Perhe kyräili kulmien alta, kun Kai Lehtinen raahasi matkalaukun esiin.

ON PALJON, MITÄ en tähän ikään mennessä ole tehnyt. Olen esimerkiksi elänyt yli viisikymppiseksi ilman, että olisin kertaakaan käynyt Kanariansaarilla tai juuri missään turistikohteissa. Lomamatkani suuntautuvat mieluiten pohjoiseen omalle mökille.

Tähän oli tulossa muutos marraskuussa.

Olin sopinut näyttelijäkollegan kanssa viikon työkeikasta Kanariansaaria kiertävällä laivalla. Tarkoitus oli esiintyä viikon aikana muutaman kerran, joten vapaa-aikaakin olisi jäänyt kohtuullisesti.

Päätin suostua keikkaan, kun kerran työn ohessa pääsisi täysihoidolla katsastamaan hienoja maisemia eikä ilmoissakaan kaiketi olisi valittamista. Tulisi valoisa piristys kaamosajan keskelle.

Nainen, joka meillä asuu, sanoi heti, että samaan hintaan kuuluisi kyllä vaimonkin päästä mukaan. Sanoin, että se olisi mukavaa, jos vain olisi mahdollista.

Harmittelin tilannetta ja pidin muutenkin matalaa profiilia.

Esitin, että lähestyvä lähtö tuntui lähes rasitteelta: olla nyt viikko erossa perheestä, polttamassa nahkaa kansituolissa hienoissa maisemissa. Kyllähän sitä mieluummin kotona remontoisi pannuhuonetta tai uusisi hevosaitausta.

Paljon muitakin rästihommia oli mielessä, mutta kummasti ne jäivät taka-alalle lähtöpäivän lähestyessä.

Illalla lähdin pojan kanssa pelaamaan lentopalloa ja huomasin hyräileväni oolaspalmasia.

PÄIVÄÄ ENNEN LÄHTÖÄ matkafiilikset olivat jo korkealla ja innostusta vaikea pidätellä. Perhe kyräili kulmien alta, kun raahasin matkalaukun esiin.

Mietin, mistä tähän hätään saisin uimahousut, kun en sellaisia omista. Kotona ja mökillä uin omassa rannassa, ei siellä uimahousuja tarvita.

Mietin ääneen, että kyllähän sieltä periltä uimahousuja löytyy, ja pamautin matkalaukun kiinni.

Illalla lähdin vielä pojan kanssa pelaamaan lentopalloa ja huomasin hyräileväni oolaspalmasia. Pojan kanssa olin sopinut, että hän veisi minut aamuyöllä lentokentälle.

Vaimo näytti lähes vahingoniloiselta sanoessaan, että ei sinun tarvitsekaan huolestua niistä uimahousuista.

YRITYSSANEERAUS TARKOITTAA, että velallinen ei pysty suoriutumaan veloistaan. Sen avulla ylivelkaantuneen toimintaa yritetään tervehdyttää. Yrityssaneeraus voi pelastaa taloudellisiin vaikeuksiin joutuneen yrityksen ja estää sen päätymästä konkurssiin.

Miten tämä sitten liittyy ensimmäiseen Kanarian-matkaani? Se selvisi, kun palasin illalla lentopallo-ottelusta.

Nainen, joka meillä asuu, oli vastassa eteisessä. Ihmettelin hänen kummallisen näköistä virnistystään.

Vaimo näytti lähes vahingoniloiselta sanoessaan, että ei sinun tarvitsekaan huolestua niistä uimahousuista.

Kysyin, että miten niin.

Vaimo nauroi ja ilmoitti, etten ole lähdössä mihinkään. 

Naureskelin takaisin ja sanoin, että tietenkin mieluummin jäisin kotiin, mutta äkkiä se viikko menee ja kyllä te täällä pärjäätte.

Vaimoa nauratti entistä enemmän. Hän sai tuskin sanottua, että ihan oikeasti et ole lähdössä mihinkään: laivayhtiö on joutunut yrityssaneeraukseen ja matka on peruttu.

Kauhea ikävä, mutta älä huolehdi kotiasioista.

KESTI VIELÄ TOVIN, ennen kuin uskoin. Parilla puhelinsoitolla asia varmistui.

