Arkistojen aarre:
Anni Sinnemäki vuonna 1998:
Anni Sinnemäki Kodin Kuvalehdessä vuonna 1998.
Anni Sinnemäki Kodin Kuvalehdessä vuonna 1998.

Vuonna 1998 KK haastatteli Anni Sinnemäkeä, joka tunnettiin tuolloin Ultra bran sanoittajana. Jutussa Anni kertoo teiniäitiydestä, sanoittajan työstä ja kiinnostuksestaan politiikkaan. 

Nuori, kaunis nainen astuu kahvilaan. Puolipitkä tukka on vapaana, kasvot ilman meikkiä eikä vaatetuskaan herätä huomiota. Ulkonäkönsä puolesta hän voisi olla ympäristöaktiivi tai vaikkapa vegaani eläintenystävä.

Monin tavoin aktiivi hän kyllä onkin, tämä yksi viime vuoden puhutuimmista suomalaisista nuorista naisista, Ultra bra -yhtyeen sanoittaja Anni Sinnemäki.

Annin voima on siinä, että hänet voi ottaa vakavasti. Hän ei keimaile eikä kosiskele. Hän pelaa julkisuudessa puhtaasti älyllä, ei ruumiinkielellä. Annissa on luontaista karismaa, jolla ihmiset saadaan kuuntelemaan.

Kolme vuotta sitten perustetun Ultra bran suosio on nousussa. Kun ensimmäistä cd:tä Vapaaherran elämää myytiin 7000 kappaletta, niin viime vuonna ilmestynyt toinen cd Kroketti myikin jo 15 000 ja nousi kymmenen myydyimmän kotimaisen levyn kärkeen.

Ultra bra -yhtyettä ei hevin sivuuteta olkapäitä kohottaen. Yhtyeen musiikista joko pitää tai ei, mutta harva jää ihan kylmäksi. Joitakin ärsyttää Ultra bran chydeniusmainen laulutyyli, toisista se taas on koko jutun ydin.

Teiniäiti

Anni Sinnemäki, 24, on ehtinyt ikäisekseen tehdä jo paljon. Hänellä on kohta kahdeksan vuotta täyttävä Siiri-tytär, parivuotinen avioliitto Ultra bran säveltäjän Kerkko Koskisen kanssa, opinnot Helsingin yliopistossa, sanoitustyö…

Anni on syntyjään helsinkiläinen ja Sinnemäen perheen esikoinen. Hänellä on yksi sisko ja kaksi veljeä, joista kuopus on Annia kahdeksan vuotta nuorempi.

Sinnemäen perheestä hän kertoo, että kaikki ovat hyvin epämusikaalisia, mutta kotona luettiin paljon.

– En ollut sen enempää kiltti tyttö kuin paha tyttökään. En silti usko, että vanhempani yllättyivät raskaudestani. Ja he ovat kannustaneet minua jokaisella askeleellani.

Anni puhuisi paljon mieluummin työstään kuin yksityiselämästään. Kun keskustelu edes sivuaa kovin henkilökohtaista pintaa, Anni ohjaa puheen takaisin yleisemmälle tasolle. Siiri-tytär on kuitenkin niin tärkeä, ettei häntä voi ohittaa keskustelunaiheena. Anni puhuu tytöstään kauniisti, kiihkoilematta ja toisaalta paljastamatta liikaa lapsensa yksityisyydestä.

Anni oli vasta 16-vuotias, kun Siiri syntyi. Hän sanoo, että oli jo rutinoitunut isosisko, joten pienen vauvan hoitamisessa ei ollut ongelmia.

– Ajattelin Siiriä odottaessani, että on kiva olla nuori äiti. Kuvittelin, että kolmikymppisenä olen jo kalkkis ja paatuneen aikuinen. Mutta ihminenhän pysyy samanlaisena vaikka vanheneekin.

Anni päätti käydä lapsesta huolimatta lukion loppuun. Hän oli äitiyslomalla vain kevään, kiri kesällä tenttimällä toiset kiinni ja jatkoi syksyllä koulua normaalisti. Mutta vaikka häneltä onnistuikin opiskelu ja lapsenhoito, Anni pelkää, että monelta teiniäidiltä koulu jää kesken.

