Kun ei tule äidiksi, vaikka kovasti haluaa, kaikki maailmassa muistuttaa lapsettomuudesta. Katja kertoo oman tarinansa.

TIESIN JO PIENENÄ, että haluan äidiksi. Näin sen piti mennä: Ensin hankin koulutuksen ja ammatin, sitten rakastun sopivaan mieheen ja sitten saamme lapsia.

Tarinani eteni hienosti. Pääsin haluamaani koulutukseen ja nuoruuden kiemuroiden jälkeen löysin sen täydellisen puolison. Valmistuin koulusta, sain vakituisen työpaikan ja menimme naimisiin.

Mieheni oli samaa mieltä kuin minä: hankimme lapsia. Ainoastaan määrästä emme vielä sopineet.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Häämatkalla mietimme, että pian on varmasti oikea hetki. Ostimme tulevalle perheenlisälle muutaman pikku, pikku vauvanvaatteenkin. Salaisuutemme, tuleva vauva, kihelmöi mukavasti mielessä, kun palasimme arkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

ELIMME JÄNNITTÄVÄÄ ELÄMÄÄ seuraavat puoli vuotta. Joka kuukausi saattoi olla se, joka muuttaisi kaiken. 

Aina saimme kuitenkin pettyä. Testeihin ilmestyi vain se yksi viiva.

Harmitti, mutta vakuuttelin itselleni, että kyse oli huonosta tuurista. Luin lehdistä ja netistä, että saattaisi kestää jopa vuodenkin, ennen kuin toiveemme toteutuisi.

Juttelin netissä toisten vauvakuumeilijoiden kanssa monta kertaa viikossa. Vähitellen tajusin, ettei vauvaa niin vain hankita.

Päätin varata ajan lääkärille. Ultraäänien ja testien jälkeen selvisi, että minulla oli hormonaalinen ongelma, joka vaikeutti raskaaksi tulemista. Lääkäri määräsi hormoneja ja vakituista ”yhdessäoloa”.

Päivisin olin iloinen ja ahkera työntekijä, iltaisin masentunut vollottaja.

OLIN PETTYNYT ITSEENI. Olin tottunut ajatukseen, että lähes mikä tahansa on mahdollista, kun vain ahkerasti yritän. Nyt en pystynyt suoriutumaan edes tästä maailman tavallisimmasta asiasta. 

Se, että emme saaneet lasta, oli minun syytäni. Olin viallinen.

Muutuin Mr. Jekylliksi ja Mr. Hydeksi. Päivisin olin iloinen ja ahkera työntekijä, iltaisin masentunut vollottaja. Saatoin olla firman juhlien vitsinkertoja ja juhlien jälkeen istua katukivetyksellä yksin itkemässä.

En osannut puhua tilanteestamme juuri kenellekään. Häpeä oli niin suuri. Miten olisin voinut kertoa sen, että toiveemme eivät täytykään, koska minussa on vikaa?

Muutaman kuukauden jälkeen hormonihoidot lopetettiin, koska niistä ei ollut mitään apua. Lääkäri ehdotti koeputkihedelmöitystä, ja minä ja mieheni suostuimme. Vaikka hoito oli melko kallis, olimme valmiit maksamaan sen. Emme edes miettineet muuta vaihtoehtoa.

Elimme muutaman vuoden ajan kolmen kuukauden sykleissä.

LÄÄKÄRI TEKI MEILLE aikataulun, jonka mukaan hoidot sujuisivat, ja minä lakkasin huolehtimasta.

Oma hormonitoimintani ajettiin alas ja aloin pistää itseeni hormoneja tarkan suunnitelman mukaan. Tarkoituksena oli kasvattaa munasoluja, poimia ne ja hedelmöittää mieheltäni kerätyillä siittiöillä kaarimaljassa. Joidenkin päivien kuluttua yksi tai kaksi alkiota siirrettäisiin kohtuuni kasvamaan.

Tunsin itseni huojentuneeksi ja jopa iloiseksi. Olimme ammattilaisen huomassa, ja hänkin vakuutteli, että kyllä teille vauva saadaan.

Saimme kuitenkin taas huonoja uutisia. Alkioita ei voitu siirtää. Kehoni reagoi hormoneihin niin voimakkaasti, että se olisi ollut uhka terveydelleni.

Pettymys oli valtava – ja taas minun vikani. Alkiot pakastettiin myöhempää käyttöä varten.

Siitä alkoi muutaman vuoden jakso, jonka elimme kolmen kuukauden sykleissä: hoito, odotus, pettymys ja tauko. 

Hoitotauon pituus riippui siitä, tuliko keskenmeno (pidempi tauko) vai eikö raskaus onnistunut muuten vain (lyhyempi tauko), sulatettiinko alkioita pakkasesta (lyhyempi tauko) vai tehtiinkö koeputkihoito (pitkä tauko). 

Rahaa ja aikaa meni, vauvaa ei tullut.

Jokaisessa sukujuhlassa joku kyseli vauvauutisten perään.

