Näyttelijä Kai Lehtinen ihmettelee, kuka nyt tekee joululimpun ja villasukat.

TULOSSA ON ERILAINEN joulu. Niin kauan kuin muistan, olemme viettäneet aattoiltaa yhdessä appivanhempieni kanssa. Molemmat olen tuntenut yli 30 vuotta, molemmat ovat tulleet läheisiksi ja tärkeiksi.

Anoppini kuoli loppukesästä lyhyen sairastamisen jälkeen. Kaikki oli ohi jo ennen kuin ehdimme kunnolla sopeutua diagnoosiin. Siitä asti olemme käsitelleet asiaa ja miettineet, miten kaikki oikein meni. Edessä on pian lasten elämän ensimmäinen joulu ilman mummua.

MUMMUT JA VAARIT ovat usein suvun tukipilareita, niin myös meillä. Meille osuivat myös hyvin aktiiviset ja auttavaiset isovanhemmat.

Mummu ja vaari kiersivät ympäri Etelä-Suomea koluamassa kirpputoreja, harrastivat nuorempina reissaamista asuntovaunulla ja vanhetessaan matkustivat joka talvi pitkäksi aikaa Kanarian saarille.

He nikkaroivat, tekivät käsitöitä ja kokkasivat. Lastenlasten tullessa kylään mummu tarjosi aina "jotain pientä" eli sen seitsemää sorttia herkkua.

JOULUUMME OVAT AINA kuuluneet mummun tekemä joululimppu ja kylmäsavulohi. Toinen perinteemme on ollut käynti joulukirkossa ja hautausmaalla appivanhempien kanssa. Yhdessä olemme vieneet kynttilän esikoisemme haudalle.

Tänä jouluna hiljennymme taas hautausmaalla, mutta nyt kynttilöitä sytytetään kaksi.

Mummu jätti ison tyhjän tilan, jota on vaikea täyttää ja joka tuo jouluunkin haikeutta ja ikävää. Vietämme joulua vaarin kanssa. Kaikesta haikeudesta huolimatta uskon, että meillä on ihan hyvä olla yhdessä.

"Suru kuuluu asiaan, mutta yhdessä on helpompi surra ja muistella kuin yksin."

Joulun tunnelma syntyy yhdessäolosta, tutuista tuoksuista, kynttilöistä, joululauluista ja kauniista ajatuksista. Muistelemme varmasti menneitä jouluja. Suru kuuluu asiaan, mutta yhdessä on helpompi surra ja muistella kuin yksin.

Hartaan joulumielen lisäksi toivon tähänkin jouluun myös riemua ja aitoa iloa. Lapsemme ovat jo isoja, mutta pukki käy meillä sitkeästi edelleen. Kotimme on itse asiassa pukin kierroksen viimeinen paikka. Luultavasti viimeistään silloin, kun joulupukki kurvaa pihaamme vanhalla Wartburgilla, tunnelma on iloinen. Pukin lähdettyä toiseksi vanhin poikamme astuu melkein samalla ovenavauksella sisään oltuaan koko illan "asioilla".

MUMMON TAPANA OLI aloittaa jo joulupäivänä uusien villasukkien kutominen koko suvulle seuraavaa joulua varten. Nainen, joka meillä asuu, on nyt alkanut opetella villasukkien tekemistä, joten suvun perinne tulee ehkä harjoituksen myötä vielä jatkumaan. Hän luultavasti tekee myös joululimppuja, erilaisia kuin ennen, mutta ehkä siitäkin jotain uutta perinnettä syntyy.

Me vaarin kanssa jatkamme varmasti perinteistä kisaa siitä, kumpi meistä nukahtaa ensin sohvalle ja kumman pää notkahtaa alemmaksi. Minä taidan olla voitolla, mutta vaari on vain pienen kuorsauksen verran jäljessä.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 21/2015.

TÄTÄ MIELTÄ. Masennus voi lamauttaa toimintakyvyn ja itsetunnon. Kaikilla tarvitsevilla ei ole tarpeeksi voimia hakea apua, kirjoittaa Emmi Laukkanen.