Pitäisi ratkaista, mikä minusta tulee isona.

– Ilman opintoja nykymaailmassa on vaikea pärjätä. Olisi kauheata, jos ei sitten pystyisi tarjoamaan lapselleen esimerkiksi harrastuksia. Minulla on mennyt hyvin, mutta se on monien asioiden summa.

Anni kehuu tytärtään fiksuksi ja mukavaksi, mutta hänellä ei ole mitään selkeää kasvatuskaavaa.

– Kasvatus menee itsestään, eikä sen tuloksiakaan edes näy heti. Olen kuitenkin huomannut kuinka vahvasti jotkut asiat ovat iskostuneet minuun kotoani, vaikka itse aikoinaan pullikoin niitä vastaan.

– Omalle tyttärelleni haluaisin opettaa kulttuuria ja sivistyneisyyttä. Luemme yhdessä kirjoja, käymme elokuvissa ja kuuntelemme musiikkia. Haluan Siiristä itsevarman, mutta eikö ylipäätään rakkaus ja hyvä kannustus siihen johdakin?

Anni opiskelee Helsingin yliopistossa venäläistä kirjallisuutta ja venäjän kieltä. Sivuaineena hän lukee mm. filosofiaa.

– Pitäisi ratkaista, mikä minusta tulee isona, sillä minun opinnoillanihan ei valmistuta suoraan mihinkään ammattiin.

Mielikuvitusta politiikkaan!

Annin isä Anssi Sinnemäki oli pitkään Kulttuurivihkot-julkaisun päätoimittajana. Lapsuudenkodin vasemmistolainen ilmapiiri jätti jälkensä. Anni on huolissaan saastumisesta, eläinten oikeuksista ja työttömyydestä. Jos hän saisi päättää, turkistarhaus lopetettaisiin ja verotus muutettaisiin pienituloisille suopeammaksi.

– Mutta eihän yksi ihminen voi mitään päättää. Poliitikon ammatti tuntuukin usein aika painajaismaiselta. Jokaisella on varmasti omia ihanteita ja päämääriä, mutta suurin osa energiaa menee kuitenkin siihen, että toimii niin, että äänestäjät vielä äänestävät.

Annista olisi ääniharavaksi, mutta yksikään puolue ei ole houkutellut häntä riveihinsä. 

– Politiikkaa pelataan nykyisin liian kapeissa raameissa, siitä puuttuu mielikuvitus. EMU sanelee Suomenkin politiikassa kaiken, paitsi ehkä jotain hienosäätöjä.

Annista olisi varmasti seuraavissa eduskuntavaaleissa ääniharavaksi, mutta yksikään puolue ei ole vielä houkutellut häntä riveihinsä. Anni saattaisi olla jopa kiinnostunut. Hän seuraa tarkkaan yhteiskunnallisia asioita, ja oli valmis viime syksyisen TV 2:n ohjelmasarja Varjohallituksen vakiministerinä kertomaan mielipiteensä vaikka tarhaiskuista koko kansallekin.

– Kun nyt katselen ensimmäisiä ohjelmia, huomaan kuinka paljon alussa jännitin. Kyse ei ollut vain siitä, miten minä pärjään, vaan miten koko uusi ohjelmaidea toimii.

Sanoittaja sattumalta

Annin mielestä Ultra bra ei julista vasemmistolaista politiikkaa, vaikka muutamissa kappaleissa piikitelläänkin ”kaikkivoipaa” Amerikkaa. Hän tunnustautuu amerikkalaisen kulttuurin ystäväksi.

Anni kirjoittaa ihmissuhteista: riidoista, lähdöistä ja rakkaudesta – siis vanhoista aiheista, mutta uusin, voimakkain sanoin. Hän itse toteaa, että naiseudesta on nyt sanoittajana etua: hän voi luontevasti käsitellä samoja teemoja, joista on laulettu jo usein aiemmin, mutta lähinnä miesten sanoituksin.

Sinnemäki korostaa kuitenkin, että Ultra bra on hänen miehensä, Kerkko Koskisen yhtye. Koskinen säveltää yhtyeen musiikin ja soittaa siinä pianoa. Anni ei ollut edes koskaan sanoittanut ennen kuin Kerkko pyysi häntä sanoittamaan Ultra bralle.