AJATTELIN VAIN RASKAUTTA. En voinut tehdä pidemmän tähtäimen suunnitelmia, koska kohta saatoin olla raskaana. En uskaltanut käyttää alkoholia, ettei siitä tulisi haittavaikutuksia. En uskaltanut elää normaalia elämää.

Syytin itseäni ja mietin jopa avioeroa. Ajattelin, että jos eroaisimme, mieheni saisi lapsen jonkun toisen kanssa. Mieheni sanoi menneensä minun kanssa naimisiin rakkaudesta eikä siksi, että synnyttäisin hänelle lapsia.

Kun tuttavat tulivat raskaaksi ja saivat vauvoja, ahdistuin. Toisaalta olin iloinen toisten onnesta, toisaalta se muistutti omasta epäonnestani.

Itsensä kanssa selviäminen oli hankalaa, mutta ehkä vielä hankalampaa oli selvitä muiden kanssa. Heti häidemme jälkeen vatsanseutuani tarkkailtiin herkeämättä, ja jokaisessa sukujuhlassa joku oli kyselemässä vauvauutisten perään.

Kukaan ei tarkoittanut pahaa, mutta pahalta tuntui.

Erityisesti meitä satuttivat arvelut siitä, että olemme niin töidemme pauloissa, ettem­me edes halunneet lapsia. Serkun lapsen ristiäisissä joku jopa kehotti meitä hankkimaan lapsia: ”Olette jo saaneet tarpeeksi olla kahdestaan.”

Miten voisin olla stressaamatta?

PIKKUHILJAA RYHDYIMME kertomaan muille, ettei lapsettomuutemme ole tahallista. Ihmiset olivat myötätuntoisia ja yrittivät auttaa, mutta usein he onnistuivat vain loukkaamaan meitä. 

Kun heille valkeni, ettei lapsia tule, vaikka kuinka tehdään, saimme monia neuvoja.

"Lakkaa stressaamasta, niin varmasti tulet raskaaksi.” Ai samaan tapaan kuin rampa onnistuu kävelemään, kun lopettaa yrittämisen? Miten ihmeessä voisin olla stressaamatta, kun elämäni tärkein asia ei onnistu?

Jotkut kehottivat adoptoimaan, koska ”sehän on melkein kuin oma lapsi”. Melkein? Ajatuskin siitä, että joku pitää adoptiolasta ”melkein omana” loukkaa sekä ihmisiä, jotka adoptioon ryhtyvät, että lapsia, joita adoptioon annetaan.

Emme olleet adoptiota vastaan, mutta siihenkin liittyi vaikeuksia. Ensimmäinen oli aika. Suomalaisen lapsen adoptioprosessiin saattaa kulua viisi vuotta ja ulkomailta adoptointiinkin useita vuosia.

Toinen este oli se, että adoptioon ryhtyessä täytyi lopettaa kaikki lapsettomuushoidot. Siihen en ollut vielä valmis. Toivo eli, ja toivoahan se oli epätoivokin.

En uskonut, että raskaudesta tulisi mitään.

SOPEUDUIN TILANTEESEEN pikkuhiljaa. Vähitellen ryhdyin näkemään elämän muunakin kuin lapsenhankintana.

Varasimme taas lomamatkoja. Aiemmin en ollut uskaltanut tehdä sitä, sillä en halunnut ottaa riskiä, että olisin raskaana ja ulkomailla sattuisi jotakin. 

Vaihdoin työpaikkaakin. Vanha työ oli mukavaa ja mielenkiintoista, mutta halusin uusia haasteita ja ympyröitä. Ehkä ne auttaisivat irrottautumaan raskausajatuksista.

Päätimme, että yritämme vielä kerran lapsettomuushoitoja, sitten lopetamme ja ryhdymme selvittämään adoptiota. En enää uskonut mahdollisuuksiimme saada biologista lasta.

Kun viimeinen lapsettomuushoito oli tehty, raskaustesti näytti positiivista. Ultra­äänessä näkyi sydämen syke. Se oli niin uskomatonta, etten pystynyt luottamaan siihen. En uskonut, että raskaudesta tulee mitään. Ei uskonut miehenikään.

Koko raskauden ajan pelkäsin keskenmenoa. Vasta kun jäin äitiyslomalle, aloin uskoa, että ehkä oikeasti saamme vauvan.

Yhdeksän kuukautta positiivisen raskaustestin jälkeen sain syliini sen kauan odotetun. Hankkimalla hankitun. 

Kirjoittajan nimi on muutettu. Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2015.

Lapsirakas75

Sinänsä artikkeli on hyvä, kun on onnellinen loppu. Mutta en ole vielä nähnyt sellaista artikkelia lapsettomuudesta, jossa lopputuloksena ei olisikaan oma tai adoptoitu lapsi.

Itse kuulun siihen joukkoon, joka jäi kaikesta yrittämisestä, lapsettomuushoidoista ja adoption selvittelyistä lapsettomaksi. En voi kieltää, etteikö se edelleen harmittaisi.

Vierailija

Sitten on niitä ihmisiä kelle lapsettomuudesta kärsivät on kertonut asiasta ja ne ulkopuoliset levittetevät muille ilkeillen toisten epäonnistumista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla