Etelä-Afrikassa lapsia rakastetaan tikkareilla ja sipseillä.

Osallistuin juoksutapahtumaan Kapkaupungissa. Aurinko paahtoi enkä ollut treenannut, joten olin läkähtymäisilläni jo kahden kilometrin kohdalla.
Onneksi edessäni häämötti juomapiste. Nappasin pöydältä mukillisen ruskeaa urheilujuomaa.
Se olikin Coca-Colaa.

Tunsin odottamatonta iloa.

Join koko mukillisen. Hiilihappo ja sokeri kuplivat ikävästi vatsassani, mutta röyhtäillessäni kohti seuraavaa merenrantakurvia tunsin myös odottamatonta iloa.
Juoda nyt juostessa limpparia. Niin älytöntä ja väärin. Miten piristävää.

Se mikä tuntuu älyttömältä, riippuu siitä, mihin on tottunut. Koska olen suomalainen, hämmennyin mukillisesta limsaa. Jos olisin eteläafrikkalainen, en ehkä kummastelisi limsaa, vaan esimerkiksi suomalaista kylmäketjukeskustelua.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Viranomaiset suojelevat lapsia pullalta.

Suomalaiset vaalivat kylmäketjua kiihkeämmin kuin sukupolvien ketjua, vaikka Suomessa on aina kylmä eikä ketju voi edes katketa. Helsinkiläisiin päiväkoteihin ei saa viedä mitään kotona leivottua, koska leivonnaisia ei voida todistaa täydellisen turvallisiksi.
Viranomaiset suojelevat lapsia pullalta. Epätäydelliseltä, arvaamattomalta pullalta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minusta se on pelottavaa.

Etelä-Afrikassa koululounasta ei tarjota. Ajatus siitä, että lapseni eivät saisi lämmintä ruokaa, tuntui aluksi yhtä luontevalta kuin lähettää heidät kouluun ilman vaatteita.

Vuodessa olen karaistunut. Joka aamu kello 6.15 herään ja alan katkoa kylmäketjua. Pakkaan lasteni eväslaukkuihin leipää, mustikoita, porkkanoita, pikkutomaatteja, pähkinöitä ja pienen yllätysherkun, vaikkapa muffinssin.

Eväät syödään koulun nurmikolla, kunhan ne ovat ensin muhineet koko päivän repussa. Lämpötila nousee usein yli 30 asteeseen.

Tämä tarkoittaa sitä, että lapseni syövät lounaaksi nahistuneita leipiä, sulanutta juustoa, vetisiä tomaatteja ja yhden täydellisen muffinssin.

Ei se hyvää ole, mutta kyllä sillä pärjää. Pöpölounaat eivät ole tuoneet yhtään vatsatautia, ja kumpikin lapsista on kasvanut tänä vuonna enemmän kuin koskaan.

Surullista, mutta paheksua en osaa.

Lasteni mielestä heidän eväänsä ovat liiankin terveelliset. Luokkakavereiden lounasboksissa on usein kuulemma pelkkiä suklaamuroja. Jos niitäkään ei ole, koulun kahvilasta voi ostaa sipsejä tai hampurilaisia.

Sipsiateriassa ei ole mitään outoa tai harvinaista. Paljon harvinaisempi on suomalainen, lämmin, ilmainen ja ihana koululounas.

Suurin osa maailman lapsista joutuu pärjäilemään omin koulueväin, eikä monen vanhemmalla ole ymmärrystä tai rahaa pakata mukaan kuin sipsipussi. Se on surullista, mutta paheksua en osaa.

Me suomalaiset olemme vain onnekkaampia. Olemme saaneet elää niin vauraasti ja turvassa, että nyt meillä on puhtia pelätä pullaa.

Juoksukokikseni huvitti minua, mutta tikkaritulva ei naurata.

Omituisinta on, että tikkarit todella tuntuvat toimivan

Etelä-Afrikassa lapsia rakastetaan tikkareilla. Aina kun oppilas käyttäytyy kivasti, opettaja antaa hänelle tikkarin. Jos koe menee superhyvin tai kirjoittaa mahtavan aineen, tikkarin saa rehtorilta.

Koulun iltajuhlissa karkkia ei sentään jaella. Siellä jokaiselle annetaan sipsipussit.

Omituisinta on, että tikkarit todella tuntuvat toimivan. Koskaan en näe lasteni silmissä samanlaista hehkua kuin silloin, kun he odottavat minua koulun pihassa kädet tahmassa, neonvihreät tikkarit suussaan.

Kodin Kuvalehden toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12 / 2015.

Sisältö jatkuu mainoksen alla