– Alussa kirjoitin vain, jos tuli joku idea. Enää en voi sanoittaa pelkästään silloin kun huvittaa. Suhtaudun sanoittamiseen puoliammattimaisesti. Mutta koska musiikki ei ole harrastukseni, enkä juuri koskaan kuuntele mitään, en edes mieti sanoittaessani, minkälainen kappaleesta tulee.

Anni kirjoittaa sanoitukset kynällä paperille ja toistaiseksi vain Ultra bralle. Kunnianhimo kirjoittajana on kasvanut, mutta ei vielä niin paljon, että hän miettisi kirjan tai käsikirjoituksen tekoa.

– Sanoittaminen ei ole muuttunut kokemuksen myötä helpommaksi, päinvastoin. Itsekritiikki kun kasvaa käsi kädessä taitojen kanssa. 

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä vuonna 1998. 

Jutun jälkeen:

  • Sinnemäestä tuli vihreiden kansanedustaja seuraavana vuonna, 1999. Hän toimi puolueen riveissä vuoteen 2015. 
  • Toimi vihreiden puheenjohtajana ja Suomen työministerinä vuosina 2009-2011. 
  • Aloitti tammikuussa 2015 Helsingin kaupunkisuunnittelusta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana.
  • Sai sanoituksistaan Juha Vainio -palkinnon.
  • On julkaissut kaksi runokirjaa vuosina 2003 ja 2009. 
  • Sai toisen lapsensa vuonna 2012. 

 

MINÄ KUUNTELEN 3/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Juttusarjan kolmannessa osassa tavataan tamperelainen parturi Jan-Magnus Kuisma. "Parturin tuoli on kuin rippituoli. Mitä siinä puhutaan, ei leviä eteenpäin."

"Kysyn aina asiakkaalta ensimmäiseksi: mitä sinulle kuuluu?

Vasta sen jälkeen kysyn, että miten hiukset tai parta leikataan.

Kun trimmaan partaa ja ajan niskatukkaa, keskustelussa vilahtelevat yt-neuvottelut, 20 vuoden avioliiton päättymiset ja saunaremontit.

Sanovat, että olen hyvä kuuntelemaan, ja minähän kuuntelen. Vain joskus en tiedä, mitä sanoisin.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti.

Ei tässä niin hyvin mene, löydettiin kananmunan kokoinen syöpä päästä, asiakas aloitti keskustelun vähän aikaa sitten. Otsassa oli kamala arpi.

Aikaisemmin olin kiusoitellut häntä, että oletko taas ostanut uuden Mersun vai Volvoko se on tällä kertaa.

Katselin arpea ja mietin, että tätäkin miestä monet varmasti kadehtivat: sliipattu, varakas, paljon matkusteleva toimitusjohtaja. Minulle hän kertoi, kuinka yksinäistä matkatöissä oli ja miten hän ikävöi perhettä.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti. On sairaan hienoa, kun saan nähdä siitä välähdyksen."

"Ihminen on tärkein"

"Olen yrittänyt opettaa työharjoittelijoillekin, että aivan sama, millainen jonkun tukka on, ihminen on tärkein. Että jokaisella ihmisellä pitää olla edes yksi paikka, jossa häntä kohdellaan kunnioittavasti. Oli se sitten vaikka puoli tuntia parturissa.

Ihmiset ovat nykyään niin kiireisiä, että on harvinaista ja monen mielestä pelottavaakin istua kolmekymmentä minuuttia tekemättä mitään, keskittyä vain itseensä. Pitäisikö olla tehokkaampi, miten ajan voisi käyttää hyödyksi? On tämä yhteiskunta mennyt vähän ihmeelliseksi ja hulluksi.

Yritän jotenkin viestittää jokaiselle, että ole rauhassa vain, olet hyvä tyyppi. Napsutan saksia, tarjoan kahvia, kysyn lisätäänkö sokeria.

Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.
Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.

Kun olin yhtenä päivänä pukuliikkeessä etsimässä vaatteita kaverin häihin, myyjät vain luimistelivat. Mitä tuollainen renttu tekee täällä, mitä se varastaa? Kukaan ei palvellut. Ajattelin, että minä haluan katsoa jokaista kohti.

