Arkistojen aarre:
Anni Sinnemäki vuonna 1998:
Anni Sinnemäki Kodin Kuvalehdessä vuonna 1998.
Anni Sinnemäki Kodin Kuvalehdessä vuonna 1998.

Vuonna 1998 KK haastatteli Anni Sinnemäkeä, joka tunnettiin tuolloin Ultra bran sanoittajana. Jutussa Anni kertoo teiniäitiydestä, sanoittajan työstä ja kiinnostuksestaan politiikkaan. 

Nuori, kaunis nainen astuu kahvilaan. Puolipitkä tukka on vapaana, kasvot ilman meikkiä eikä vaatetuskaan herätä huomiota. Ulkonäkönsä puolesta hän voisi olla ympäristöaktiivi tai vaikkapa vegaani eläintenystävä.

Monin tavoin aktiivi hän kyllä onkin, tämä yksi viime vuoden puhutuimmista suomalaisista nuorista naisista, Ultra bra -yhtyeen sanoittaja Anni Sinnemäki.

Annin voima on siinä, että hänet voi ottaa vakavasti. Hän ei keimaile eikä kosiskele. Hän pelaa julkisuudessa puhtaasti älyllä, ei ruumiinkielellä. Annissa on luontaista karismaa, jolla ihmiset saadaan kuuntelemaan.

Kolme vuotta sitten perustetun Ultra bran suosio on nousussa. Kun ensimmäistä cd:tä Vapaaherran elämää myytiin 7000 kappaletta, niin viime vuonna ilmestynyt toinen cd Kroketti myikin jo 15 000 ja nousi kymmenen myydyimmän kotimaisen levyn kärkeen.

Ultra bra -yhtyettä ei hevin sivuuteta olkapäitä kohottaen. Yhtyeen musiikista joko pitää tai ei, mutta harva jää ihan kylmäksi. Joitakin ärsyttää Ultra bran chydeniusmainen laulutyyli, toisista se taas on koko jutun ydin.

Teiniäiti

Anni Sinnemäki, 24, on ehtinyt ikäisekseen tehdä jo paljon. Hänellä on kohta kahdeksan vuotta täyttävä Siiri-tytär, parivuotinen avioliitto Ultra bran säveltäjän Kerkko Koskisen kanssa, opinnot Helsingin yliopistossa, sanoitustyö…

Anni on syntyjään helsinkiläinen ja Sinnemäen perheen esikoinen. Hänellä on yksi sisko ja kaksi veljeä, joista kuopus on Annia kahdeksan vuotta nuorempi.

Sinnemäen perheestä hän kertoo, että kaikki ovat hyvin epämusikaalisia, mutta kotona luettiin paljon.

– En ollut sen enempää kiltti tyttö kuin paha tyttökään. En silti usko, että vanhempani yllättyivät raskaudestani. Ja he ovat kannustaneet minua jokaisella askeleellani.

Anni puhuisi paljon mieluummin työstään kuin yksityiselämästään. Kun keskustelu edes sivuaa kovin henkilökohtaista pintaa, Anni ohjaa puheen takaisin yleisemmälle tasolle. Siiri-tytär on kuitenkin niin tärkeä, ettei häntä voi ohittaa keskustelunaiheena. Anni puhuu tytöstään kauniisti, kiihkoilematta ja toisaalta paljastamatta liikaa lapsensa yksityisyydestä.

Anni oli vasta 16-vuotias, kun Siiri syntyi. Hän sanoo, että oli jo rutinoitunut isosisko, joten pienen vauvan hoitamisessa ei ollut ongelmia.

– Ajattelin Siiriä odottaessani, että on kiva olla nuori äiti. Kuvittelin, että kolmikymppisenä olen jo kalkkis ja paatuneen aikuinen. Mutta ihminenhän pysyy samanlaisena vaikka vanheneekin.

Anni päätti käydä lapsesta huolimatta lukion loppuun. Hän oli äitiyslomalla vain kevään, kiri kesällä tenttimällä toiset kiinni ja jatkoi syksyllä koulua normaalisti. Mutta vaikka häneltä onnistuikin opiskelu ja lapsenhoito, Anni pelkää, että monelta teiniäidiltä koulu jää kesken.

Pitäisi ratkaista, mikä minusta tulee isona.

– Ilman opintoja nykymaailmassa on vaikea pärjätä. Olisi kauheata, jos ei sitten pystyisi tarjoamaan lapselleen esimerkiksi harrastuksia. Minulla on mennyt hyvin, mutta se on monien asioiden summa.

Anni kehuu tytärtään fiksuksi ja mukavaksi, mutta hänellä ei ole mitään selkeää kasvatuskaavaa.

– Kasvatus menee itsestään, eikä sen tuloksiakaan edes näy heti. Olen kuitenkin huomannut kuinka vahvasti jotkut asiat ovat iskostuneet minuun kotoani, vaikka itse aikoinaan pullikoin niitä vastaan.

– Omalle tyttärelleni haluaisin opettaa kulttuuria ja sivistyneisyyttä. Luemme yhdessä kirjoja, käymme elokuvissa ja kuuntelemme musiikkia. Haluan Siiristä itsevarman, mutta eikö ylipäätään rakkaus ja hyvä kannustus siihen johdakin?

Anni opiskelee Helsingin yliopistossa venäläistä kirjallisuutta ja venäjän kieltä. Sivuaineena hän lukee mm. filosofiaa.

– Pitäisi ratkaista, mikä minusta tulee isona, sillä minun opinnoillanihan ei valmistuta suoraan mihinkään ammattiin.

Mielikuvitusta politiikkaan!

Annin isä Anssi Sinnemäki oli pitkään Kulttuurivihkot-julkaisun päätoimittajana. Lapsuudenkodin vasemmistolainen ilmapiiri jätti jälkensä. Anni on huolissaan saastumisesta, eläinten oikeuksista ja työttömyydestä. Jos hän saisi päättää, turkistarhaus lopetettaisiin ja verotus muutettaisiin pienituloisille suopeammaksi.

– Mutta eihän yksi ihminen voi mitään päättää. Poliitikon ammatti tuntuukin usein aika painajaismaiselta. Jokaisella on varmasti omia ihanteita ja päämääriä, mutta suurin osa energiaa menee kuitenkin siihen, että toimii niin, että äänestäjät vielä äänestävät.

Annista olisi ääniharavaksi, mutta yksikään puolue ei ole houkutellut häntä riveihinsä. 

– Politiikkaa pelataan nykyisin liian kapeissa raameissa, siitä puuttuu mielikuvitus. EMU sanelee Suomenkin politiikassa kaiken, paitsi ehkä jotain hienosäätöjä.

Annista olisi varmasti seuraavissa eduskuntavaaleissa ääniharavaksi, mutta yksikään puolue ei ole vielä houkutellut häntä riveihinsä. Anni saattaisi olla jopa kiinnostunut. Hän seuraa tarkkaan yhteiskunnallisia asioita, ja oli valmis viime syksyisen TV 2:n ohjelmasarja Varjohallituksen vakiministerinä kertomaan mielipiteensä vaikka tarhaiskuista koko kansallekin.

– Kun nyt katselen ensimmäisiä ohjelmia, huomaan kuinka paljon alussa jännitin. Kyse ei ollut vain siitä, miten minä pärjään, vaan miten koko uusi ohjelmaidea toimii.

Sanoittaja sattumalta

Annin mielestä Ultra bra ei julista vasemmistolaista politiikkaa, vaikka muutamissa kappaleissa piikitelläänkin ”kaikkivoipaa” Amerikkaa. Hän tunnustautuu amerikkalaisen kulttuurin ystäväksi.

Anni kirjoittaa ihmissuhteista: riidoista, lähdöistä ja rakkaudesta – siis vanhoista aiheista, mutta uusin, voimakkain sanoin. Hän itse toteaa, että naiseudesta on nyt sanoittajana etua: hän voi luontevasti käsitellä samoja teemoja, joista on laulettu jo usein aiemmin, mutta lähinnä miesten sanoituksin.

Sinnemäki korostaa kuitenkin, että Ultra bra on hänen miehensä, Kerkko Koskisen yhtye. Koskinen säveltää yhtyeen musiikin ja soittaa siinä pianoa. Anni ei ollut edes koskaan sanoittanut ennen kuin Kerkko pyysi häntä sanoittamaan Ultra bralle.

– Alussa kirjoitin vain, jos tuli joku idea. Enää en voi sanoittaa pelkästään silloin kun huvittaa. Suhtaudun sanoittamiseen puoliammattimaisesti. Mutta koska musiikki ei ole harrastukseni, enkä juuri koskaan kuuntele mitään, en edes mieti sanoittaessani, minkälainen kappaleesta tulee.

Anni kirjoittaa sanoitukset kynällä paperille ja toistaiseksi vain Ultra bralle. Kunnianhimo kirjoittajana on kasvanut, mutta ei vielä niin paljon, että hän miettisi kirjan tai käsikirjoituksen tekoa.

– Sanoittaminen ei ole muuttunut kokemuksen myötä helpommaksi, päinvastoin. Itsekritiikki kun kasvaa käsi kädessä taitojen kanssa. 

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä vuonna 1998. 

Jutun jälkeen:

  • Sinnemäestä tuli vihreiden kansanedustaja seuraavana vuonna, 1999. Hän toimi puolueen riveissä vuoteen 2015. 
  • Toimi vihreiden puheenjohtajana ja Suomen työministerinä vuosina 2009-2011. 
  • Aloitti tammikuussa 2015 Helsingin kaupunkisuunnittelusta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana.
  • Sai sanoituksistaan Juha Vainio -palkinnon.
  • On julkaissut kaksi runokirjaa vuosina 2003 ja 2009. 
  • Sai toisen lapsensa vuonna 2012. 

 

Annika ei koskaan uskonut sairastuvansa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. "Onneksi uskalsin lopulta myöntää, että olen heikko ja riitän tällaisena.""

"Tulossa ihana sisustuskevät!", Annika, 31, kirjoitti blogiinsa. Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan. Kolmen lapsen äidillä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka vaati lopulta sairaalahoitoa.

"Nerokas idea virittää koristevalot päiväpeiton ja taljan päälle. Kokonaisuus tuo upean ylellisen tunnelman! Rakastan blogiasi ja pettämätöntä tyyliäsi."

"Käsittämättömän kaunis koti teillä! Nuo värit ja tuo iso viherkasvi sopii tosi hyvin tuohon tilaan."

"Mistä nuo upeat kristallivalaisimet ovat? Blogisi on inspiroivin ikinä <3"

Tällaisia kommentteja Annika, 31, on saanut suosittuun Pellavaa ja pastellia -sisustusblogiinsa.

Blogin kuvissa vilahtelevat pastellinsävyiset koristetyynyt ja torkkupeitot, leikkokukat, kynttiläasetelmat, designvalaisimet, kolme vaaleanpunaisiin puettua pikkutyttöä ja tahraton valkoinen koti.

Kukaan kommentoijista ei ole arvannut, että juuri ennen postauksen julkaisemista Annika on purskahtanut itkuun kävellessään olohuoneesta keittiöön ja toisen kerran ruokapöydässä, lasten edessä.

Että hän on maannut sängyssä ja toivonut, ettei heräisi enää seuraavana aamuna.

Kun keskimmäinen lapsista kaatoi maitomukin, Annika sätti häntä pyyhkiessään pöytää, vaikka oli edellispäivänä päättänyt, ettei enää tekisi niin.

"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."
"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."

Riittääkö kaksi siivouskertaa päivässä, ehkä ei?

Lukijoita alkoi löytyä heti. Annika perusti bloginsa ja siihen liittyvän Instagram-tilinsä kesällä 2016. Vuotta myöhemmin blogilla oli jo 5000 lukijaa viikossa ja yli 130 000 seuraajaa Instagramissa.

Annika oli aina rakastanut sisustamista, kaunista kotia ja koriste-esineitä. Ehkä bloggaamisesta voisi saada ammatin? Yhteistyötarjouksia sateli. Haaveesta oli tulossa totta.

"Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee."

Mutta vähitellen jokin tuntui olevan väärin ja vinossa. Koko ajan itketti ja ahdisti, vaikka kaikki oli hyvin.

”Nousin joka aamu, meikkasin, levitin päiväpeiton ja tyynyt sängylle. Siivosin kerran aamulla ja toisen illalla, jynssäsin jokaisen kulman. Osasin ottaa kauniita valokuvia, mutten keksinyt enää oikein mitään positiivista kirjoitettavaa.”

Kun väsytti, Annika lisäsi vauhtia. Uusi järjestys olohuoneeseen! Vinkkipostaus vuodevaatteiden valinnasta! Sisustustauluja lastenhuoneeseen!

Jatkuva touhuaminen vähensi ahdistuksen määrää, hetkeksi. Maaliskuussa Annika julkaisi 32 blogipostausta.

”Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee. Etsin koko ajan jotakin uutta, mistä osaisin olla onnellinen. Ja kuitenkaan en ollut.”

Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.
Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.

Kaikki äidit ovat väsyneitä, miksi olisin poikkeus

Kaikki pienten lasten äidit ovat väsyneitä, Annika ajatteli pitkään. Kaikilla on öitä, jolloin aamulla huomaa, ettei missään välissä ehtinyt nukkua kunnolla, koko ajan hälinää, päiviä jotka kuluvat nopeasti mutta tuntuvat raskailta.

Hän säilytti kuopuksen yksivuotisneuvolasta saatua perheneuvolan esitettä kaksi kuukautta ennen kuin uskalsi soittaa. Jospa kaikki järjestyisi, kun sinnittelen, hyviäkin hetkiä on välissä, Annika mietti.

”Sain sanottua puhelimessa vain, että olen niin väsynyt. Ne olivat viisaimmat sanat, jotka olin pitkään aikaan sanonut.”

Psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso.

Blogiinsa Annika kirjoitti: Tulossa ihana sisustuskevät!

Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan.

Annika kysyi perheneuvolan psykiatriselta sairaanhoitajalta, voiko tämä olla masennusta.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun sanoin tai ajattelin, että väsymykseni voisi johtua masennuksesta.”

Kaksi kuukautta perheneuvolan jälkeen psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso. 

Parantumaton sairaus. Elinikäinen psyykenlääkitys, Annikan elämän ensimmäiset psyykenlääkkeet. Kuukausien sairasloma. Pitkäaikainen kuntoutusterapia.

Uutinen kuulosti samaan aikaan helpottavalta (tälle kamalalle ololle on nimi ja syy) ja järkyttävältä (kaksisuuntainen mielialahäiriö!). Annika itki, taas.

”Tunsin syyllisyyttä siitä, että minun olisi pitänyt hakea apua jo paljon aiemmin. Ja lapset, lapsia ajattelin paljon. Pelkäsin, että entä jos en jaksa ollenkaan enää.”

Entä mitä tuttavat ja blogin yhteistyökumppanit sanoisivat?

Sairaalassa ei ollut pakko jaksaa, vaan sai levätä

Ensin puissa oli vain hiirenkorvat, sitten ne aukenivat pieniksi vihreiksi lehdiksi. Annika katseli puita sairaalan ruokalan ikkunasta, keitetyt perunat tuoksuivat.

Ensimmäinen osastojakso psykiatrisessa sairaalassa kesti seitsemän viikkoa.

”Sain levätä ja nukkua.”

Hoitajien kanssa oli mahdollista keskustella päivittäin. Joku kysyi jaksamisesta, eikä ollut pakko jaksaa. Illalla television ääressä Annika jutteli joskus muiden potilaiden kanssa. Kokemukset olivat yhteisiä, niitä tuntui hyvältä jakaa.

Pitäisi vastata kommentteihin ja yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin.

Annika alkoi ymmärtää sairastuneensa kaksisuuntaisen mielialahäiriöön jo nuorena. Aina sairautta ei tunnisteta, vaan oireita saatetaan hoitaa masennuksena. Annika ei ollut ymmärtänyt hakeutua hoidon piiriin koskaan aiemmin.

”Sairaalassa kävin psykologissa tutkimuksissa, fysikaalisissa hoidoissa ja eri lääkityksiäkin kokeiltiin.”

Mutta oireet eivät kadonneet. Ajatukset pyörivät blogissa.

Pitäisi tehdä uusi postaus ja selittää lukijoille, miksi edellisestä on niin pitkä aika. Pitäisi vastata kommentteihin ja sille yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin. Pitäisi ottaa kuvat pellavapöytäliinoista ja Instagramiinkin jotakin, edellisestä kuvasta on jo viikko aikaa.

Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.
Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.

Tämä sairaus on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää

Kesällä paistoi aurinko, Annika pääsi kotiin. Hän yritti piristyä, mutta ajatukset olivat synkkiä:

Minun kaksisuuntainen mielialahäiriöni oireilee nyt masennuksena. Tämä sairaus on kuin musta pahantahtoinen liero, joka tunkeutuu aivoihin, tekee sinne umpisolmuja ja edetessään valtaa alaa terveiltä ajatuksilta.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

Kaikki tuntuu enemmän ja vähemmän tyhjänpäiväiseltä. En haluaisi enää elää. Jos olisin kuollut, ei tuntuisi näin kamalalta.

Jokainen ajatus sattuu. Se on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

”Pahimpina aikoina en pystynyt valmistamaan lapsilleni ateriaa enkä jaksanut ulkoiluttaa tai nukuttaa heitä. Vanhin lapsemme hoiti hetkittäin nuorimmaista.”

Annikaa alkaa itkettää.

Kun lapset tulivat käymään, syötiin Kinder-munat

Syksyllä sairaala näytti samalta, mutta puiden lehdet putoilivat keltaisina maahan. Annika palasi osastolle lähes kolmeksi kuukaudeksi.

Oikeastaan se tuntui hyvältä, siltä että on turvassa.

Annika uskalsi vähitellen ajatella lapsiaan.

"Ensin hyväksyin, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä."

”Sairaalajakson alussa en jaksanut edes tavata lapsiani, enkä pystynyt oikein ajattelemaan heitä. Tyhjyyden tilalle tuli raastava yhtämittainen ikävä, joka tuntui tuskaisena paineena rinnassa."

Lapset tulivat tapaamaan äitiä kerran viikossa, puolisen tuntia kerrallaan. Silloin syötiin Kinder-munat ja höpöteltiin sairaalan leikkipuhelimella. Annika letitti vanhimman tyttären hiukset.

”Jotain olennaista ajatusmaailmassani muuttui. Työstin raskaita asioita mielessäni pitkään. Ehkä ensin hyväksyin sen, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä. Oivalsin, miten syvästi rakastan lapsiani."

Joskus Annika mietti, sairastuttiko bloggaaminen hänet. Annoinko itsestäni liikaa, otinko sen liian vakavasti, uuvuinko siksi?

Ajatus jatkui aina: liian aktiivinen bloggaaminen oli oire sairaudesta, jolle en voi mitään. Mutta se ei ole sairauden syy.

Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.
Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.

Hei lukijat, en olekaan onnellinen

En voi hoitaa kaikkea yksin.

Minun on alettava elää tavalla, johon mahtuu myös periksi antamista ja epäjärjestyksen sietämistä.

Minä riitän ja olen arvokas, vaikken jaksaisi tehdä mitään muuta kuin olla. Minun ei tarvitse olla ammattimainen sisustusbloggaaja.

Tätä Annika yrittää muistuttaa itselleen joka päivä.

"Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä."

”Oli todella raskasta esittää iloista ja onnellista perheenäitiä, jolla on kaikki hyvin. Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä, vaikka lukijat eivät välttämättä huomanneet sitä.”

Annika päätti kertoa lukijoille, mitä hänelle kuuluu oikeasti. Ei kaikkea, läheskään, mutta tärkeimmän kuitenkin.

