kuin joskus nuorena. Opettelisi uuden kielen. Palauttaisi mieleen pikakirjoituksen, jonka alkeet on joskus oppinut.

Ensimmäinen välitsekki olkoon juhannuksena. Jos silloin ei suusta pääse, että just vasta oli joulu, jokin on varmaan mennyt oikein.

Olisi mahtava kuulla, jos sinä olet onnistunut huiputtamaan aikaa, rikkomaan rutiineja ja tekemään asioita uudella tavalla. Muutenkin saa mieluusti laittaa viestejä. Aina on yhtä ihana kuulla teistä.

Kirjoita Minnalle: minna.mcgill@sanoma.com