Vaikka parturissa olisi hälyä ja vitsit lentäisivät, kahden ihmisen välille tuntuu muodostuvan intiimi tila. Siinä kuplassa on helppoa jutella. Hiljaakin saa tietysti olla, en pidä mitään ristikuulustelua.

'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa.

En ole sen sorttinen, että kamalasti voivottelen, kertoo asiakas mitä tahansa. Riittää, kun olen siinä. Välillä olen laittanut käden olalle, vaikka parturi aika äijämaailma onkin.

Joskus olen himaan päästyäni niin poikki, etten hetkeen jaksa puhua mitään naisystävälle. Pelaan vain kännykällä jotain mobiilipeliä, vaikka kaunis leidi yrittää saada vieressä huomiota!

Mutta en tekisi mitään työtä mieluummin kuin tätä. 'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Jokainen tarvitsee rohkaisua

"Haahuilin aika monta vuotta eri duuneissa ennen kuin oma parturini ehdotti, että miksen hakisi opiskelemaan alaa. Pientä rohkaisua seurasi suuri muutos. Nyt äiti ja isoäiti voivat vihdoin olla ylpeitä minusta! Toivon, että omatkin sanani voisivat sysätä alulle jotain uutta hyvää asiakkaiden elämässä, vaikken koskaan saisi tietää sitä. Yksin on vaikeampi uskaltaa."

Kun Toni Välitalo syntyi ja sai Down-diagnoosin, Aira-äiti ei osannut kuvitellakaan, mihin kaikkiin seikkailuihin poika hänet vielä vie.

Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.
Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.

Toni Välitalo: ”Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on paras”

Kun olin pieni poika, asuin vanhassa kodissa. Meillä oli piha, jossa me äidin kanssa puhalsimme saippuakuplia, potkimme palloa ja pelasimme sulkapalloa. Sisällä pelasimme muistipeliä.

Äiti opetti minut kävelemään oikein kunnolla. Kun opin pyöräilemään, kysyin aina äidiltä, milloin menemme lenkille. Äiti juoksi ja minä pyöräilin. Nyt ajan niin kovaa, että äiti ei pysy perässä. Siksi pyöräilen nykyään isän kanssa yhdessä ja käyn isän kanssa keilaamassa.

Minulla on oma huone, jossa on rummut ja oma tv ja kotiteatteri ja videot ja karaokelaitteet. Katson usein Salattuja elämiä. Äiti katsoi kauan sitten paljon Kauniita ja rohkeita. Nyt hän katsoo Kettua, Seitsemän uutisia ja päivän säätä. Kun äiti ei katso teeveetä, hän jättää sen päälle ja sanoo, etten saa vaihtaa kanavaa. Siksi on hyvä, että minulla on oma televisio.

Meille tulee usein kinaa valoista. Minä haluan, että keittiössä palaa valo, mutta äiti sammuttaa sen. Se ärsyttää minua. Jos keittiössä on pimeää, laitan oman huoneen oven kiinni. Kun äiti menee lenkille, hän jättää itse vessaan valot ja minä joudun sammuttamaan ne.

Kaupassa äiti sanoo, että älä osta karkkia. Sitten minulle tulee paha mieli. Lempikarkkini on suklaa. Syön myös kermakarkkeja, Marianne-karkkeja, Panttereita ja Väiski Vemmelsääri -karkkeja. Pätkis-pussi on hyvä, Suffeli-pussi on hyvä ja Panda-pussi.

Äiti sanoo, että voin syödä Fazerin sinisen suklaalevyn kuin se olisi voileipä. Siksi hän sanoo aina, että pitää syödä kunnon ruokaa.

Työni on soittaa rumpuja. Faija vie minut autolla töihin Lyhtyyn, tai sitten menen taksilla. En mene bussilla, koska en osaa liikennesääntöjä.

”Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.”

Lyhdyssä musapajan kaveri opettaa minua soittamaan. Kun bändini Pertti Kurikan Nimipäivät loppui, aloin soittaa tanssimusiikkia. Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.

Aloitin rumpujen soittamisen kuusivuotiaana. Kun soitin aika paljon rumpuja, äiti sanoi, että nyt mennään ostamaan uudet rummut. Ne ovat nyt huoneessani. Viikonloppuna soitan rumpuja heti aamusta, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla. Kun soitan, ikkuna täytyy olla kiinni. Kerran naapuri soitti äidille, että nyt se ikkuna kiinni. Se naapuri muutti pois.