Hän katsoi tietokoneen ruutua ja aloitti: ”Maanantaina 6.3 klo 15 sain lääkärissä kuulla uutisen, joka pysäytti. Jaan tarinani, jotta voin auttaa sekä itseäni että muita...”

Lapset nukkuivat jo, kun Annika luki saamiaan kommentteja.

"Olet rohkea. Paljon tunteita nousi pintaan. Halaus! Olen kokenut saman. Tsemppiä!"

Äidin sairaus on pään sisällä, eikä siksi näy

Äiti soitti joka päivä, kun Annika oli sairaalassa. Annika makasi sängyllä ja kuunteli äidin tuttua ääntä. Aluksi vartinkin mittainen puhelu tuntui liian pitkältä. Mutta samalla Annika tiesi: näin paljon minusta välitetään.

Sairaalan huone oli ankea, eivätkä puolipitkät keltaiset verhot tehneet siitä kodikkaampaa. Annika toi kotoa vaaleanpunaisen lampaantaljan ja torkkupeiton ja levitti ne sängylleen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta."

Omille lapsilleen Annika sanoi:

Äidillä on sellainen sairaus, joka on äidin pään sisällä eikä siksi näy. Sen sairauden vuoksi äiti on todella väsynyt ja hermostuu helposti. Äidin on pitänyt olla sairaalassa lepäämässä, että äiti jaksaa taas leikkiä teidän kanssanne. Isi pitää sillä aikaa teistä hyvää huolta.

Blogiaan Annika päivittää enää silloin, kun se tuntuu hyvältä.

"Se oli suuri päätös, mutta oikea. Oloni on ollut nyt senkin asian suhteen huojentuneempi."

Aikaisemmin blogiin saattoi kulua aikaa neljä tuntia päivässä. Nyt Annika käyttää sen ajan lepäämiseen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta. Se on ollut valtavan tärkeää. Avun pyytäminen ei ole häpeä."

Lapset ovat saaneet asua väliaikaisesti sukulaisperheessä, kun Annika on ollut sairaalassa.

Kun Annika jaksaa, koko perhe lähtee lähimetsään tähystelemään korppeja ja juomaan lämmintä kaakaota.

Kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista haaveilla

Eräs Annikan blogin lukijoista kysyi: Miten kukaan, jolla on kolme tervettä tyttöä, kaunis koti ja rakastava mies, voi sairastua kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön?

"Siihen ei ollut helppoa vastata", Annika sanoo.

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

"Joku saattaa jopa miettiä, onko minulla oikeus romahtaa, kun asiani ovat niin hyvin. Elämän ihanimmatkaan asiat eivät kuitenkaan ole sellaisia, jotka voisivat pelastaa sairastumiselta ja loppuun palamiselta."

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

Mutta kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista jälleen haaveilla, Annikakin haaveilee jo vähän.

Haaveet eivät liity paranemiseen tai blogin kävijämäärien kasvuun.

Annika haaveilee näin:

Ensi kesänä koko perhe lähtee uimarannalle. Annika pakkaa evääksi vadelmamehua ja englanninlakritsia. Illalla kotona hän ihailee nukkuvia lapsia pitkään. Sitten hän kömpii miehen viereen sohvalle ja miettii, kuinka hyvä onkaan olla juuri nyt, kotona, koko perhe yhdessä.

20.27.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.

Elena Leeve

VOIMALAUSE. Näyttelijä Elena Leeve ei päästä itseään lannistumaan vastoinkäymisistä.

 ”Kun alkaa sataa, sukka kastuu tai mehut kaatuvat päälle, nelivuotias tyttäreni sanoo, että me ei olla sokerista. Sen hän on oppinut äidiltäni. Hän sanoo sitä tosi usein.

Muistan sanonnan jo lapsuudestani, ja nyt olen alkanut käyttää sitä itsekin. Kevyisiin pettymyksiin lause on tehokas ja hauskempi kuin tavallinen ’ei se haittaa’.

Jos tulee vastoinkäymisiä, ajattelen, että selviän. En päästä pettymystä suojaukseni läpi, en lannistu tai haperru. En ole sokerista.” 

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/17.