Kesätoimittaja selasi KK:n vanhoja vuosikirjoja ja löysi sattumalta tutun näköiset kasvot.

Päätimme viime viikolla toimituksessa, että olisi mukava kaivaa esiin vanhat Kodin Kuvalehden vuosikirjat ja laittaa lukijoiden nähtäväksi nostalgisia juttuja.

Tartuin tuumasta toimeen. Etsin vuosikirjojen painosta notkuvat hyllyt ja valitsin yli viidenkymmenen paksun opuksen joukosta neljä. Aloin selata niitä sieltä täältä, täysin summittaisesti. Merkkasin lapuilla kiinnostavat otsikot ja hauskat retromainokset.

Selasin auki vuoden 1984 lehden ja näin jutun polttareista. Kiinnostuin: mitenköhän niitä juhlittiin silloin (siis kahdeksan vuotta ennen syntymääni)? Aloin lukea juttua, mutta sitten näin tämän kuvan:

 

 

Kuvassa on minun isäni.

Kohtalo taisi puuttua peliin. Niin monta vuosikirjaa ja sivua selattavana, ja minä satuin valitsemaan juuri tämän. 

Pirautin tietysti heti isälle.

”Et ikinä arvaa, kenet löysin vuoden -84 Kodin Kuvalehdestä!”

”No oliko siellä se minun polttaritarinani?”

Kuvittelin, että isä olisi unohtanut koko jutun ja siksi jättänyt kertomatta moisesta tärkeästä tapahtumasta. No ei.

Isä muisteli, että vietti polttareita vuonna 1981 ja häntä haastateltiin lehteen pari vuotta myöhemmin. Polttareiden kohokohta oli kuulemma se, kun isä vietiin silmät sidottuina Helsingin Esplanadin lavalle, jossa odotti satapäinen yleisö ja tutut muusikot. ”Keikka alkaa nyt ja sinä laulat”, hänelle sanottiin.

”Sitten oli vain pakko laulaa.”

Katkelma jutusta löytyy alta. Lue, miten polttareita juhlittiin vuonna 1984!

Ennen kahleiden kalahtamista: Kerran vielä pojat

Ainakin pääkaupungissa törmää nykyisin hilpeään seurueeseen, joka kuskaa ihmeellisen näköiseksi tällättyä, erilaisia lipuin ja lapuin varustettua ystäväänsä paikasta toiseen.

Kysymyksessä on tietysti Polterabend, tytön tai pojan viimeinen vapaailta ennen avioliiton kahleiden kalahtamista. Suomessa polttarit ovat nyt muodissa.

– Polterabend on varmasti elämäni toiseksi paras päivä. Kaverit olivat suunnitelleet ohjelmaa kauan ja huolella. Suunnittelussa oli ollut mukana puolen tusinaa ystävää, mutta juhliin osallistui varmasti tuhat ihmistä, koulutussuunnittelija Jukka Linkoheimo muistelee.

Sinä lauantaina, jona juhlat vietettiin, Jukalla ei ollut aavistustakaan, mitä edessä on.

Ensimmäiseksi hän joutui jalkapallo-otteluun. Ilo ja yllätys oli valtava, kun kentällä oli pelaajia paitsi nykyisestä, myös kaikista entisistä seuroista, joissa hän oli touhunnut.

– Pelin jälkeen menimme ystävän kotiin. Minut puettiin frakkiin, kasvoni ehostettiin ja silmäni sidottiin. Minua pyöritettiin kotikulmillani Helsingin Käpylässä, kunnes huomasin joutuneeni raitiotievaunuun.

– Kun side poistettiin silmiltä, vaunu olikin täynnä eri-ikäisiä ystäviä eri ajoilta. Vaunu oli vuokrattu meitä varten, mutta otimme mukaan myös muita matkaan pyrkiviä, lähinnä vanhuksia.

Kauppatorilla vaunu pysähtyi ja sulhasmies sai uudet tehtävät. Hänen piti opettaa savusilakoiden syömistä saksalaisturisteille ja myydä romaanien lehteä kaikille ulkomaalaisille.

Sitten Jukan silmät sidottiin uudelleen. Hänet vietiin parturiin, joka föönasi hiukset ja sipaisi hajusteita. Häntä kuljetettiin sokkona ympäri kaupunkia. Lopulta Jukka uskoi saapuneensa ravintolaan.

– Side silmiltä poistettiin. Huomasin olevani Espan ulkolavalla. Edessäni oli iso joukko tuttavia, mutta satamäärin myös muuta yleisöä, joka uskoi tulleensa tavanomaiseen ulkoilmakonserttiin.

– Tunsin kappaleet, joita minun piti esittää, mutten ollut koskaan niitä laulanut. Kieltäytyäkään en voinut. Niinpä pidin puolen tunnin konsertin. Tuttavani aloittivat jokaisen kappaleen jälkeen niin mahtavat ablodit, että muu yleisö ilmeisesti uskoi seuraavansa hyvääkin konserttia.

Vauhdikas päivä päättyi discoon ja sen jälkeen takaisin Käpylään, jonne myös morsian tuotiin omista polttareistaan. Häntä oli kuljetettu joulukuuseksi puettuna kaupungilla. Morsian oli myös joutunut pestäväksi kammoamaansa yleiseen saunaan.

 

Alkuperäinen teksti: Aira Väisänen
Alkuperäiset kuvat: Hans Paul, Ari Ojala/Lehtikuva, Jouko Salokorpi ja Nina Seeck-Saariniemen albumi

TÄTÄ MIETIN. Vedessä lilluminen on uskomattoman vaikuttava kokemus, talvellakin. Varsinkin talvella.

Onhan uiminen aina ollut kivaa, ainakin jos vesi on lämmintä. Mutta uusin ihanuus tekee siitä vieläkin ihanampaa. Sen tekee kylmän talvi-ilman ja lämpimän uimaveden yhdistelmä, johon on mahdollisuus nykyisin Helsingissä Kauppatorin kulmilla ulkoaltaalla.

Ensin saunaan kuumenemaan, sitten pyyhkeen suojassa ulos ja kiireesti kohti allasta!

Koillistuuli puhkuu kylmänä viimana, varpaita kipristelee ja pyyhkeeseen pitää kietoutua tiukasti. Mutta pieni urheus palkitaan: vesi tuntuu iholla kuumalta ja näyttää yhtä turkoosilta kuin kesällä Välimerellä. Pakkasella veden pinnasta nousee mystinen höyry.

On joitakin asioita, joita varten kannattaa elää. Lämpimässä vedessä lilluminen on ehdottomasti yksi niistä.

Omakotiasujalla ei ole tylsää hetkeä, kirjoittaa Kai Lehtinen kolumnissaan.

Kaikki liikenevä aikani on tänä syksynä mennyt uuden verstasrakennuksen ja pannuhuoneen rakentamiseen. Vanhan tuhosi tulipalo. Vielä on paljon tekemistä, mutta onneksi isoimmat hankkeet on saatu hyvälle mallille ennen talven tuloa.

Kun uusimme pannuhuoneen, päädyimme vaihtamaan hakelämmityksen pellettilämmitykseen. Syksyn ajan olenkin opetellut puupellettisysteemin saloja. Välillä on pitänyt yötä myöten ravata pannuhuoneessa, kun pellettien syöttöputki on reistannut tai puhdistusarina on jumiutunut. Pikkuhiljaa laite on tullut tutuksi, mutta aikaa siihen on kyllä tuhraantunut, ja hermoja on koeteltu.

Samaan aikaan on pitänyt kunnostaa traktoria. Sillä kuljetamme pellettiä lämmitykseen ja heinää hevosille. Sillä myös aurataan lumet ja vedetään milloin kenenkin autoja ojasta. Kapine on välttämätön, mutta vaatii jatkuvaa korjausta.

Siinä sivussa on jokseenkin kunnialla pantu piha talvikuntoon. Sadon korjaaminen maakellariin, kasvimaitten jyrsiminen, haravoinnit, kesäkalusteiden varastoimiset, syysistutukset, nurkkien kunnostukset ja sekalaisten romppeiden kuljettaminen kaatopaikalle ovat jokasyksyisiä omakotiasujan puuhia.

Vanhassa talossa eivät hommat loput

Joka syksy mietin, voisimmeko päästä helpommallakin. Samaa tulee mietittyä myös talviaamuisin, kun on kiire, mutta metriäkään ei pääse eteenpäin, ennen kuin lumityöt on tehty.

Rehellisesti sanottuna samoja ajatuksia pyörii päässä keväisinkin, kun kiireessä tekemättömiksi jääneet työt hyppivät lumien sulettua silmille, kasvimaat pitää jyrsiä, istutuspuuhat aloittaa ja klapeja tehdä.

Puhumattakaan kesästä, kun nurmikko kasvaa sitä vauhtia, että ruohonleikkuria ei ehdi talliin ajaa, kun toisesta päästä pihaa pitää jo aloittaa uudestaan. Samaan aikaan voisi istua laiturilla ja heilutella varpaita vedessä, kaikkia kuutta – neljä menetin aikoinaan klapikoneonnettomuudessa.

Vanhan omakotitalon omistajan pitää venyä maalariksi, muurariksi, huoltomieheksi, putkimieheksi, puutarhuriksi ja rakennusmieheksi.

Mutta laiturilla loikoilusta on turha haaveilla, sillä talon ikkunanpielet pitää hioa ja maalata ja koko ulkomaalauskin uusia. Puhumattakaan terassien öljyämisestä ja puutarhakalusteiden kunnostamisesta. Ja laiturin kunnostamisesta.

Vanhan omakotitalon omistajan pitää venyä maalariksi, muurariksi, huoltomieheksi, putkimieheksi, puutarhuriksi ja rakennusmieheksi. Tai jos tarkkoja ollaan, niin oikeastaan huoltohenkilöksi, putkihenkilöksi ja rakennushenkilöksi. Omakotitalon isännän ja emännän työt ovat meilläkin nykyään henkilön ja henkilön töitä. Olivatpa kumman henkilön hyvänsä, niin niitä riittää, jos asuu vanhassa talossa.

Kerrostalossa kävisi aika pitkäksi

Miksi ihmeessä en sitten asu kerrostalossa?

Miten vaivatonta olisikaan talvella kotiin tultua hypätä sohvalle ja nauttia tasalaatuisesta lämpötilasta. Talvimyräkän yllättäessä voisi seurata lumitöiden edistymistä ikkunasta. Sauna lämpiäisi nappia painamalla, eikä kovallakaan pakkasella tarvitsisi pelätä putkien jäätymistä. Jos ongelmia tulisi, voisi soittaa huoltohenkilölle.

Kerrostalon pihalle ei kaiketi voi tehdä omaa kasvimaata tai hevosille tarhaa.

Lyhyesti: En asu kerrostalossa siksi, että viikon kuluttua aika tulisi pitkäksi. Kun on tottunut tekemään asioita vaikeamman kautta, siitä on tullut tapa. Kerrostalossa ei myöskään voi pitää verstashuonetta ja työkaluja. Eikä kerrostalon pihalle kaiketi voi tehdä omaa kasvimaata tai hevosille tarhaa.

Omasta saunasta pitää päästä suoraan uimaan. Kuinkahan monessa kerrostalossa katsottaisiin suopeasti, kun saunomisen välissä rappukäytävää pitkin juoksisi mies ilkosillaan ulos lumeen kierimään?