Kun tulen töistä, pesen kädet ja laitan kotivaatteet. Äiti sanoo, että kotivaatteita ei saa laittaa, jos meillä on vieraita, koska niissä on isoja reikiä. Minä pidän niistä vaatteista.

Kotona kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, soitan rumpuja, laulan karaokea tai nukun. En tee kotitöitä.

Aina mun pitää -biisin videolla minä imuroin ja tiskaan, mutta se ei ole totta. Äiti sanoo, että olen laiskamato, koska en tee kotitöitä.

Tämä on minun koti, enkä muuta täältä koskaan pois.

”Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään.”

Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään. Minusta tuntuu hyvältä olla tv:ssä. Olen ollut aamu-tv:ssä, Hesarin haastattelussa, radiohaastattelussa ja muiden maiden haastattelussa. Äiti sanoo, että euroviisuissa me hoidimme meidän haastattelut sataprosenttisesti.

Ensi viikolla me teemme Tokasikajuttu-elokuvan uutisvideon Kiinaan. Siellä on paljon kameroita.

Vedämme PKN:n kanssa ehkä vielä yhden keikan, koska Lyhty kilpailutetaan. Jos saamme paljon nimiä, soitamme Eduskuntatalon portailla.

Täytin 35 vuotta syyskuussa. Syntymäpäivilleni tulivat kaikki työkaverini Lyhdystä. Äiti oli laittanut tarjolle mansikkakakkua, suklaata, Jaffa-keksejä, pikkupiirakoita ja Spriteä. Porukkaa oli paljon.

Äiti ja isä ovat minun parhaat vanhemmat. He hoitavat minut. He seuraavat sokeriarvojani ja painon kehittymistä. Illalla äiti hoitaa minun jalkojani. Ne ovat kuivat, ja kynsiä pitää leikata.

Jos äitiä ei olisi, ei olisi uutisia eikä politiikkaa ja minä itkisin. Kun tarkkailen äitiä näillä silmilläni, huomaan, että äiti vie yöhousuni pesuun ja muut vaatteet myös. Äiti voi pitää minua kädestä kiinni ja silittää. Kun menemme tanssilavalle, minä tanssin äidin kanssa. Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on parempi.”

 

Aira Välitalo: ”Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri”

Lääkäri pyysi minua katsomaan vauvaani tarkasti. Minä katsoin ja näin kauniit vinot silmät, pienen suppusuun ja pyöreät posket, en mitään erikoista. Mutta lääkäri kertoi, että pojalla oli kromosomihäiriöstä johtuva Downin oireyhtymä. Hän avasi Tonin pienen nyrkin ja näytti kämmenen poikki kulkevaa viivaa. Se oli merkki Downista. Tuntui pahalta nähdä muut äidit ja heidän terveet vauvansa. Mieheni kanssa itkimme ja katselimme pientä poikaamme.

33 vuotta myöhemmin sama poika soitti rumpuja Wienin euroviisulavalla Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeessä. Me istuimme Kyöstin kanssa katsomossa ja ajattelimme, että tämä ei voi olla totta. Siellä se Toni edustaa Suomea, paukuttaa estradisavussa ja spottivaloissa. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka siinä kävi niin.

Tonille on aivan sama, onko hänellä yksi vai miljoona kuulijaa. Hän on kuin aurinko, joka valloittaa yleisön hymyllään. Vaikka rumpalin paikka on takana, Toni ei jää taka-alalle.

”Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Kyöstillä meni pitempään.”

Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Minua helpotti se, että olin lapsena leikkinyt Down-lapsen kanssa, ja vamma oli tuttu. Kyöstillä meni sopeutumiseen pitempään, ehkä puoli vuotta. Näin hänessä surua, jota hän ei voinut täysin peittää.

Sopeutumisessa meitä auttoi se, että Toni kehittyi ensimmäisen vuoden melkein samassa tahdissa terveiden lasten kanssa. Iloitsimme siitä.