Minua harmitti eniten niiden tilanne, jotka olivat ehkä pitkään säästäneet lomaa varten ja ottaneet töistä vapaata. Itselleni ei varsinaisesti tullut tappioita, vaikka palkka keikasta jäi tietysti saamatta.

Viikko kului rattoisasti pannuhuoneessa pannua korjatessa. Tukalan kuuma sielläkin tuli. Ja kotona riitti pitkäksi aikaa riemua aiheesta "kun isä etelään lähti".

Nainen, joka meillä asuu, lähetti tekstiviestejä. Ensimmäinen tuli heti ensimmäisenä aamuna, kun olin nokisena pannua puhdistamassa:

"Joko laiva on liikkeellä? Aurinko tietysti paistaa ja on hiki. Kauhea ikävä, mutta älä huolehdi kotiasioista. Kyllä me pärjätään. Pidä hauskaa, ota rennosti ja nauti!"

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2014. 

Anna Krogerus on kirjailija, dramaturgi ja neljän lapsen äiti.
Anna Krogerus on kirjailija, dramaturgi ja neljän lapsen äiti.

Kun keho on rento, mielikin muistaa, ettei mitään hätää ole, kirjoittaa kolumnisti Anna Krogerus.

VAIKKA ELÄMÄÄ ELETÄÄN sekunti, minuutti ja tunti kerrallaan, kaikki kevään varrella odottavat tekemättömät hommat vyöryvät tässä kohdassa vuotta tajuntaani helposti yhtä aikaa. Keho kiristyy, stressi iskee ja meiliin sen kun kilahtelee uusia viestejä.

”Olen tyypillinen suomalainen työntekijä, tunnollinen ja ankara itselleni.”

Olen tyypillinen suomalainen työntekijä, tunnollinen ja ankara itselleni. Kun tekemätöntä työtä on mielessä ruuhkaksi asti, iskee helposti paniikki: en mitenkään ehdi enkä riitä.

Mustimpina hetkinä näyttää todennäköiseltä, etten selviä edes hengissä kesään. Koska työt ovat tekemättä, mitään kivaa ei myöskään saa tehdä. Ensin työ, sitten huvi!

ME SUOMALAISET olemme kansana vähän kuin jo valmiiksi turpiimme saaneita. Unelmalomalla suomalainen näyttää anteeksipyytävältä ja pelkää olevansa tiellä toisten lomakuvissa. Suomalainen ammattiylpeyskin on helposti sellaista kainuulaista takakenoa: Älkää tulko mulle opettamaan. Täällä on ennenkin yksin pär­jätty.

”Omista vahvuuksista saa tuskin olla tietoinen, saati iloinen ja ylpeä.”

Suomessa tapaa harvoin ihmisiä, joista säteilee luottamus elämään ja omiin mahdollisuuksiin. Omista vahvuuksista saa tuskin olla tietoinen, saati iloinen ja ylpeä.

KUN KEHO KIRISTYY ja mieli jankkaa, etten selviä kaikesta, mitä on tullut taas luvattua, rauhoittelen itseäni tietoisesti. Hyvä lause on esimerkiksi: ”Just nyt ei ole kiire mihinkään.”

Vaikka tekemätöntä työtä olisi miten paljon, just nyt ei ole kiire mihinkään. Koskaan. Kun sen sanoo itselleen tarpeeksi usein, kiire lakkaa. Se päästää otteensa meistä. Ja miksi ei päästäisi, sehän on vain mielen luoma harha. Kaikki tarpeellinen tulee tehtyä ilman kiirettäkin.

VAIKEAMPAA HELLITTÄMINEN on niille, joille kiireen ongelma ei ole vain korvien välissä. Isoissa yrityksissä työtahti voi olla niin kova, ettei ruoka- ja vessataukoja ehditä pitää. Olen kuullut hoitoalan työntekijöiden vitsailevan, että vaipat pitäisi olla omassakin jalassa, kun vessaan ei työpaikalla kerta kaikkiaan kerkiä. Huumori auttaa ahtaalla olevaa, mutta vakavasti puhuen kenenkään työpäivän ei pitäisi olla niin tiukka, ettei omista perustarpeista ehdi huolehtia.