”Oletko varma, että tarvitset tätä?” kysyi ääni langan toisessa päässä.

Seisoin keskellä espoolaista metsää ja mietin, olenko varma.

En ole yrittänyt itsemurhaa. Jaksan nousta aamuisin sängystä. On päiviä, joina ei koko ajan ahdista.

Olin 22-vuotias opiskelija ja hain apua pitkään jatkuneeseen ahdistukseen. Minulla oli opiskelupaikka yliopistolla, kesätöitä, ihana perhe ja ystäviä, mutta kurkkua kuristi. Iltaisin yksiön seinät kaatuivat päälle. Sain paniikkikohtauksia ja hengitin paperipussiin keittokomeron lattialla.

Takana oli kivulias ero, josta en tuntunut pääsevän eteenpäin. Sosiaaliset tilanteet saivat hengityksen salpautumaan, ja ystävät olivat väsyneet lohduttamaan.

Silti avun pyytäminen hävetti. Mietin viikkoja, onko minulla oikeus tähän. Eivätkö synkät kaudet kuulu jokaisen elämään?

Nykyään ajattelen, että minulla oli onnea. Pystyin sanomaan kysyjälle ”kyllä, olen varma”.

Nykyään ajattelen, että minulla oli onnea.

Jaksoin jonottaa vuoroani hoitoon kolme kuukautta. Jaksoin etsiä yksityiseltä terapeutin, jolle puhua jo ennen sitä. Jaksoin vastata, kun lääkäri kysyi samat kysymykset kuukaudesta toiseen. Ennen kaikkea jaksoin kertoa, mitä haluaisin: Terapiaan, en vain lääkkeitä.

Miten käy heille, jotka eivät jaksa edes nousta sängystä?

Vaatiiko avun saaminen liikaa voimia?

Nimimerkki Murtunut äiti Espoosta kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidepalstalla lokakuussa, ettei lääkäri ottanut hänen poikansa itsemurhapuheita todesta. Ensimmäinen yritys jäi viimeiseksi.

”Pystyäkseen löytämään avun erilaisten palvelukanavien, ­menetelmien ja sovellusten ­sekamelskasta ihmisen täytyy olla ensin suhteellisen terve ja hyvin toimintakykyinen”, äiti kirjoittaa.

Hän yritti hakea pojalleen apua yli kymmenen vuotta. Se on liian kauan.

Masennuksesta voi parantua

Masennukseen sairastuu Suomessa vuosittain yli 300 000 ihmistä. Kaikki eivät koskaan hakeudu hoitoon. Vain joka neljäs masentunut saa laadukasta hoitoa.

Masennuslääkkeitä syö vuosittain noin puoli miljoonaa suomalaista. Osa hyötyy lääkkeistä selvästi, osaa lääke auttaa jonkin verran, mutta ei tarpeeksi, sanoo Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylilääkäri Jukka Kärkkäinen.

Kaikki eivät saa apua lääkkeistä. Masennuksen vuoksi eläkkeelle jää vuosittain yli 3 000 ihmistä. Heistä vain 10 prosenttia on saanut psykoterapiaa.

”Masennuksen ennuste on hyvä. Siitä pitäisi voida parantua. Sitä vasten tämä on erikoista”, Kärkkäinen sanoo.

Hänen mukaansa erikoissairaanhoitoon pääsyä joutuu usein odottamaan julkisessa terveydenhuollossa liian kauan eikä lyhytkestoisia psykoterapioita ole juuri saatavilla.

”Masennuksen ennuste on hyvä. Siitä pitäisi voida parantua.”

Työssäkäyvät ja opiskelijat ovat oikeutettuja Kelan tukemaan psykoterapiaan, mutta sitä eivät voi hakea esimerkiksi työelämän ulkopuolella olevat ja eläkeläiset. Jos tarjolla olisi enemmän 10–20 hoitokerran lyhytterapiaa, ongelmiin pystyttäisiin puuttumaan nopeasti jo niiden alkuvaiheessa.