Kun kuulin Tonin vammasta, en surrut itseni puolesta, vaan sitä, mistä Toni jää paitsi. Päätin heti hänen ensimmäisinä elinpäivinään, että hoidan hänet kotona. Huoli lapsesta siirsi omat huoleni sivuun. Vamma ei ollut maailmanloppu, niin kortit vain jaettiin. Nuorempina olisimme ehkä surreet enemmän menetettyä vapautta.

Uuden elämäntilanteen taloudellinen vaikutus oli kova, koska pääsin palaamaan töihin koulun keittäjäksi vasta, kun Toni meni esikouluun, ja silloinkin puolipäiväiseksi. Se näkyy edelleen, sillä eläkkeeni ei ole juuri kansaneläkettä isompi.

Tonin musikaalisuuteen kiinnitti huomiota päiväkodin johtaja. Hän tunsi musiikinopettajan, joka suositteli Tonille rumpuja. Sama soitonopettaja ohjaa poikaa edelleen.

Kun Toni oli pienempi, kävimme usein Ikaalisten kylpylässä. Siellä Toni halusi joka kerta tanssia jenkkaa. Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät Åke Blomqvistin tanssikurssille. Nyt Toni tanssii niin hyvin, että lavoilla saamme kehuja ja vieraat naiset hakevat Tonia tanssimaan.

”Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät tanssikurssille.”

Kun PKN vuosi sitten lopetti, Toni alkoi soittaa Taikasydän-nimisessä kehitysvammaisten tanssimusiikkiyhtyeessä. Bändiä vetää siviilipalvelusmies, jonka palveluksen loppu saattaa olla myös Taikasydämen loppu.

Olisi mahtavaa, jos joskus löytyisi oikea tanssibändi, jossa Toni voisi soittaa. Mutta niin se taitaa olla, että vaikka Toni olisi kuinka hyvä, niin normaalibändiin häntä ei huolita.

Yksitoista vuotta sitten Toni alkoi käydä Lyhdyssä, jossa on työpajoja kehitysvammaisille aikuisille. Se on Tonin työ, jonne hän menee joka arkipäivä. Siellä ovat myös kaikki Tonin ystävät. Muita ystäviä hänellä ei ole. Tonin siskonpoika oli aikaisemmin Tonin hyvä kaveri, mutta hänestä on tullut aikuinen mies, jolla on oma elämä.

Lyhty ry:n toiminnan kilpailutus ihmetyttää minua. Halvin ei ole aina paras. Minne Toni menee, jos Lyhty häviää? Toni ei ole nyplääjäihmisiä. Jos häntä yritetään laittaa pussittamaan lasihelmiä, se ei tule onnistumaan.

Toni tarvitsee monessa asiassa huolenpitoa, mutta hän haluaa huolehtia myös meistä vanhemmista. Jos minulla on flunssa, Toni lämmittää vettä mikrossa ja sekoittaa siihen lääkettä. Joskus Toni sanoo, että ethän vain kuole. Olemme puhuneet Tonin kanssa, että myöhemmin hän joutuu muuttamaan, kun me tulemme vanhoiksi. Toni ei ole vielä kypsynyt ajatukseen, mutta uskon, että hän pärjää, vaikka ikävä on varmasti kova.

Kannan huolta Tonin tulevaisuudesta ja koetan pitää itseni hyvässä kunnossa, että jaksan hoitaa häntä mahdollisimman pitkään. Toivon, että löytyy hoitokoti, jossa hän saa mahdollisimman hyvää hoitoa.

”On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita.”

Toni on hellyydenkipeä. Hän purkaa meihin vanhempiin rakkaudenkaipuuta, jonka pitäisi kohdistua johonkin ihanaan tyttöön. On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita. Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri, mikä johtuu vähän hänestä itsestäänkin. Tonille ei kelpaa kaltaisensa. Hän valitsee aina niin sanottuja terveitä tyttöjä, ja siinä jää tietysti luu valitsijan käteen.

Olen iloinen, että kehitysvammaisiin suhtaudutaan hyvin. Tonia ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä hänelle ole puhuttu loukkaavasti. Osasyy voi olla Tonin hurmaava luonne.

PKN teki valtavan hyvän työn. Bändi näytti konkreettisesti, että kehitysvammaiset pystyvät moneen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.


Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.
Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.