”Kun muutun armeliaammaksi itseäni kohtaan, myös aika muuttuu armeliaaksi minua kohtaan.”

Kun keho antaa merkkejä stressistä, olen opetellut lähtemään uimahalliin tai koiran kanssa metsään. Kehon rentoutuessa mielikin muistaa, että oikeasti ei ole mitään hätää. Työt voi tehdä ihan rauhassa, hartiat alhaalla ja perunan kerrallaan. Silloin myös työn jälki on hyvää. Kun muutun armeliaammaksi itseäni kohtaan, myös aika muuttuu armeliaaksi minua kohtaan. Se venyy ja riittää.

JOS IHMINEN PAKOTTAA jatkuvasti itseään jaksamaan vähän enemmän kuin jaksaisikaan, elämästä katoaa ilo. Myös ihmissuhteet kärsivät. Omasta pahasta olostaan alkaa syyttää jotakuta toista. Esimerkiksi puoliso on kätevä syyllinen, jonka niskaan meistä moni kaataa työpaineensa. Työ­kaverit ja esimiehet toimittavat likasangon virkaa varmasti aivan yhtä usein.

Jospa tänä vuonna olisimmekin oman elämämme aikuisia ja huolehtisimme ensin siitä, että itse voimme hyvin. Miltä mahtaisi työyhteisö tai kotiväki näyttää, jos niitä ei katsoisi niskat jumissa, mieli viulunkielenä ja sydän kyyryssä? Jos omassa silmässä on vähän pilkettä, sitä saattaa saada vaikka takaisinkin.

LEIKKI ON LASTEN TYÖTÄ, sanotaan. Työn pitäisi puolestaan olla aikuisten leikkiä, jotain innostavaa, mielenkiintoista tekemistä, jotain mistä nautimme, mihin haluamme uppoutua. Kun herätyskello aamulla soi, edessä on hyvä päivä – työpäivä.

TÄTÄ MIETIN. Vuonna 1987 päivätyt kirjeet! Tunneilla lähetetyt lappuset! Slämärit ja päiväkirjat! Keski-ikäisenä niiden arvon ymmärtää.

Joskus kaivan muistoni esiin. Säilytän niitä vanhassa arkussa, se on aivan täynnä. Arkku on kulkenut mukanani kuudessa muutossa. En ole koskaan edes harkinnut, että heittäisin sen sisällön pois.

Vihkot ja paperit ovat osittain jo kellastuneet, ja haisevat vähän pahalta. Niiden kirjoittamisesta on kulunut vuosikymmeniä.

Yläkouluikäisenä uskoin olevani aikuisena tasapainoinen, viisas ja tyyni. Hah!

Kirjoittamisen jälkeen olen kasvanut aikuiseksi, valmistunut ammattiin, ostanut rintamamiestalon, saanut kaksi lasta ja alkanut lapsineni lomailla kylpylöissä. Otsassani on ryppyjä, nenä on yhtä iso kuin aina.

Kun luen lappusia, kirjeitä ja päiväkirjoja, minua itkettää ja naurattaa ja nolottaa. Noinkin ajattelin, tuokin ahdisti. 

Yläkouluikäisenä uskoin olevani aikuisena tasapainoinen, viisas ja tyyni. Hah! Niin ei käynytkään. Ydin säilyi samana.

Mietin: Jääkö nykyisille teineille yhtä konkreettisia muistoja aikuistumisestaan? Toivon, että jäisi.

Minua nämä aarteet ovat auttaneet ymmärtämään jotakin hyvin tärkeää. Sen, kuinka paljon ja kuinka vähän ihminen oikeastaan muuttuu, vaikka vanhenee. Ja sen, kuinka tärkeitä ystävät ovat.

Esittelen osan muistoistani nyt, vaikka se vähän nolottaa:

1. Koulutunneilla salaa kirjoitetut lappuset

Tuntilappusissani murehdittiin finnejä – ja varmistettiin, että ystävälle kuuluu hyvää.
Tuntilappusissani murehdittiin finnejä – ja varmistettiin, että ystävälle kuuluu hyvää.

Nopeasti sutaistut viestit olivat luottamuksen osoitus ja merkki yhteisestä liittoumasta opettajaa vastaan. Muistan, miltä tuntui seurata kirjelapun siirtymistä luokan toiselta puolelta. Kädestä käteen, ja sitten pysähdys kohdallani, perillä.

Lapun päällä saattoi lukea esimerkiksi: ANNALLE YKSITYIS SALAISUUS, NÄPIT IRTI MUUT KU ANNA!

Ja sisällä: Mennääx välkällä Peksuun ostaan munkit? Epa on tänään niin tyhmä sika tyhmä, esittää kaikkee. Onx kaikki ok? Vastaa!!

Ajattelen, että jokainen aikuinenkin tarvitsisi tällaisia lappusia. Vain itselleen osoitettuja salaisuuksia.

2. Koulupäivän jälkeen hiljaisina iltapäivinä kirjoitetut kirjeet

"Eihän se Neumann osaa edes laulaa", kirjoitti kirjekaverini. Pahoitin mieleni, mutta opin samalla joustavuutta.
"Eihän se Neumann osaa edes laulaa", kirjoitti kirjekaverini. Pahoitin mieleni, mutta opin samalla joustavuutta.

Kirjekavereita etsittiin 1980-luvulla lehti-ilmoitusten kautta. Moni halusi kirjekaverin Porista, koska siellä asui Dingo.

Aluksi tutustuttiin varovasti: Mikä susta on parasta, Mars vai Raider vai Tupla?

Vuosien myötä avauduttiin parhaassa tapauksessa paljon suuremmistakin asioista. Oli ihanaa kävellä koulusta kotiin ja miettiä, onko kirjekavereilta tänään tullut postia.

Kirjeet oli usein koristeltu tarroilla. Tuntemattomalle kirjekaverille saattoi uskoutua asioista, joista oli vaikea puhua.

Kirjoittaako kukaan enää paperisia kirjeitä? 

3. Kädestä käteen kiertävät slämärit eli slämyt eli slam bookit

80-luvun slämäreideni perusteella makaronilaatikko oli herkkua, eikä sushista ollut kuullut kai kukaan.
80-luvun slämäreideni perusteella makaronilaatikko oli herkkua, eikä sushista ollut kuullut kai kukaan.

Vihkot, joiden omistajan keksimiin kysymyksiin jokaisen piti vastata, ovat hurmaava ajankuva. 

Paras bändi tai laulaja? Scorpions, Yö, Popeda, Sinitta, Pet Shop Boys,  Madonna...

Lempiruoka ja -juoma? Makaronilaatikko, maito, ranskalaiset, maito, lasagne, hawaijinleike, maito, spagetti, cocis, broileri, maito, en mä ruuist tiedä mut juomist ehdottomasti Pisang Ambon...

Minusta olisi ihanaa, jos saisin vielä kerran elämässäni kirjoittaa jonkun slämäriin. Kirjoittaminen oli samaan aikaan itsetutkiskelua ja kiehtovaa oman identiteetin tutkailemista.

4. Päiväkirjat, jotka sisälsivät salaisimmat ajatukset

Juice oli mielestäni hellyyttävä, koska hän uskalsi olla oma itsensä. Minulla sellaista rohkeutta ei ollut.
Juice oli mielestäni hellyyttävä, koska hän uskalsi olla oma itsensä. Minulla sellaista rohkeutta ei ollut.

Ajatus siitä, että joku lukisi edes sivun päiväkirjastani, tuntui 13-vuotiaasta maailmanlopulta.

Ajatus siitä, että joku lukisi edes sivun nykyisestä päiväkirjastani, tuntuu 43-vuotiaasta maailmanlopulta.

13-vuotiaan päiväkirjaan suhtaudun nykyään vapaamielisemmin. Joskus luen siitä otteita tyttärelleni. Häntä naurattaa.

Silloin kirjoitin: En kyl tiiä mikä musta tulee "isona". Ehkä hammaslääkäri tai jotain!?! Eniten kai toivon et oisin onnellinen!

Olen iloinen, että olen keski-ikäinen. Ymmärrän itseäni vähän paremmin. Minulla on tilaisuus katsoa samaan aikaan ees ja taas, nuoruuteen ja vanhuuteen. Sama ihminen näkyy kummassakin suunnassa.