Jokainen tarvitsee tukijan

Minä aloin voida paremmin, koska sain apua ajoissa.  Löysin terapeutin, jonka sohvalla oli hyvä puhua – ja hyvä olla hiljaa niinä päivinä, kun ei huvittanut puhua. Paniikkikohtaukset katosivat. Aloin ymmärtää itseäni.

Kaikki eivät saa apua heti, kun he sitä tarvitsevat. On masennuspotilaita, joille hampaiden pesu, imurointi ja syöminen ovat suuria ponnistuksia.

Siksi hoitoon pääsemisen ei pitäisi koskaan olla kiinni sairastuneen omasta reippaudesta. Jos voimat eivät riitä arjen pyörittämiseen, kuinka ne riittävät avun vaatimiseen?

Jos voimat eivät riitä arjen pyörittämiseen, kuinka ne riittävät avun vaatimiseen?

Avun piiriin ei voi pakottaa. Jotta avusta on hyötyä, on tärkeää, että ihminen haluaa sitä itse.

Hän tarvitsee silti tukea. Onko sitä saatavilla? Onko tarpeeksi ihmisiä, jotka tarttuvat ongelmaan jo ensimmäisellä avunpyynnöllä? Onko resursseja niin paljon, että terapiaa saa jokainen, joka sitä tarvitsee? Onko tahoa, joka kyselee perään silloinkin, kun vastaanotolle saapuminen tuntuu ylivoimaiselta?

Jokainen masentunut, ahdistunut ja uupunut tarvitsee ihmisen, joka kysyy, kuinka voit. Jonkun, joka kuuntelee ja ohjaa lempeästi mutta tarmokkaasti eteenpäin. Ihmisen, joka ei vähättele, tuomitse tai kyseenalaista.

Kukaan ei hae apua huvikseen.

Artikkelin luvut ovat peräisin THL:n tilastoista. 20.–27.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.

Kai Lehtinen on näyttelijä, ohjaaja ja kuuden lapsen isä.

Ongelmat täytyy selvittää – niin avioliitossa kuin työpaikalla, kirjoittaa Kai Lehtinen.

Se voi olla mustamaalaamista tai mitätöintiä, vähättelyä tai muuta epäasiallista kohtelua. Se voi olla ilmeitä, piikittelyä tai mykkäkoulua. Se voi olla hyvin huomaamatonta tai muidenkin havaitsemaa. Se lisää stressiä ja ahdistusta ja heikentää toimintakykyä. Niin mikä?

Sinikka Sokka lauloi aikoinaan, että ”työ ihmisen tuo tekijälleen mielen niin iloisen”. Entä jos ei tuo? Lumikki-sadussa kääpiöt taas lauloivat töihin mennessään ”Ain laulain työtäs tee”. Entä jos ei laulata?

Puhun työpaikkakiusaamisesta.

Kiusaaja ei välttämättä koe itseään kiusaajaksi

Itselläni ei ole kokemusta työpaikkakiusaamisesta, mutta sen kokeneita löytyy tuttavapiiristäni. Ulkopuolisena sitä kuuntelee uskomattomia tarinoita ja miettii, miksi ihmiset suostuvat sietämään kaltoinkohtelua tai seuraamaan vierestä muihin kohdistuvaa huonoa käytöstä.

Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Ongelmien vyyhtiä voi olla vaikea purkaa, jos se on syntynyt pikkuhiljaa.

"Aluksi tapahtumia ei kenties edes osaa sanoittaa."

Aluksi tapahtumia ei kenties edes osaa sanoittaa. Työkaveri lohkaisee epäasiallisuuksia muka vitsinä. Jos ympärillä nauretaan eikä tilannetta pidetä vakavana, voi olla vaikea edes mieltää olevansa työpaikkakiusattu. Epämääräinen paha olo tai unettomuus voivat vähitellen herättää tajuamaan, että kyse on vakavasta tilanteesta, johon pitäisi puuttua.

Kiusaaja ei välttämättä koe itseään kiusaajaksi, vaikka toisen oireilu aiheuttaisi jo toistuvia sairauslomia. Henkistä ylivaltaa voi olla vaikea todistaa. Jos ristiriitatilanteisiin ei puututa heti, ne kroonistuvat ja tulevat väärällä tavalla osaksi työyhteisön normaalia päivittäistä toimintaa.

Entä jos kiusaaja on esimies?

Jokaisella työpaikalla  on ristiriitoja ja erimielisyyksiä, mutta jos niistä pystytään puhumaan ja asioita selvitetään, ei kiusaamista niin helposti pääse syntymään. Ratkaisevassa roolissa on esimies.

Erityisen vaikea tilanne on, jos esimies itse kiusaa. Työyhteisöön voi olla pesiytynyt kielteinen ilmapiiri, jonka syyksi ei paljastukaan kuriton henkilökunta vaan epäloogisesti ja epäasiallisesti toimiva esimies. Pahinta on, jos esimies vain kasvattaa egoaan ja samalla huonontaa työnteon edellytyksiä.

Hyvässä työpaikassa on turvallinen ilmapiiri, jonka huomaa ulkopuolinenkin.

Hyvältä johtajalta vaaditaan hyviä ihmissuhdetaitoja ja vuorovaikutuskykyä. Ripaus nöyryyttä ja maalaisjärkeäkään ei ole pahitteeksi. Kaiken tulosjohtajuuden lisäksi tarvitaan tuntosarvet eli herkkyyttä havaita, jos työntekijät eivät voi hyvin.

Pomon pitäisi myös itse olla valmis ottamaan vastaan palautetta. Henkilökunta voisi välillä pitää esimiehelleen kehityskeskusteluja. Hyvä johtaja haluaa kuulla, luottaako henkilökunta häneen.

Aina ei voi olla samaa mieltä lähiesinaisen kanssa

Tuloksia saadaan vain, jos työntekijät voivat hyvin. Jos johtajalla ei ole sosiaalisia taitoja eikä kykyä oikeudenmukaisuuteen, ongelmia todennäköisesti syntyy.

Hyvässä työpaikassa on turvallinen ilmapiiri, jonka huomaa ulkopuolinenkin. Ihmiset viihtyvät, ja vaikeistakin asioista voidaan puhua avoimesti.

Samanlaista on toimivassa avioliitossa. Aina ei voi olla samaa mieltä lähiesinaisen kanssa, ja joskus tulee kinaa, mutta asiat puhutaan selviksi ennen nukkumaan menoa. Yleensä viimeistään seuraavana päivänä tai ainakin ensi viikolla. Ehdottomasti ennen joulua kuitenkin.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2017.

Arja - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt12.8.2014

Kai Lehtisen kolumni: Hyvä pomo pysäyttää työpaikkakiusaajan, ellei ole sellainen itse

Muusa kirjoitti: Esimies voi olla työpaikkakiusaaja ja opettaja voi olla koulukiusaaja. Kummassakin tilanteessa kiusatulla ei ole käytännössä mitään toivoa; paras on poistua tilanteesta. Eli vaihtaa työtä tai koulussa luokkaa. Yhteiskunnassamme kun kiusattu on aina se syntipukki, joka saa syyt niskoilleen kun kiusaajia kuunnellaan enemmän ja heitä uskotaan. Siinä ei auta rehtorin kanssa puhuminen tai työsuojelu, kun kiusaajat alkavat tosissaan perseilemään. Hei nimimerkki Muusa,...
Lue kommentti
Vierailija

Kai Lehtisen kolumni: Hyvä pomo pysäyttää työpaikkakiusaajan, ellei ole sellainen itse

Työpaikkakiusaaminen on vakava asia ja monet työpaikat ovat kuin aikuisten hiekkalaatikoita ja monesti muotoutuneet sellaiseksi useiden vuosien kuluessa ja kulloisenkin esimiehen hiljaisella hyväksynnällä. Itse kiinnittäisin huomiota ammatillisuuteen – tai oikeammin – sen puutteeseen. Jostain kumman syystä ammatillinen käyttäytyminen on monille hyvinkin vaikeaa ja sitä pitäisi oikein harjoitella. Työpaikalla ei olla kaveriroolissa vaan ammattiroolissa, vaikka sitten työn ulkopuolella...
Lue kommentti